Kalenterivuodenvaihdetta merkityksellisempi vuoden aloitus monille pohjoiskalotilla asuville on auringon paluu pakkastaivaalle. Aurinko on kahden kuukauden kaamosjakson ajan pois luotamme ja sen paluu tuntuu joka sydäntalvi siltä, että nyt alkaa uusi vuosi ja uusi luonnon vuodenkierto. Eikä kyse ole pelkästään tunteesta: jos aurinko ei palaisi, ei luonnonkierron vuosi voisi käynnistyä ollenkaan – eihän maapallolla olisi edes elämää ilman Auringon voimakasta elämää versovaa energiaa. Jos aurinko ei joku vuosi palaisikaan, alkaisi maapallolla jälleen jääkausi. Viimeisin jääkausi noin 10 000 vuotta sitten jätti jälkeensä tunturit nykymuodossaan. Mitähän seuraava toisi tullessaan?
Aamuruskon värejä
Riekon jälkiä
Aurinko ei tokikaan palaa pohjoiskalotille yllättäen: se ilmoittelee kyllä saapumisestaan useiden viikkojen ajan valamalla tunturien takaiselle taivaalle värikästä hehkuaan. Ihmiskasvoille asti aurinko ojentaa säteensä Kilpisjärvellä kuitenkin vasta tammikuun lopulla.
Helmikuun ensimmäisenä pilvettömänä aamuna päätin lähteä spontaanille auringonnousuhiihdolle ennen työpäivää. Oli ihana aloittaa arkiaamu omissa ajatuksissa täydessä hiljaisuudessa. Mistään ei kuulunut edes kelkkojen pärinää vielä. Lähdin aamuhämärässä kolmenkympin pakkasessa hiihtämään kohti Saanan eteläistä alarinnettä.
Hiihdin aamuruskon väreissä ylöspäin ja vilkuilin välillä selkäni taakse auringonsäteitä etsien. Ensimmäinen kajastuksen merkki ilmaantui Ailakkavaaran taakse hentona auringonpilarina. Seuraavaksi auringon verkkaisen nousun huomasi siitä, että Bárráksen terävin huippu värjäytyi helakan pinkiksi, minkä jälkeen matalammat huiput kuten Jehkakset, Mallat ja Saana seurasivat perässä.
Häivähdys auringonpilarista
Aurinko loi ensisäteensä Bárráksen terävimpään huippuun.
Aurinko värjäsi seuraavaksi Korkea-Jehkaksen laen.
Ruusunkultainen valo valui Saanan etelärinnettä hiljalleen alaspäin samalla kun minä hiihdin ylöspäin. Yritin ennustaa, missä kohdassa lopulta kohtaisimme valon reunan kanssa.
Kun rinne alkoi käydä yhä vain jyrkemmäksi ja hiihtäminen hankalammaksi, päätin istahtaa hangen alta pilkistävän kiven päälle odottelemaan. Inversion takia pakkanen ei näin korkealla tuntunut enää yhtä kireältä kuin kylältä lähtiessä. Joskus talvisin maanpinnan lähelle muodostuva inversiokerros ilmakehässä asettuu kahden ilmakerroksen väliin ikään kuin muuriksi, jolloin alin kylmä ilmamassa ei pääse leviämään ylöspäin. Tänään kovin pakkanen oli siis jäänyt kylälle lämpimän ilmakerroksen alle jumiin. Harvinaista kyllä, tunturissa ei myöskään tuullut tänään yhtään, joten tarkenin istua rinteessä pitkän tovin ja katsella aamu-unista kylää.
Odotin kärsivällisesti kiven päällä kököttäen, ja tutkailin tuulen ja pakkasen jähmettämää hankea. Hiljaisella hangella oli lähipäivinä käynyt riekkoja, jäniksiä, kettuja, hiihtäjiä ja kelkkailijoita, mutta nyt ketään ei näkynyt missään. Vain muutama lapintiainen kaarteli kauempana koivikossa. Harmitti etten ollut ottanut aamukahvia termariin; se olisi varmasti maistunut tässä odotellessa.
Kun aurinko valaisi Salmivaaran, mietin mahtoivatko siellä puolen kylää asuvat nyt paistatella pakkasaamua kahvia hörppien ja tulevaan päivään verkkaisesti heräillen. Ehkäpä jopa yhtä verkkaisesti kuin aurinkokin tänä helmikuisena aamuna kömmiskeli esiin kukkuloiden takaa.
Kesken mietintöjeni se viimein tapahtui: tunsin valonsäteen hennon lämmön kasvoillani. Kiiruhdin katseeni nopeasti kylältä ylös Ailakalle ja siellä se nyt oli! Räpelsin kameraan oikeat asetukset ja nappasin kuvan tuosta taivaankappaleesta, jota oli odotettu täällä useita viikkoja.
Pian aurinko kultasi jo koko laakson, kylän, hangen ja puut. En ollut ennen pannut merkille näin syvän punakultaiseksi värjäytynyttä hankea. Olisin halunnut jäädä ihastelemaan sitä koko päiväksi, mutta oli pakko palata arjen pariin, sillä päivän työt kutsuivat. Nautin vielä hetkisen valosta kasvoillani ja liu’uin sitten alas röpelöistä glitterihankea kuin aalloilla surffaillen. Suhahdin tuttuun koivikkoon, jossa matalalta paistava aurinko värjäsi kaiken jälleen kultaiseksi huurrekudelmaisia koivuja myöten. Olin keskellä satumaailmaa. Aivotkin käväisivät satumaa-asetuksilla ennen kuin asetin ne tehokkaaseen työmoodiin.
Tänään 6.2.2022 on saamelaisten kansallispäivä, ja juhlapäivän lisäksi se on vuosittain hyvä muistutus Pohjoismaiden ainoasta alkuperäiskansasta ja sen asemasta yhteiskunnassamme. Yle Areenasta löytyy useampiakin loistavia dokumentteja, jotka suosittelen katsomaan. Linkit niihin tässä:
Eatnameamet - Hiljainen taistelumme
Sohkaršohkka - Vähemmistö vähemmistön sisällä