Muinaisuskoa ja diginomadismia Taatsin retkellä

Liikkuva, nomadinen, elämäntyyli on pohjoisessa yllättävän tavallista, ainakin oman tuttavapiirini joukossa. Lapin maakunnan sisällä paikkakuntaa vaihdetaan herkästi töiden perässä ja sesonkien mukaan. Monet lappilaiset myös lähtevät synnyinseuduiltaan heti peruskoulun jälkeen isompiin kaupunkeihin joko opiskelemaan tai näkemään maailmaa. Osa palaa pohjoiseen, lähtee uudelleen ja palaa taas. Jotkut asuvat puolet vuodesta Lapissa, ja toisen puolikkaan jossakin muualla. Tyylejä on monia.

Ihmisten liikkuvuus korostuu etenkin tunturikeskuksissa, joissa tulijoiden ja lähtijöiden virta on jatkuva.

Taatsijärvi ja Taatsinkirkko-kallioseinämä

Lahjoja Taatsin seidalla, saamelaisen muinaisuskon pyhällä kivellä. Seidalle vietiin ainakin muinoin, ellei edelleenkin, uhrilahjoja esimerkiksi paremman kalasaaliin toivossa.

Jonnakin kävi antamassa pähkinöitä lahjaksi seidalle.

Perinteisesti nomadeilla tarkoitetaan paimentolaisia, jotka elävät liikkuvaa elämää kasvattamansa karjan perässä. Pohjoisessa perinteisen nomadismin juuret ovat poropaimentolaisuudessa.

Nykypäivän länsimainen nomadismi on yleistetty tarkoittamaan vastakkaista elämäntapaa paikalleen asettumiselle. Nykynomadit ovat seikkailunhaluisia reppureissaajia ja autossa asujia sekä freelancereita, yrittäjiä ja etätöiden tekijöitä. Jälkimmäiselle kategorialle löysin trendikkään terminkin: diginomadit eli läppärikulkurit.

Nykynomadismiin liitetään monia asioita, kuten levottomuus ja lähtemisen halu, vapaaehtoinen lapsettomuus, suorituskeskeisen oravanpyöräelämän vieroksuminen ja uteliaisuus vieraita kulttuureita kohtaan.

Nomadiseen elämäntyyliin eivät sovi mutkuttelu ja sitkuttelu, eivätkä tarkat tulevaisuudensuunnitelmat. Vastakkainasettelu paikalleen asettuneelle elämälle on voimakasta.

Kuva: Jonna Saari

Kuksani, tai ehkä enemmäkin puukuppini, on kulkenut mukanani kaikilla kesän retkillä. Siitä on juotu teetä, kahvia ja kuohuviiniäkin eri juhlahetkien kunniaksi. Tällä retkellä skoolattiin kaakaolla Suomen luonnon päivän kunniaksi.

Elämäntapana nomadismi ei todellisuudessa ole kallis, vaikka se monesti yhdistetäänkin irtiottotarinoihin, joissa jätetään kaikki taakse ja lähdetään uraputkesta tukka putkella isojen säästöjen turvin. Toki kulkurielämää voi elää myös luksushotelleissa ja jokapäiväisillä ravintolaruuilla töitä vältellen, mutta harvalla on sellaiseen varaa.

Erityisesti ulkomaille suuntaavien nomadien elämänasenteen on oltava nimenomaan työtä pelkäämätön, koska jatkuva paikan vaihtaminen edellyttää valmiutta monenlaisten töiden tekemiseen ja toistuvaan uuden opetteluun vieraissa kulttuureissa ja vierailla kielillä.

Lapissa nykypäivän nomadi kohtaa sen tosiasian, että tietyt alat työllistävät toisia enemmän ja kaikkien alojen työpaikkoja ei ole saatavilla. Alaa voi joutua vaihtamaan tiuhempaan tahtiin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla.

Vaivaiskoivuja ruskan väreissä

En ole koskaan kokenut, että minulla olisi nomadinen mentaliteetti, etenkään ulkomaille suuntautuva sellainen. Mutta Lapin maakunnan sisällä paikkakunnan vaihtaminen houkuttelee aiempaa enemmän, varsinkin kun minulla ei ole pohjoisessa mitään juuria tai paikkaa, johon elämäni olisi jo rakentunut. Ehkäpä omalta tuntuva rakennuspaikka jostain joskus löytyy.

