Auringonvalon välissä

Auringonsäteiden välissä vietetään muutaman kuukauden pituisia kaamoskarnevaaleja. Pilviverhojen pysyessä auki, voi taivaankannen väri-ilottelua seurata melkeinpä vuorokauden jokaisena tuntina.

Värikylläisten vuorokausien väleissä piipahtavat pyrypäivät ovat taivasnäytösten välipäiviä, ja samalla maankamaralla sijaitsevan yleisön lepopäiviä. Silloin ehtii uppoutua kirjailijoiden luomiin tarumaailmoihin jopa vuorokausiksi putkeen. Koko syksyn kestänyt luku- ja kuuntelu-urakkani päättyi eräänä pyryisänä joulupyhänä, kun luin Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjasarjan päätöstarinan yhteen pötköön.

Kaikki vapaat ja värikkäät kaamostunnit pyrin kuitenkin viettämään ulkona, minkä seurauksena kameraan kertyi kirjava kaamoskuvasarja.

5.1.2025 – violetin valon pakkaspäivä

Loppiaisen tienoilla pakkanen ylitti maagisen 30 asteen rajan, jonka kylmemmällä puolella kaamospäivät ovat usein purppuraisia maasta taivaaseen ja koivuihin kasvaa silkkipaperilehtiä.

Koivujen huurrelehdet syntyvät ilmassa olevan kosteuden jäätyessä kylmille oksille, mutta violetiksi värjäytyvän valon taustoja en osaa selittää. Oma veikkaukseni purppurapäiväilmiön syntyyn on se, että pakkasilmassa leijailevat pienen pienet jäähileet heijastavat auringon kaukaisen kajastuksen sävyjä, jolloin vaikuttaa siltä, että ilmakin olisi pinkkiä. Tämän tarkempaa selitystä en väri-ilmiölle vielä löytänyt, sillä päädyin lueskelemaan eri värien aallonpituuksista ja sain pääni pyörälle ennen kuin löysin pakkaspurppuralle pätevät perustelut.

11.1.2025 – helmiäispilvihiihto ja pieni siivu aurinkoa

Tammikuun puoli polaariyöstä oli helmiäistentäyteinen. Korkeapaineen luomat pakkasviikot sekä matalapaineita puskevat voimakkaat länsivirtaukset vuorottelivat ja loivat ilmakehän eri kerroksiin helmiäispilvien muodostumiseen vaadittavat olosuhteet.

Helmiäiset syntyvät hyisen kylmässä yläilmakehässä eli stratosfäärissä, mutta samaan aikaan täällä ihmisten ilmakehän kerroksessa, troposfäärissä, vietetään yleensä föhn-tuulen leudontamia päiviä.

Plussapäiviä kertyi tänä kaamoksena huolestuttavan useita. Eräänä näistä lauhoista, mutta tuulisista päivistä lähdimme tunturiin hiihtelemään. Helmiäishiihdon hovikuvaajana toimi Ville Alatalo.

Kuvaaja: Ville

Kuvaaja: Ville

Psykedeelisten polaaristratosfääripilvien tarkkailun lomassa havaitsimme myös pienen siivun kaukaisesta kaamosauringosta. Horisontin yläpuolelle aurinko kipuaa Kilpisjärvellä 12. päivänä tammikuuta, joten niillä tienoin korkeimmilta tuntureilta voi nähdä jo palasen valopallosta.

Kuvaaja: Ville

Kuvaaja: Ville

Muita kirjavia kaamoskuvia

Kaamoksen keskellä myös uusi kalenterivuosi vaihtui värikkäästi. Vuoden ensimmäisenä päivänä näin tähänastisen elämäni hienoimmat revontulet. Taivas oli täynnä monivärisiä, sähäkästi joka suuntaan sinkoilevia tulia, ja yläpuolelleni muodostuva revontulikorona muistutti valtavaa lohikäärmettä, jonka vihreissä siivissä oli punaisia, violetteja ja keltaisia juovia.

Värikkäiden taivastapahtumien lisäksi menneenä kaamoksena luntakin tuprutteli taivaan täydeltä, ja lapiointihommissa sai huhkia lihakset jumiin. Kaamoksen päättyessä virallinen lumensyvyys oli Kilpisjärvellä metrin luokkaa, joten kylä saattaa talven edetessä rikkoa vielä omia ennätyksiään. Suomen virallinen lumensyvyysennätys on nimittäin Kilpisjärven hallussa: 190 cm huhtikuulta 1997.

17. & 18.1. – polaariyön päätösviikonloppu

Kilpisjärven kylällä kaamos päättyy vuodesta riippuen 17. tai 18. päivänä tammikuuta, jolloin auringonsäteet kurkottelevat pienen hetken eteläisellä taivaanrannalla, kunnes katoavat jälleen kukkuloiden taakse. Tänä vuonna kaamoksen päätöspäivä pysyi osittain pilviesirippujen takana.

Itse olin viettämässä polaariyön päätösviikonloppua Ylläksellä, jossa jo hyvinkin tutuiksi tulleet helmiäispilvet esittivät talvikiertueensa viimeisiä näytöksiä. Tälle talvelle kertyneiden helmiäispäivien määrästä en ole pysynyt enää kärryillä. Psykedeelipilviä on näkynyt lähes yhtä usein kuin revontuliakin, ellei jopa useammin.

Helmiäispilviä Ylläsjärven jäältä kuvattuna. Ylläksen korkeudella kaamos kestää vain muutamia viikkoja ja oli päättynyt jo joulukuun lopulla.

