Jos Lapissa jokin vuodenaika väsyttää kaamosta enemmän, niin se on varmasti loppukevät. Loppukevät, tai tarkemmin jäidenlähtökevät, on pohjoisessa ajanjakso, jolloin keväthanget eivät enää kanna kulkijaa kuin korkeintaan aikaisin aamulla. Tiet ovat sulia ja kuraisia, mutta metsissä ja tuntureilla on vielä paksu lumipeite. Vesistöjen jääpeite alkaa hiljalleen rakoilemaan ja repeilemään. Luonto on tähän aikaan vuodesta rumimmillaan eikä missään vielä viherrä tai viserrä. Mielessä pyörii päällimmäisenä kova kesän odotus, mutta myös kaipuu takaisin talveen. Matkailutyöntekijöille loppukevät on hengähdyksen aikaa, sillä tunturit ja tunturikeskukset ovat hetken turisteista tyhjillään.
Henkisesti tämä välikausi on minulle väsyttävintä aikaa vuodesta. Tällä hetkellä tuntuu, että olen tahtomattani jumissa talvessa. Jo toista kevättä putkeen Norja on kiinni, eikä sinnekään pääse talvea pakoon. Helsingin kevääseenkään en viitsi ihan vielä matkustaa.
Seuraan päivittäin Ylen Jääliveä Tenolta. Keskimääräisesti Tenojoki vapautuu jäistä toukokuun ensimmäisten päivien aikana, mutta nyt jääpeite sinnittelee vielä sitkeästi. Jäidenlähtö on takuuvarma kesän alun merkki. Kilpisjärven jäiden lähtöä saadaan odotella yleensä juhannukseen asti.
Jääliven seuraamisen lisäksi selailen haikeana kuvia keväthangilta. Tässä muutamia otoksia tältä keväältä.
Naistenpäivänä Kilpisjärvellä oli kaunis haloilmiö
Huhtikuun ensimmäisellä viikolla kuvailin riekkoja ja niiden jälkiä hangessa.
Kävimme ystäväni Kirsin kanssa Kemijärvellä ja Pyhätunturilla huhtikuun puolivälissä. Eteläisessä Lapissa oli tähän aikaan jo keväisen lämmintä.
Riekkokoiraalla oli kirkuvan punaisesta ihopoimusta päätellen soidinmenot alkamassa.
Kuva: Kirsi
Kilpisjärvellä talvi jatkui vielä toukokuun ensimmäisellä viikollakin. Hyinen pohjoistuuli ja auringonpaiste olivat tehneet hangesta terästä ja kulkeminen onnistui monin paikoin ilman suksiakin.
Kuva: Ville