Pallaksella viettämässä kansallispuistopäivää

Euroopan ensimmäiset kansallispuistot perustettiin 24.5.1909 eli tänään vietetään kansallispuistojen 110-vuotisjuhlapäivää. Ei voi olla muuta kuin kiitollinen, että Suomessakin on jopa 40 kansallispuistoa, joista seitsemän sijaitsee ainakin osittain Lapissa.

Euroopan kansallispuistopäivän kunniaksi oli otollista käydä piipahtamassa Pallaksella Vatikurun luontopolulla. Viitoitettu luontopolku alkaa Pallastunturin luontokeskukselta. Varsinainen luontopolku kääntyy takaisin jo yllättävän aikaisin, joten jatkoimme matkaa kurun pohjalla kulkevaa kapeaa pikkupolkua pitkin. Olimme etukäteen tarkistaneet, ettei kansallispuistossa ollut kulkurajoituksia.

Suloinen polku kulki keväisesti solisevan puron vartta molemmin puolin, joten lisälenkistämmekin muodostui mukava rengasreitti.

Kuva: Jonna Saari

Kuten lähes jokaisena aamuna, myös tänä aamuna jouduin nipistämään itseäni herätessäni. Näen edelleen todellisen tuntuisia unia arjestani pääkaupungissa ja herätessäni olen hetken tokkurassa, ennen kuin minulle valkenee, että se elämä mitä täällä elän ei olekaan ihanaa unta vaan todellisuutta – eikä toisinpäin.

Jokaiseen päivääni mahtuu edelleen epätodellisia hetkiä, joina poden jopa pientä syyllisyyttä siitä, että saan ihan oikeasti asua ja elää näin. Kansallispuisto- ja erämaaretket eivät ole enää vain lomaluksusta, vaan osa arkeani.

Lomilla teen nykyisin jotain aivan muuta. Huomenna suuntaamme kesäloman viettoon Norjaan nauttimaan vuonomaisemista ja pyytämään meritaimenia. Kalassa olen käynyt viimeksi lähes 20 vuotta sitten, pikkutyttönä ukin kanssa mato-ongella. Perhokalastus on minulle vielä täysin uusi tuttavuus, mutta tämän kesän jälkeen tiedän ja osaan varmasti jo hieman enemmän.

Lapissakin alkaa viimein näyttää ja tuntua alkukesältä. Lämpötilat vaihtelevat niin nopeasti, että välillä sitä huomaa etsivänsä bikinejä ja pipoa samaan aikaan.

Olen myös yllättäen innostunut lintujen tarkkailusta. Olen nähnyt esimerkiksi taivaanvuohen ja Lapin maakuntalinnun sinirinnan. Molempien lintujen ääntely on jotain aivan uskomattoman kuuloista. Sellaista, että täytyy muutamaan otteeseen tarkistaa, lähteekö ääni varmasti pienestä siivekkäästä otuksesta vai jostain isommasta metsän asukkaasta.

Poroja näkee tietysti harva se päivä. Ainoat liikenneruuhkat, joissa olen Lapissa ollut ovat johtuneet tiellä laiskasti löntystelevistä poroista. Poroilla kun harvemmin on kiire mihinkään.

Kuva: Jonna Saari

Tällaisia Lappi-arjen yksityiskohtia tänään.

-Laura

Muutoksen tuulia

Pelkästään yhdessä vuodessa on tapahtunut niin paljon asioita, että oma pääni ei ole aina pysynyt perässä. Onneksi tiedostan nykyään, miten saan päässäni pauhaavat ajatusaallokot laantumaan. Yksi varmimmista keinoista on käydä retkeilemässä paikoissa, joissa ei varmasti törmää muihin ihmisiin.

Ja nyt asun sellaisten paikkojen ympäröimänä – kuinka kätevää.