Helmiäispilvien kuvaaminen ei ole kaikista helpoin laji niiden kirkkauden vuoksi.

Kaamoksenpäätöskärrynpyörä. Kuvaaja: Jenni Hakulinen

-Laura

Kiirunankello

Kiirunankello (campanula uniflora) kasvaa Suomessa vain ja ainoastaan Käsivarressa, korkeimpien tunturien keskipaljakalla. Tätä arktista kellokasvia tavataan myös muissa Pohjoismaissa. Enontekiön suurtuntureita runsaslukuisempana se kasvaa Norjan ja Ruotsin kalkkipitoisilla tuntureilla sekä Islannista.

kiirunankello

Löysin tämän kiirunankellon heinäkuun puolivälin paikkeilla kotimaastoista tutun tunturin puolivarjoiselta pohjoisrinteeltä. Hentoinen kukka huojui kevyessä tuulenvireessä niin huomaamattomasti muiden kasvien seassa, etten olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota ellen olisi lähtenyt sitä varta vasten etsimään. Huomatessani kasvin, pääsi suustani spontaani ja yllättynyt “tuoko se nyt sitten on”.

Suomessa äärimmäisen uhanalainen ja rauhoitettu arktisen tunturilinnun mukaan nimetty kellokasvi on ollut etsintälistallani jo neljä kesää, joten sen löytäminen tällä yöttömän yön retkellä oli palkitsevaa.

Lajin voi harjaantumaton silmä sekoittaa myös kissankelloon. Kissankello on kuitenkin kiirunan kukkaa huomattavasti kookkaampi ja näyttävämpi. Lisäksi kiirunankellon varressa ja kellon tyvessä on lyhyitä vaaleita karvoja, kuten alemmasta kuvasta juuri ja juuri erottaa.

Kellon terälehdet värjäytyivät ilta-auringossa hieman tavanomaista tummemman violeteiksi. Luonnossa väritys oli kuvia hailakampi ja vaatimattomampi. Tämä yksilö oli suunnilleen kymmenen sentin korkuinen. Sen rinnalla kasvavat kuusi muuta kiirunankelloa olivat jo kukkineet ja suoristaneet karvaisen vartensa pystyyn.

kiirunankello

-Laura

Päivittyvä perhosseuranta Kilpisjärveltä

Alkuvuoden hämyisten talvi-iltojen viihdykkeenä selailin perhoskirjoja, joita olin lainannut kirjastoautosta. Pakkasen vielä purressa pitkään tulevia päiviä, viikkoja ja kuukausia päätin, että tänä kesänä yrittäisin opetella tunnistamaan tunturiseudulla viihtyviä perhoslajeja.

Harvinaiset tunturikasvit houkuttelevat näille kulmille erikoisia perhosia, joista kuuluisin (ainakin perhospiireissä) lienee pohjansiilikäs (Arctia alpina). Tämä ultraharvinainen perhoslaji löydettiin Käsivarresta ensimmäisen kerran 1799, ja seuraava havainto kyseisestä perhosesta tehtiin vasta 1962 Saanalla. 1960-luvun jälkeen virallisia pohjansiilikäshavaintoja on kertynyt aivan näihin päiviin asti. Omat tähänastiset perhoshavaintoni eivät ole aivan pohjansiilikkään maineen veroisia, mutta kauniita liihottelijoita yhtä kaikki.

Kovinkaan yksinkertaista puuhaa ei perhostunnistus vaikuta olevan, sillä pätevän tunnistuksen tekemiseen vaaditaan yleensä ylä- ja alasiipien sekä etu- ja takasiipien kuviointien tutkailua. Eli toisin sanoen valokuvat perhosesta pitäisi onnistua saamaan useammista eri asennoista. Perhosia kun ei voi pyytää poseeraamaan, jää tunnistaminen yleensä muutaman kuvan varaan. Onneksi joidenkin lajien kuvioinnit ja esiintymisseudut eroavat sukulaisistaan sen verran reippaasti, että tunnistus joskus onnistuu jopa yhden kuvan avulla. Tämä pätee esimerkiksi lapinverkkoperhoseen, jonka hieman samannäköistä lähilajia kirjoverkkoperhosta ei tavata näin pohjoisessa.

Päätin perustaa tänne blogiin päivittyvän perhosseurannan Kilpisjärven tunturimaastoista. Lisäilen kuvia ja havaintoja sitä mukaa, kun niitä kertyy. Jos kertyy.

Muurainhopeatäplä (Boloria freija). Kuvattu Kilpisjärvellä 3.6.2024.

Hopeatäplien tunnistamisessa kului useampikin tovi, sillä samannäköisiä lähilajeja on lukuisia. Päädyin lopulta ylemmän yksilön osalta muurainhopeatäplään. Voin olla väärässäkin. Alempi taas muistuttaa yläsiipien kuvioinnin perusteella tunturihopeatäplää.

Mahdollisesti tunturihopeatäplä (Boloria napaea). Kuvattu Käsivarren erämaa-alueella heinäkuussa 2022.

Lapinverkkoperhonen (Euphydryas iduna). Kuvattu Kilpisjärvellä 30.6.2022.

Kangasperhonen (Callophrys rubi) on koko maassa yleinen nopsasiipiperhonen, ja se viihtyy nähtävästi myös tunturimaisemissa. Kuvattu Kilpisjärvellä 16.6.2024.