Lappia kiertäväksi diginomadiksi päädyin hieman vahingossa, mutta ainakin tähän asti liikkuvampi elämäntyyli on tuonut kaipaamaani vaihtelua. Kuluneen vuoden aikana muutoksista ja erityisesti paikkakunnalta toiselle muuttamisesta on tullut myös rutinoituneempaa, vaikka muutosten edessä minulla kestääkin yleensä useita viikkoja sulatella asiaa.

Olen oppinut nyt tunnistamaan tietyt vaiheet, jotka toistuvat aina muutoksia kohdatessani. Ensin tulee muutosvastarinta: mieleni syöttää tekosyitä toisen perään, miksi muutosta ei kannattaisi tehdä. Sen jälkeen iskee täysin päinvastainen reaktio eli yli-innostus ja impulsiivinen poukkoilu: haluaisin toteuttaa muutoksen heti tässä ja nyt. Vasta näiden vaiheiden jälkeen pystyn suhtautumaan muutokseen neutraalimmin ja analysoivammin.

Hiljennyimme kuuntelemaan vastarannalta kantautuvaa rummun kuminaa. Kuva: Jonna Saari

Kuva: Jonna Saari

Kuva: Jonna Saari

Tämä Taatsin retki oli viimeinen retki Kittilän seudulla hetkeen, ja sen myötä kiertoreittini läppäri retkirepussa jatkuu ja suuntaa entistä pohjoisemmas.

Levin lähiseudun luontoa ja ihmisiä minulle tulee varmasti ikävä. Jotkut kutsuvat Leviä Lapin ruotsinlaivaksi, mutta minulle Levi on kaikkea muuta. Se on paikka, jossa rakastuin. Ja paikka, jolla tulee aina olemaan paikka sydämessäni. Leviä ympäröivä luonto on uskomattoman kaunis ja kotoisa. Täällä vietin ensimmäisen Lapin kesäni, jota en varmasti tule unohtamaan koskaan. Niin paljon mieleenpainuvia hetkiä, retkiä ja ihania muistoja.

-Laura

Kuvat ovat Taatsijärveltä Kittilän Pokasta.

Ylläksen Pyhäjärvellä pohtimassa Lapin olemusta

Suomi on täynnä pyhäjärviä ja Lappi täynnä pyhätuntureita. Nämä tämänkertaisen retkemme pyhät eli Pyhäjärvi, Pyhälompolo ja Pyhäjärvenlaki sijaitsevat Ylläksellä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueella.

Lähdimme seikkailemaan Pyhäjärven parkkipaikalta vailla tarkkaa reittisuunnitelmaa ja päädyimme kiertämään Pyhälompolon ympäri, minkä jälkeen kipusimme hetken verran kohti paljasta Pyhäjärvenlakea. Tajusimme pian, että silmämääräisesti lähellä häämöttävä huippu olikin oikeasti sen verran kaukana, ettei mukaan tarttuneilla eväsmäärillä kannattaisi lähteä sitä huiputtamaan.

Tunturien huiputtaminen on joka kerta erilaista; joskus paljas laki on saavutettavissa helposti ja nopeasti, mutta useimmiten sitä tulee itse huiputetuksi korkeuskäyrien tai hidaskulkuisen maaston toimesta.

Hillan lehdet ruskan väreissä

Tälläkin retkellä pohdiskelin taas ääneen ja äänettömästi monenmoisia asioita, muun muassa sitä, mitä lappi oikeastaan edes tarkoittaa, mistä se alkaa ja mihin se päättyy. Yhtenäistä lapin määritelmää kun ei vaikuttaisi olevan olemassa.

Googlettelemalla ja kirjoja lukemalla Lapin käsite ei ainakaan tarkennu yhtään selkeämmäksi. Määritelmä vaihtelee lähteen julkaisuajankohdasta sekä kirjoittajan taustoista ja näkövinkkelistä riippuen. Myös turismiteollisuudella on oma liiketaloudellista hyötyä tavoitteleva näkemyksensä Lapista.

Ja kun kysyn lapin määritelmää pohjoisen ihmisiltä itseltään, saan vielä epäselvempiä vastauksia.

Kuva: Jonna Saari

Yksinkertaisin tapa lähteä määrittelemään Suomen Lappia on nykyisen Lapin maakunnan rajat. Maakuntarajojen ulkopuolelle jää kuitenkin esimerkiksi Kuusamo, joka on maisemiltaan ja kulttuuriltaan varmasti monella tapaa lappimainen. Hieman epäloogisesti Lapin maakuntaan kuuluvat silti Kuusamon korkeudella sijaitsevat Posio ja Ranua.