Vain reilu puoli vuotta sitten katsoin citytyttönä Eränkävijöitä ja ihastelin etäältä sarjan henkilöiden elämäntapaa. Eräs sarjan päähenkilöistä totesi ensimmäisessä jaksossa, että ihmisen pitäisi asua siellä, missä tykkää asua ja sen jälkeen pohtia, miten siellä ansaitsisi elantonsa. Ne sanat upposivat syvälle.

Ajatukseni Lapissa asumisesta kasvatteli kaikessa hiljaisuudessaan juurakkoa useiden vuosien ajan. Alkuun idea oli vain kepeä kahvipöytäheitto: Sitten kun kyllästyn pääkaupunkiseudun meininkiin, niin pakenen pohjoiseen. Huoleton heitto alkoi kuitenkin ajan kuluessa tuntua aina vain järkevämmältä ajatukselta.

Viime jouluna eksyin lueskelemaan etelästä pohjoiseen muuttaneiden naisten, kuten Jonna Saaren ja Monni Himarin blogeja. Mietin silloin ihaillen, miten rohkeita ja upeita mimmejä he ovat, kun ovat uskaltaneet lähteä ja jättää etelän elämän taakseen – ja nyt he saavat elää juuri heidän tyylistään elämää pohjoisessa.

Ei vierähtänyt kuin viisi kuukautta ja nyt asumme Lapin mittakaavassa Jonnan kanssa lähes naapureina ja käymme retkeilemässä uuden kotikuntani Kittilän lähiluonnossa. Ensimmäisenä retkikohteena Jonna tutustutti minut satumaiseen Puljun erämaahan.

Tähän aikaan vuodesta Puljutunturi oli heräilemässä eloon pitkän talven jälkeen ja paljasti samalla meille hieman menneen syksyn maaruskan värejä.

Tuntuu epätodellisen hienolta löytää itsensä sieltä, minne on alitajuisesti ollut koko ajan matkalla, ja siihen päälle vielä huomata, että monet pöljimmätkin unelmat ovat jo toteutuneet.

Alkukeväästä aloin hiljakseen haaveilemaan siitä, että olisi ihanaa jälleen rakastua palavasti ja löytää kumppani Lapista. Jakaa arkea sellaisen ihmisen kanssa, joka arvostaisi Lapin luontoa yhtä paljon tai jopa enemmän kuin minä.

Ja nyt vain muutamia kuukausia myöhemmin kuljemme pohjoisen puolison kanssa milloin missäkin tulistelemassa ja erästelemässä. Tervastuli roihuaa usein nuotiossa ja voimakkaana minun sisälläni.

Lappi on siis tarkalleen kahdessa kuukaudessa onnistunut muuttamaan koko elämäni suunnan. Ja vieläpä sellaiseen suuntaan, joka tuntuu harvinaisen oikealta.

Muutoksen tuulissa muutun luonnollisesti itsekin. Kaupunkilaisuuden rippeet karisevat pikkuhiljaa pois mitä syvemmälle erämaiden uumeniin kuljen. Vajaat kaksi kuukautta Rovaniemellä riittivät muistuttamaan, etten muuttanut Lappiin kaupunkielämän perässä. Nyt asun pienessä mökkikylässä Levitunturin juurella ja kaupunkikulttuurin sijaan omaksun välttämättömiä tietoja ja taitoja, joiden avulla pärjään pohjoisen metsissä.

Lisäksi tietyt turhamaiset tarpeeni, joita minulla joskus oli, ovat unohtuneet. Aikaisemmin minulla oli muun muassa kova tarve näyttää olevani jollakin lailla erityinen. Se tarve on muuttanut muotoaan. Enää en yritä olla erityinen, vaan kaikin tavoin oma itseni. Täällä se on helpompaa, koska kenenkään seurassa ei tarvitse ylläpitää mitään roolia.

Kuva: Jonna Saari

Lappiin muuttaessa olin etukäteen tietoinen pohjoisen hitaammasta elämänrytmistä. Sen kylkiäisenä monet tapaamani lappilaiset elävät myös vahvasti hetkessä. Yllättäen minulla on välillä ollut jopa vaikeuksia sopeutua hetkessä elämiseen; siihen etten voi kontrolloida edes sitä, mitä samana iltana tulee tapahtumaan.

