Edelleen herkistyn joka ikinen kerta kun olen yksin tunturin huipulla. Sitä tunnetta ei vaan voi kuvailla täydentävästi sanoilla. Sydän pakahtuu ja silmäkulmat kostuvat puhtaasta onnesta kun kipuan tunturin laelle ja huomaan, että olen kaiken sen avaran aakean maiseman keskellä täysin yksin. Siinä hetkessä olen jollain lailla vapaa ihmisyyden nurjista puolista ja hetken aikaa vailla arkisia huolia. Niin hieno, harvinainen ja herkkä kokonaisvaltainen rauhan tunne.
Sesonkiaikoina tunnetuimmilta tuntureilta on välillä vaikea löytää tuota rauhaa. Eilen kipusin illansuussa Lommoltunturille ja oli ihana huomata, etteivät polkujuoksukisailijat tai muut tunturien valloittajat olleet eksyneet sinne samaan aikaan. Muron lisäksi vain kapustarinnat ja kivitaskut pitivät minulle seuraa.
Naisena yksin kulkeminen turvallisuudentunteen kera ei kaikissa paikoissa ole itsestäänselvyys, joten olen hyvin kiitollinen siitä, että tunturissa koen olevani turvassa jopa yksin ollessani.
En olisi malttanut lähteä tuolta tunturinlaelta viime yönä ollenkaan pois, mutta luonnon valomerkki eli pilvipeitteen lipuminen auringon eteen sai minut lopulta kiikkumaan takaisin autolle ja kotiin nukkumaan.
Tämä retkipäivä – tai oikeastaan retki-ilta – oli alkanut jo aikaisemmin iltapäivällä Jonnan kanssa Hietajärvellä. Tällä retkikerralla meillä kävi huono tuuri, sillä juuri samaan aikaan Hietajärven polulla juoksi massoittain polkujuoksutapahtuman osallistujia. Olemme täällä asuessa ehkä liiankin tottuneet pohjoisen luonnon rauhaan, ja meitä molempia kiukutti suunnattomasti polulle osunut ruuhka. Onneksi järvelle päästyämme juoksutapahtuman äänet kaikkosivat ja saimme loppuretken ajan olla rauhassa.
-Laura