Pinta-alaltaan nykyinen Lapin maakunta käsittää kolmasosan Suomesta, joten Lapin olemusta on siksikin vaikea kiteyttää, vaikka matkailumarkkinointi sitä kovasti, ja usein keinotekoisesti, yrittääkin. Eteläisimmät osat Lapin maakunnasta ovat esimerkiksi kasvillisuudeltaan paljon runsaampia ja vehreämpiä kuin ne karut ja jylhät pohjoisosien maisemat, jotka Lappi-kuvastoon monesti yhdistetään.

Maakunnan rajaama Lappi ei kuitenkaan aina vastaa ihmisten mielikuvaa Lapista. Etelästä katsottuna Lappi usein alkaakin jo Kuusamon Rukalta. Sen sijaan monen pohjoisen ihmisen mielestä oikea Lappi alkaa vasta kuusirajalta, eli sieltä missä luonnonvaraiset kuuset eivät enää kasva. Käytännössä kuusiraja kulkee Itä-Lapissa Ivalon ja Inarin kirkonkylän välissä ja Länsi-Lapissa Enontekiön kunnan etelärajan tienoilla.

Lappi ei myöskään pääty Suomen valtion rajalle, vaan ulottuu myös Norjan, Ruotsin ja Venäjän pohjoisosiin. Tarkemmin perehdyttyäni tätä neljän maan alueelle ulottuvaa aluetta tulisi kutsua Saamenmaaksi (pohjoissaameksi Sápmi) eli sen alkuperäiskansan saamelaisten kotiseutualueeksi, joka Suomen valtion sisällä käsittää Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosat.

Kuva: Jonna Saari

Lapin laaja, monisyinen ja tietyiltä osin myös vaiettu historia vaikuttaa osaltaan paljon siihen, miten paikalliset ihmiset Lapin ja lappilaisuuden mieltävät. Historiankirjoissa puhutaan muun muassa Lapin ja Lannan rajasta, Saamenmaasta, Meänmaasta, Peräpohjolasta, ja tietysti Lapin sodasta, joka muutti asioita monin tavoin.

Jonna pääsi äyskäröintihommiin, jotta saatiin venelossi liikkeelle. Minun tehtäväkseni jäi tilanteen ikuistaminen.

Jos jätetään hallinnolliset, maantieteelliset ja historialliset määritelmät hetkeksi sivuun, voi Lapin olemusta etsiä myös kokemusperästä käsin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Lappi on jokaisen täällä asuvan ja täällä vierailevan oma henkilökohtainen kokemus ja siihen vahvasti liittyvä maa-alue tai maisema.

Monille syntyperäisille paikallisille koti tietyllä paikkakunnalla tai kylässä on sidottu suvun maihin, elinkeinoihin ja historiaan. Koti on siis vahvasti kiinni juurissa.

Matkailijan näkökulmasta Lapin voi kaiketi kokea niin monella eri tavalla kuin on lapinkävijöitäkin. Joillekin Lapin olemus on toiminnallisissa aktiviteeteissa, kuten hiihtokilometreissä, harjuksen kalastuksessa, laavulla tulistelussa, fyysistä ja henkistä kanttia koettelevissa erämaavaelluksissa, kelkkailussa, kullanhuuhdonnassa, koskenlaskussa tai revontulivalokuvauksessa.

Toisille Lappi on luonnontilaisessa metsässä, tunturiylängöillä, hillajängillä tai lohijoissa.

Mustikan varvuista näkee parhaiten ruskan etenemisen.

Minulle Lappi on kirkasvetisten tunturijärvien rannalla sekä puuttomien ja karujen tunturinlakien eli kerojen päällä – paikoissa, joissa näkee kauas. Ja ennen kaikkea Lappi on minulle luonnon hiljaisuudessa, kaukana kaupunkien aistiärsykkeistä ja moottoriteiden kohinasta.

Jonna elementissään tutkailemassa pinnanalaista maisemaa Pyhäjärvessä.

Minä elementissäni tutkailemassa aavaa maisemaa tunturijärven pinnan yläpuolella. Kuva: Jonna Saari.

Edessäni olevat kokemukset ja tulevaisuudessa kohtaamani ihmiset tulevat varmasti vielä muovaamaan käsitystäni Lapista ja lappilaisuudesta.