Viiden vuoden suunnitelmille olen kuitenkin onnistunut heittämään hyvästit. Niillä en tee tällä hetkellä yhtään mitään.

Olen kai vihdoin ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, että elämää eletään juuri nyt. Jos elää aina puolen vuoden päässä häämöttäviä lomia odotellen, lipuu elämä huomaamatta ja nopeasti ohi. Tärkeintä on olla läsnä täsmälleen käsillä olevassa ajanhetkessä. Se on ollut ravisteleva oivallus, mutta myös haastavaa toteuttaa, sillä ihmismieli tykkää seikkailla menneessä ja tulevassa.

Luulenpa, että hetkessä eläminen onnistuu parhaiten silloin kun tuntuu, ettei elämästä puutu mitään itselle olennaista. Tällä hetkellä tuntuu juurikin siltä. Oma päänsisäinen oravanpyöräni on hidastanut vauhtiaan, melkeinpä pysähtynyt. Ehkä olen jo alkanut asettumaan tänne.

Vaikka asettuminen on käynnistynyt, en silti halua koskaan kyllästyä näihin maisemiin tai pitää niitä itsestäänselvyytenä. Enkä halua koskaan unohtaa, miten onnekas olen, että voin lähteä hetken mielijohteesta retkille tuntureille ja jängille. Ja törmätä matkalla ainoastaan poroihin, riekkoihin ja teeriin.

Mutta ei elämä Lapissakaan ole vain jatkuvaa ilottelua idyllisten tunturimaisemien suojissa.

Vuodenaikojen ääripäät vaikuttavat ihmismieleen yllättävän voimakkaasti. Vaikka mieltä tervehdyttävä loputon luontoympäristö antaa runsaasti tilaa omille ajatuksille, välillä sitä tuntee olevansa todella yksin, todella pimeässä ja todella kylmässä. Ei ihmekään, että mieliala käväisee joskus reunalla lähes jokaisella.

Tarvittavan avun saaminenkaan ei aina ole helppoa pitkien välimatkojen ja mielenterveyden ammattilaisten vähyyden vuoksi. Ääriolosuhteiden ja kallellaan olevan mielen kanssa on siis vain opittava elämään. Ja tuettava toisia niin paljon kuin oma jaksaminen antaa myöten.

Kuukausien päässä häämöttävä kaamos ja kylmyys herättävät jo nyt kunnioittavaa jännitystä. Haluan silti oppia pitämään jokaisesta pohjoisen kahdeksasta vuodenajasta. Huhtikuinen hankikantokevät ja juuri päättymässä oleva jäidenlähtökevät ehtivät jo vakuuttaa minut. Pian alkava yötön yökään tuskin tulee olemaan pettymys.

Tällä hetkellä tuntuu, että voimakkaimmin puhaltavat muutoksen tuulet ovat selkeästi laantumassa. Elämä Lapissa on osoittautunut kuitenkin sen verran arvaamattomaksi, etten aio liikaa tuudittautua tasaisen tuulenvireen vietäväksi.

Edessä on vielä varmasti kaikenlaista yllättävää, mutta nyt keskityn olemaan läsnä tässä hetkessä.

-Laura

Sivupolkuja:

Saari avaruudessa - Jonna Saari

Kaukokaipuu – Monni Himari

Ensimmäinen Lapin kuherruskuukausi

Olen asunut Lapissa nyt kuukauden. Toin loput tavarani sekä koirani tänne kevätpäiväntasauksena. Sain päivänvalosta matkakumppanin, jonka avulla hylkäsin erään toisen vuosien ajan mukanani roikkuneen seuralaisen eli ahdistuneen etelän sieluni.

Keväinen Lappi on hellinyt ja parantanut särkynyttä sisintäni. Se on jo ensimmäisen kuukauden aikana täyttänyt kaikki villeimmätkin toiveeni ja antanut jopa enemmän kuin uskalsin odottaa.

