Lapinkuumeilua yöttömässä yössä Otsamotunturin laella

OTSAMOTUNTURI INARISSA.

Edelleen kuulee puhuttavan lapinhulluudesta ja lapinkuumeesta; käsitteistä, jotka syntyivät jo 1960-luvulla Lapin matkailun kasvaessa massaturismin mittoihin.

Osa meistä lapinkävijöistä lumoutuu pohjoisesta keskivertoa enemmän, mutta me harvemmin osaamme järkiperustein lumoutumistamme selittää, joten alamme jäsentää sitä lapinkuumeella. Samaistumme tarinoihin lapinhulluudesta, josta tulee vähitellen osa identiteettiämme.

Lapinkuume on siitä kavala tauti, että se tarttuu helposti suvun sisällä sukupolvelta toiselle. Tuskin minustakaan olisi lapinhullua tullut, ellemme olisi käyneet isovanhempien ja perheen kanssa jo pienestä pitäen hiihtolomilla Lapin tunturikeskuksissa Ylläksellä, Levillä ja Saariselällä. Lapinkuumeeni sai siis alkunsa tuntureita ylittäviltä hiihtoladuilta, latukahviloiden munkeista ja kelohonkaisten lomamökkien tunnelmasta. Kotimatkalla autossa syvällä sisälläni muljahti joka kerta, kun tietoisuuteeni iski se tosiasia, että seuraavan kerran pääsisin Lappiin vasta vuoden päästä.

Lapinkuume nousee jokaiselle lapinhullulle eri ärsykkeistä, ja kuumeilun aste myös muuttuu elämän mukana. Aikuisiällä lapinhulluuttani ovat ylläpitäneet hiihtolatujen lisäksi napapiirin pohjoispuolelle suuntautuneet vaellusreissut. Ja nyt kun saan kokea Lappia joka päivä, kuumeiluni aste on muuntumassa hiljalleen hullaantumisvaiheesta arkisempaan syvään kiintymykseen.

Nimestään huolimatta lapinkuume on pääosin positiivinen kokemus. Se saattaa kuitenkin hankaloittaa elämää silloin kun oma lähipiiri ei sitä täysin sulata. Voi esimerkiksi olla hankalaa perustella puolisolle, miksi Lappiin muuttaminen on välttämätön tarve. Puoliso voi olla jopa mustasukkainen lapinhullun rakkaudesta Lappia kohtaan, koska joskus se saattaa mennä parisuhteen edelle.

Lapinhulluuden voi nimittäin aidosti ymmärtää vain toinen lapinhullu.

IMG_7754.jpg

Me lapinkuumeiset tykkäämme vertailla pohjoista ja etelää, yleensä pohjoisen eduksi. Romantisoimme pohjoista ja omasta mielestämme tietysti ihan syystä. Luulemme tietävämme Lapista yhtä jos toista omiin kokemuksiimme perustuen ja toisten lapinhullujen kokemuksiin peilaten. Ahmimme muiden Lappiin hullaantuneiden kirjoja ja ohjelmia. Meillä on myös paha tapa yleistää kokemaamme ja näkemäämme.

Joidenkin paikallisten mielestä saatamme olla tyhjäntoimittajia, stereotyyppisiä etelän veteliä, jotka eivät tiedä oikeasta lappilaisesta arjesta yhtään mitään.

Vaikka rakennammekin Lappi-kuvaamme aluksi vaaleanpunaisten linssien takaa, tarkentuu mielikuvamme ajan myötä realistisemmaksi ja arkisemmaksi. Lappiin kyllästymisen vaaraa ei silti ole, sillä siitä on jo tullut osa elämäntapaamme.

Alkuintoilun ja Lappi-asiantuntijoiksi julistautumisen jälkeen pudottaudumme pilvilinnoista takaisin erämaan kamaralle, sillä aivan kuten syntyperäiset lappilaiset eivät voi nähdä kotiseutujaan meidän silmin, emme me etelän lapinhullutkaan tule koskaan näkemään Lappia täällä aina asuneiden silmin. Meistä ei voi koskaan tulla paljasjalkaisia lappilaisia – ja se pistää nöyräksi.

