Ensilumien retki Saanalle

Saanatunturin retkeilyreitti: n. 8 km janareitti edestakaisin, kulkuaika n. 4–6 h

Kilpisjärven ykkösretkikohteeseen Saana-tunturille (pohjoissaameksi Sáná) voi kivuta myös talvisin. 1029 metriin merenpinnasta kohoavalla Saanalla talviretkeillessä kannattaa kuitenkin kiinnittää erityishuomiota turvallisuuteen. Esimerkiksi kovassa tuiskussa ei huiputtamista kannata lähteä edes kokeilemaan, sen verran ankariksi olosuhteet tunturin viimaisella huipulla helposti käyvät. Pienimuotoiset lumivyörytkään eivät jyrkkärinteisellä Saanalla aivan tavattomia ole, etenkin kun ilmastonmuutos on tehnyt nykytalvien lumipeitteen rakenteesta epävakaampaa.

Syystalven ensilumien aikaan Saanan reitille ei yleensä tarvitse vielä lumikenkiä, mutta sydäntalvella voivat lumikengät tulla tarpeeseen.

Vuosittaisia käyntejä Saanalle kertyy jopa 20.000, joten reitti tunturiin tamppautuu talvisinkin usein lumikenkäilijöiden jäljiltä kantavaksi. Saanan sulan maan polku on kulunut jo leveäksi valtaväyläksi, jota on myös kestävöity sorastuksilla ja kiviportailla. Tällä lokakuisella retkellä laskimme hennon lumihunnun alta pilkottavien kiviportaiden määrän: yhteensä 251 porrasta Mallan luonnonpuiston parkkipaikalta lähtevällä merkityllä reitillä. Nousumetrejä reitille kertyy jopa 550, mutta kiviportaat ja osittaiset sorastukset onneksi helpottavat hieman kiirunakukkulalle kiikkumista.

Angry bird -kiiruna lumikenkinäkin toimivien talvitöppöstensä kera.

Lumipallokiirunoita

En ole pitänyt lukua montako kertaa olen käynyt Saanalla eri vuosina ja vuodenaikoina, mutta puhutaan kuitenkin useista kymmenistä. Saanalla käynti on melkeinpä joka kerta omanlaisensa elämys. Tuntuu kuin piipahtaisi hetken verran jossain toisessa maassa. Lämpotila-asteetkin laskevat nousumetrien mukana, joten retki Saanalle tuntuu usein myös käynniltä talven todellisessa valtakunnassa. Erityisesti alkukesästä ja syksyisin eron huomaa selkeästi, sillä hanskoja, pipoa ja kevytuntsikkaa ei koskaan tule pakattua turhaan retkireppuun; huipulla ne päätyvät poikkeuksetta joka kerta käyttöön.

Kuva: Kaisa Kauppila

Lisää Kilpisjärven päiväretkikohteita löytyy nyt myös kirjoittamastani ja kuvaamastani Kilpisjärvi Halti -retkeilyoppaasta.

-Laura

Keväinen pilkkipäivä Käsivarren erämaassa

Kilpisjärven kylältä käsin kevättalvinen Käsivarren erämaa näyttäytyy horisonttiin ikuisesti jatkuvana tunturiylänkönä – valkoisena saharana, jossa ei kasva edes käkkäräkoivuja. Tosiasiassa Käsivarren erämaa-alueen luonto on hyvinkin monipuolista: löytyy jylhiä jyrkkäseinäisiä kuruja, aakeita jokilaaksoja, metsäisempää tunturikoivikkoa ja tietysti kirkasvetisiä tunturijärviä, joissa asuu valtavan kokoisia punavatsaisia rautuja ja kirjavasta selkäevästään tunnettuja harjuksia. Kevätaikaan aluetta voisi luonnehtia suorastaan näköpilkkijän paratiisiksi.

Lähdimme huhtikuisena sunnuntaina heti aamutuimaan kohti kirkkaita rautuvesiä. Jo pelkkä matkanteko sai sydämen sykähtämään useaan otteeseen: koivikkoisissa laaksoissa kymmenien lintujen riekkoparvet pyrähtelivät lentoon valkoinen höyhenpeite auringossa välkkyen ja mustat pyrstösulat viuhkana vilahdellen. Riekkolaaksoja reunustavat pahdat kohosivat valkoisesta lumierämaasta kumpuilevina ja suorastaan epätodellisen jylhinä.

Muut retkiseurueestamme olivat innokkaita pilkkijöitä, mutta minä keskityin enemmän maisemiin, eläinten lumijälkiin, kantohangella hiihtelyyn ja eväisiin.

Kuva: Kirsi

Ennen kuin kukaan kalakiimaisista oli ehtinyt rynnätä ensimmäistä pilkkireikää kairaamaan, nautimme aamupalaksi nokipannukahvit ja viinerit. Aamukahvia hörppiessäni huomasin yhtäkkiä jännittävän pilvi-ilmiön tunturin takaisella taivaalla: tunnistin pilvet Kelvin-Helmholtzin pilviksi. Tajusin onneksi napata niistä heti kuvan, sillä pilvet muodostivat aaltomaisen ketjun taivaalla vain muutaman minuutin ajan.

