Lapinkuumeilua yöttömässä yössä Otsamotunturin laella

OTSAMOTUNTURI INARISSA.

Edelleen kuulee puhuttavan lapinhulluudesta ja lapinkuumeesta; käsitteistä, jotka syntyivät jo 1960-luvulla Lapin matkailun kasvaessa massaturismin mittoihin.

Osa meistä lapinkävijöistä lumoutuu pohjoisesta keskivertoa enemmän, mutta me harvemmin osaamme järkiperustein lumoutumistamme selittää, joten alamme jäsentää sitä lapinkuumeella. Samaistumme tarinoihin lapinhulluudesta, josta tulee vähitellen osa identiteettiämme.

Lapinkuume on siitä kavala tauti, että se tarttuu helposti suvun sisällä sukupolvelta toiselle. Tuskin minustakaan olisi lapinhullua tullut, ellemme olisi käyneet isovanhempien ja perheen kanssa jo pienestä pitäen hiihtolomilla Lapin tunturikeskuksissa Ylläksellä, Levillä ja Saariselällä. Lapinkuumeeni sai siis alkunsa tuntureita ylittäviltä hiihtoladuilta, latukahviloiden munkeista ja kelohonkaisten lomamökkien tunnelmasta. Kotimatkalla autossa syvällä sisälläni muljahti joka kerta, kun tietoisuuteeni iski se tosiasia, että seuraavan kerran pääsisin Lappiin vasta vuoden päästä.

Lapinkuume nousee jokaiselle lapinhullulle eri ärsykkeistä, ja kuumeilun aste myös muuttuu elämän mukana. Aikuisiällä lapinhulluuttani ovat ylläpitäneet hiihtolatujen lisäksi napapiirin pohjoispuolelle suuntautuneet vaellusreissut. Ja nyt kun saan kokea Lappia joka päivä, kuumeiluni aste on muuntumassa hiljalleen hullaantumisvaiheesta arkisempaan syvään kiintymykseen.

Read More