Emme tule koskaan tietämään, millaista on kokea lapsuus ja nuoruus Lapissa. Lisäksi ne erätaidot, jotka monet lappilaiset omaksuvat heti kävelemään opittuaan, opettelemme vasta aikuisiällä. Etenkin me kaupunkien kasvatit joudumme yhä uudelleen nielemään ylpeytemme, kun tulenteko, kalanperkuu tai erämaassa suunnistaminen ei sujukaan meiltä niin luonnostaan.

IMG_7709.jpg

Vaikka emme voi pyrkiä paljasjalkaisuuteen, niin erityisen tärkeää meille lapinkuumeisille on tehdä pesäeroa massaturisteihin ja heille kohdistettuihin elämyspalveluihin. Etsimme hiljaisia erämaita ja paikalliskulttuuria, välttelemme santaclausparkeja ja suhtaudumme kriittisesti lapinkasteeseen.

Haluamme kokea aidon ja autenttisen Lapin, mutta joudumme jatkuvasti pohtimaan, millainen on nykypäivän aito ja autenttinen Lappi. Monet syntyperäiset paikallisetkin asuvat nykyään tunturikeskuksissa ja hankkivat elantonsa matkailusta. Jos ennen aitoa Lappia edustivat esimerkiksi poronhoito ja ammattikalastus, niin minun sukupolvelleni matkailu on aina ollut olennainen osa Lappia ja sen kulttuuria.

Heiluminen paikallisen ja turistin välimaastossa onkin pohjoiseen muuttaneelle lapinkuumeiselle jatkuvaa. Mielessäni käväisee usein, että olenko sittenkin vain yksi Lapin turisti muiden joukossa. Haluan ainakin identifioitua lapinhulluiksi, joilla ei ole mitään tekemistä massamatkailun kanssa, vaikka massaturismille luodut puitteet helpottavat huomattavasti myös minun eloani ja oloani täällä muuten niin autiossa pohjoisessa. Ilman massaturismia en välttämättä olisi koskaan edes käynyt Lapissa, eikä lapinkuumeeni olisi ikinä noussut.

Tähän mennessä olen nähnyt vasta pintaraapaisun lappilaisesta elämästä. Rovaniemellä ehdin nähdä sneakpeekin pohjoisen kaupunkilaisuudesta, ja nyt seuraan läheltä paikallisten arkea Levillä, Suomen suurimmassa tunturikeskuksessa. En siis esimerkiksi tiedä, millaista on asua syrjäisessä Lapin pikkukylässä, millaista poromiesten tai paikallisten käsityöläisten arki on tai miten Saamenmaan kulttuuri eroaa Tunturi-Lapin kulttuurista, jota matkailuteollisuus vahvasti ohjailee ja värittää. On vielä niin paljon nähtävää, koettavaa ja opittavaa, että lapinkuumeeni tuskin laskee vielä pitkään aikaan, jos koskaan.

IMG_7752.jpg

Monet kirjat ja televisio-ohjelmat antavat ymmärtää, että lapinkuume on lähinnä keskiluokkaisten ja keski-ikäisten miesten juttu, mutta väitän että me kolmenkympin kieppeillä olevat naiset olemme tässä mielessä aivan yhtä kuumeisia.

Ajoimme ystäväni kanssa eräänä kesäkuisena yöttömänä yönä lapinkuumeen kourissa 400 kilometrin matkan Pykeijasta Leville ja kävimme aamuyön tunteina huiputtamassa Otsamotunturin, jonka laelta aukenivat näkymät Inarijärvelle ja kauas horisonttiin katoaviin erämaihin. Sen yön taianomainen tunnelma on ehdottomasti yksi minun lapinhulluuteni lähteistä.

Lappilaisen toimittajan ja kirjailijan Tapani Niemen Hiidenkivi-lehteen kirjoittama luonnehdinta lapinhulluudesta tiivistää mielestäni kaiken olennaisen:

“Lapinhullu etsii syvempää merkitystä elämälle. Moni lapinhullu etsii vuosia itseään ja löytää rauhan vasta muutettuaan Lappiin. Karu luonto ja koruttomat ihmiset auttavat etsijää löytämään minuuden. Lapinhulluus muistuttaa rakastumista alun hullaantumisesta vastoinkäymisten kautta syvään kiintymykseen ja onneen. Loppuvaiheessa lapinhullu tietää, ettei voi saavuttaa Lappia täysin vaan sinne pyrkimisestä tulee elämäntapa. Siinä vaiheessa Lappi on heille pyhä paikka.”

-Laura