Luonnonilmiöistä minulla on vielä kokematta ainakin taivaankannen täyttävät revontulet, kaamoksen sininen hetki, vyötärölle yltävät lumihanget ja ripset jäädyttävät pakkaset. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että tulen kokemaan nuo talven ihmeellisyydet paljon pohjoisemmassa, kuusirajankin pohjoispuolella; siellä joidenkin mielestä oikeassa Lapissa.

-Laura

Ruoppakönkäällä isojen päätösten äärellä

Kävin Ruoppakönkäällä nyt toistamiseen kuukauden sisään. Tämä retkikohde on onneksi niin lähellä Leviä, että uusintareissu ei haitannut yhtään. Päinvastoin, toisella kerralla löytyi paljon uutta nähtävää ja uskaltauduin myös pulahdukselle Pahikkojärveen.

Toinen retkikerta sattui lisäksi sopivaan hetkeen, sillä se rauhoitteli jälleen levottomaksi yltynyttä mieltäni. Kaikesta kiireettömyydestä ja hitaammasta elämänrytmistä huolimatta Lapissa asuessa ei näköjään voi välttyä yllättäviltä käänteiltä.

Pahikkojärvi eräänä heinäkuun hellepäivänä

Muro kävi vahinkomulahduksella Pahikkojärvessä keppiä kurotellessaan.

Eräs poltteleva päätös ei jätä mieltäni rauhaan hetkeksikään.

Pitäisikö muuttaa Kilpisjärvelle?

Pieni seikkailijasielu sisälläni hihkuu, että tartu tilaisuuteen, muuten elämäsi seikkailu ja hyppy tuntemattomaan voi jäädä kokematta. Ja samaan aikaan taustalla jokin epäröivä muutosvastarintainen minäni kuiskailee, että äläpä hoppuile, ihan vielä ei ole oikea aika.

Seikkailijasielun ja muutosstressailijan äänten rinnalla kaupunkien palvelutarjontaan tottunut järkiminäni huutaa yllättävänkin lujaa, että on silkkaa hömöilyä muuttaa Kilpisjärvelle talven pakkasia ja kaamosta vasten. Mitä jos sattuu jotain?

Mitä jos auton lisäksi nimeltä mainitsemattomalta omenakauppiaalta hankittu älypuhelin hyytyy paukkupakkasilla? Entäpä jos sairastun? Lääkärimatka lasketaan sadoissa kilometreissä ja ambulanssin tulo kestää lähemmäs kolme tuntia. Entä jos lumimyräkkä sulkee poispääsyn koko kylältä juuri kun pitäisi lähteä käymään lääkärissä?

Entä jos en sopeudukaan 120 hengen kyläyhteisöön? Olen ikäni asunut paikoissa, joissa on sen verran paljon ihmisiä, etteivät toisten asiat juurikaan ketään hetkauta. Olenko henkisesti valmis siihen, että tulemiseni ja menemiseni sekä monet muutkin asiani ovat nopeasti kaikkien kyläläisten tiedossa? Ei sillä että minulla olisi mitään salattavaa. Tai että ketään varsinaisesti edes kiinnostaisi elämäni sen kummemmin, mutta ajatuksen tasolla olen tottunut olemaan piilossa, varjoissa, nimettömänä.

Entä jos mökkihöperöidyn? Entä jos pitkä kaamosaika imee minusta kaiken elämänilon?

Entä jos. Entä jos. Kaikki hurjimmatkin kauhuskenaariot pyörivät ympyrää päässäni.

Se tärkein kysymys kuitenkin tunkee jatkuvasti kauhuskenaariotulvan läpi: entä jos myöhemmin kadun sitä, etten tarttunut tilaisuuteen?

Jonna scouttaili parasta snorklauspaikkaa Ruoppajärven rannalla.

Kuvattavaa löytyi myös vedenpinnan yläpuolelta.

Muro löysi mustikkamättään ja mätti marjoja suuhunsa suoraan varvuista. Kuva: Jonna Saari.

Uskaltauduin lopulta hyytävän viileään Pahikkojärveen pienen epäröinnin jälkeen. Kuva: Jonna Saari.

Kilpisjärven olematon asuntotilanne onnekseni lykkää päätöksentekoa.

Olen neljässä kuukaudessa ehtinyt tottua Levillä asumiseen, mutta tuleva talvisesonki hirvittää jo. Turistiryysistä ja loputonta after ski -jytää olisi päästävä pakoon jonnekin. Joko länteen tai pohjoiseen. Lähiseuduille tai hieman kauemmas. Ehkä Käsivarren perukoille asti. Saa nähdä, mihin suuntaan syksy minua kuljettaa.

-Laura