Aamupalan jälkeen muut siirtyvitä pilkkirei’ille pötköttelemään ja minä vaihdoin monot jalkaan ja suuntasin valkoisen aavikon lumilaineille.

Innokkaat pilkkijät malttoivat pimplata tuntitolkulla. Näköpilkkiminen on toki minunkin mielestäni perinteistä pilkkimistä mielenkiintoisempaa, sillä pilkkireiästä voi nähdä kirkkaissa vesissä uiskentelevia vonkaleita. Eri asia toki on, tarttuvatko kalat syöttiin. Tälläkin pilkkikerralla isot raudut kaartelivat reikien ympärillä, mutta eivät selvästikään olleet ruokailutuulella.

Kärsivälliset pimplaajat jatkoivat järvenpohjaan tuijottelua sillä aikaa kun me gordoninsetteri Kiran kanssa kävimme hiihtelemässä ja nuuhkuttelemassa keväisiä tuntureita. Näimme vanhoja ahman jälkiä, mahdollisia naalin jälkiä, ja kuulimme käkätysnaurun saattelemia riekkoparvia.

Tunnit vierähtivät kelloon vilkaisematta, ja aivan huomaamatta alkoi ilta laskeutua tunturiin. Paistoimme vielä iltapalamakkarat ennen kotimatkaa.

Kuva: Kirsi. Notskin sammutus näytti savukoneen tupruttelulta.

Kuva: Kirsi

Kotimatkalla näimme vielä upean auringonpilarin. Aivan mahtava päätös tälle kevättalven tunturipäivälle!

-Laura

Sivupolkuja:

Pilkkiopastuksia Kilpisjärvellä ja Käsivarressa – Wild Trail Waters

Keväthiihtoja Pallas-Yllästuntureilla

Kevään ensimmäiset lämpimät päivät saapuivat tunturihiihtäjien iloksi ja hämmennykseksi keskelle talvista maaliskuuta. Untuvaan ja merinokerrastoihin tottuneina plussa-asteisiin pukeutuminen oli alkuun haastavaa – tai ainakin hiostavaa. Myös kirkas kevätvalo vaati kameran vastavalosuojan käytön opettelua. Tunturisuksienkin kanssa sai puljata: märkä nuoskalumi paakkuuntui jatkuvasti kastuneisiin nousukarvoihin ja hiihtäminen muistututti välillä enemmän lumikenkäilyä.

Mutta kaikista pienistä haasteista huolimatta nautimme ensimmäisistä kevätpäivistä tuntureilla jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan eli lintuhavaintojen ja huiputusmaisemien perässä hiihtäen.

KESÄNKITUNTURIN HUIPUTUS

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kesängin huipulle hinauduttamme annoimme suksien karvojen kuivua lempeässä tuulenvireessä ja nautimme itse harvinaisen lämpimästä huiputuskelistä. Saatoin nauttia välillä jopa liiakseen, sillä pyllähdin rinteessä useampaan otteeseen paikoiltani. Kuvissa pienet pyllähdykset näyttävät siltä kuin olisin vain loikoillut kasuaalisti auringonpaisteessa, mutta todellisuudessa tasapaino petti pienestä pitäen suksien kanssa touhunneenkin.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Hiihdon jälkeen ihastelimme auringonlaskua vielä Luontokeskus Kellokkaan takapihalla.

KEIMIÖTUNTURIN HUIPUTUS

Seuraavana päivänä Keimiön huiputukseen lisähaastetta toivat metsäisen alarinteen sohjoontunut upottava hanki ja avotunturissa tuulen kovettama jäisen koppurainen kuori, jolla laskeminen oli paikoin jopa vähän pelottavaa.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Keimiötunturi sijaitsee Pallasten ja Yllästen välissä, joten eteläisessä horisontissa häämöttävät Yllästen seitsemän siluettia, ja Pallaksen kerot kumpuilevat kauniisti pohjoisessa maisemassa.

Kuva: Kirsi

AURINGONLASKU KUKASTUNTURILLA

Kevätpäiväntasauksen aikoihin en millään malta olla kipuamatta tunturiin ilta-auringossa. Tällä kertaa suuntasin Kukastunturille suksitta kovaksi tamppautunutta lumikenkäilyuraa pitkin. Saavuin huipulle juuri parahiksi auringon kultaamaan maisemaan ja seurasinkin auringonlaskun kokonaan loppuun asti ennen kuin kipitin takaisin lähtöpaikalle eli Elämänluukulle.

Kiitos tunturimaisemista Kesänki, Keimiö ja Kukas sekä hiihtoseurasta Kirsi! Eihän tästä kevättalvesta saa koskaan tarpeekseen. Onneksi huhtikuukin on vielä täydellistä kantohankiaikaa. <3

-Laura