Ystäväni sanoin vietän kuherruskuukautta Lapin kanssa. Se pitää paikkansa; olen täysin Lapin lumoissa, enkä tällä hetkellä kaipaa minnekään muualle. Etelänikävää ei ole näkynyt eikä kuulunut. Päinvastoin kaikki entisestä elämästä lähtemiseen liittyvät pelkoni ovat osoittautuneet turhiksi.

Sanat tai kauniit lauseet eivät mitenkään kykene kuvaamaan kaikkia tunteita, joita täällä koen. Mutta osaan kuvailla sanoin asioita, jotka näitä mystisiä myönteisiä tunteita aiheuttavat.

Ensinnäkin täältä löytyy kaikki, mitä ihminen aidosti tarvitsee. Kaikki tarpeellinen eikä yhtään enempää. Loputon vaihtoehtojen ja valintojen määrä ei ole sekoittamassa Lapissa asuvien päitä.

Lapin luonto ja pohjoisessa tapaamani ihmiset sen sijaan sekoittavat oikealla tavalla minun pääni. Tapaamani avoimet ja vieraanvaraiset lappilaiset kohtelevat ihmisiä ihmisinä; eivät välikappaleina oman edun tavoittelussa tai naapureina, joita ei moikata rappukäytävässä, vaan ihan vain ihmisinä, kaikkine epävarmuuksineen ja vikoineen.

Lisäksi kiire on täällä seesteistä. Sellaista, joka pitää mielen virkeänä, mutta ei stressaantuneena. Ruuhkabusseissa kärvistelyn sijaan työpäivän jälkeen pääsee suuntaamaan suoraan luonnon keskelle.

Lapissa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että on jopa vaikeaa malttaa olla aloillaan. Vieressä kun on silmänkantamattomiin metsää, jossa voi viettää aikaa esimerkiksi erämaavaelluksilla, lumikenkäsafareilla tai huskyvaljakkoajeluilla. Lisäksi löytyy laskettelurinteitä, hiihtolatuja, maastopyöräilyreittejä ja avantoja. Ja jos välillä kaipaa vaihtelua tunturimaisemiin, voi ajella Norjan puolelle vuoristoon.

Ja vielä loppusilaus tähän matkailumainokselta kuulostavaan hehkutukseen: kesän koittaessa jäiden lähdettyä joet ja järvet luovat aivan uuden temmellyskentän, ja yöttömät yöt tuovat elämäniloa vuorokauden ympäri.

Täällä ollessa minulle on kirkastunut haaveilun ja sitten kun -ajattelun ero. Jälkimmäinen aiheuttaa vain katkeruutta ja tyytymättömyyttä nykyhetkeen. Ensin mainittu sen sijaan lennättelee perhosia vatsaan ja huomisen ajattelu pistää hymyilyttämään.

Haaveilen edelleen pohjoisessa asumisesta. Lapin mittakaavassahan asun yhä etelässä ja hinku entistä pohjoisemmas on kova.

Mitä pohjoisempana olen, sitä kotoisammaksi oloni tunnen. Silloin pystyn elämään elämää kaikilla aisteilla ja kokemaan palasen siitä, mikä mahdollisesti on aitoa onnellisuutta.

Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä aamuauringossa Kiiloselän poropirtin pienen hirsimökin kuistilla porontaljan päällä istuen. Kahvia hörppien ja aamiaispullaa mutustellen. Aamiaisen jälkeen kävin kiertämässä Kiirunapolun UKK:ssa.

Iltasaunan jälkeen käperryin raukeana koira kainalossa mökin makuulaverille kirjoittamaan tämän loppuun.

Kaiken kaikkiaan oloni on vapautunut ja hiukan epätodellinenkin – voisinko oikeasti aina elää näin? Ainakin olen valtavan kiitollinen kaikesta juuri tässä, juuri nyt.

-Laura

Sivupolkuja

Kiiloselän poropirtti