Riekko

Ripsu, ripe, riippana, rype, rievssat.

Takapihan tuttavista eli kotikoivikon riekoista on tullut jo naapuriin verrattavia seuralaisia. Välillä tuntuu etteivät ne ole moksiskaan, vaikka hiihtelen ohi; jatkavat vain ruokailuhetkeään tai avokiepissä köllöttelyä muina tirppoina.

Riekoilla on lämmin sydän. Se voi sykkiä jopa sata astetta lämpimämpänä kuin sydäntalven hyinen hohka.

Riekot vaihtavat höyhenpukunsa jopa neljästi vuoden aikana: lumenvalkoisesta talviasusta kevään laikukkaan, koirailla ruskean kaulurin somistaman soidinasun kautta ruosteenruskeaan kesäasuun ja asteittain taas syyspuvun kautta talvenvalkoisiin – vuodenkierron värien mukaan.

Riekko on monissa pohjoisen kulttuureissa elämän lintu, entisaikojen elannon lähde.

Riekon ravinnon eli koivun silmut ja urvut jauhaa mahalaukun lihasmaha eli kivipiira.

Runsaimmillaan riekkokannat ovat juuri pohjoisissa tunturikoivikoissa. Pääsin maaliskuussa todistamaan monisatapäisten riekkotokkien eloa Käsivarren erämaan riekkokeitailla.

Takatunturin riekoilla on ollut jo pidemmän aikaa kevätrinnat röyheinä. Riekkokukkojen räkätys keväthangilla kuuluu kotoisaan äänimaisemaan ja ketjumaiset sipsutusjäljet ovat tuttu näky tuoreella hangella.

En tiedä mikä mahtaa olla riekon kiihtyvyys, mutta lentävästä riippanasta en ole onnistunut saamaan vielä omaa silmää miellyttävää kuvaa. Aina on jokin risu tiellä tai valo tulee väärästä suunnasta, lintu on oudossa kulmassa tai suttuisen epätarkka. Paras yritys tähän mennessä onnistui huhtikuun alussa eräällä riekkohiihdolla.

-Laura

Sydäntalven ilmiöitä

Helmiäispilvet

Harvinaisia helmiäispilviä voi Länsi-Lapissa nähdä sydäntalven kuukausina Skandien läheisyydessä. Helmiäispilvet ovat polaaristratosfääripilviä: ne muodostuvat jääkiteistä napa-alueiden yläilmakehässä. Maankamaralta katsottuna ne sijaitsevat noin 15-30 kilometrin korkeudessa, toisin kuin tutummat alapilvilajit, jotka sijaitsevat yleensä vain muutamassa kilometrissä.

Kuvaaja: Ville Alatalo

Kuvaaja: Ville Alatalo

Helmiäispilviä on kahta eri sorttia: hyviksiä (virallisesti tyyppi 2) ja pahiksia (tyyppi 1). Ensin mainitut koostuvat puhtaasti jääkiteistä ja ovat värikkäitä, kirkkaan pastellinsävyisiä. Jälkimmäiset ovat haaleita, lähes valkoisia ja niissä on ainesosana myös typpi- ja rikkihappoa. Pahikset ovat pahiksia siksi, että ne edistävät otsonikatoa. Arktisella alueella stratosfäärissä onkin vähemmän otsonia kuin muualla. Pahispilvien syntymiseen vaikuttavat osaltaan myös meidän ihmisten ilmakehään dumppaamat saasteet.

Hyvis-helmarit syntyvät kylmässä (jopa -85°C) stratosfäärissä erityisesti lännestä puskevan matalapaineen aikoihin, kun matalapaineen keskus osuu vuoristoon eli esimerkiksi Kilpisjärvellä Skandeihin. Silloin vuoriston ylle muodostuu ilmamassoista niin kutsuttuja vuoristoaaltoja, jotka vaikuttavat myös helmiäispilvien syntyyn. Helmenhohtoisen värinsä pilvet saavat kun auringonvalo taittuu aamu- ja iltahämärän aikaan pilvien jääkiteistä.

Voimakas länsivirtaus kuten föhn-tuuli ja kylmä stratosfääri yhdessä luovat ilmakehään ne harvinaiset olosuhteet, joita vaaditaan helmiäispilvien syntymiseen. Kylmä ja tiivis polaaripyörre, joka aiheutti toissa talvena ennätyslumisen talven pohjoiseen ja lumettoman talven etelään, loi myös otolliset olosuhteet helmiäispilville. Suurimman osan näistä helmiäispilvikuvista olen ottanut Kilpisjärvellä juuri kyseisenä talvena.

Helmäispilvifaktojen lähteet: Ursa, Ilmatieteen laitos ja Foreca

Aurinko ja Kuu loistavat kirkkaina samalla taivaalla

Keskitalvi juuri kaamoksen päättymisen jälkeen on 66 leveyspiirin pohjoispuolella yksi harvoista ajanjaksoista, jolloin sekä aurinko että kuu loistavat kirkkaina vastakkain samalla taivaalla. Nämä kuvat otin tammikuun 15. päivänä Äkäslompolon Kuertunturilta.

Kelvin-Helmholtzin pilvet ja muut erikoiset pilvimuodostelmat

En mene lainkaan takuuseen, että nämä havainnoimani ja kuvaamani pilvet olisivat harvinaisia Kelvin-Helmholtzin pilviä, mutta ainakin niissä on jotain samaa lainehtivaa näköä. Ilmatieteenlaitos kertoo sivuillaan Kelvin-Helmholtzin pilvien ilmestyvän taivaalle sellaiseen kohtaan, jossa kahden ilmakerroksen tuulennopeus eroaa paljon toisistaan. Foreca antaa tälle tuulennopeuden eroavaisuudelle termin tuuliväänne. Kelvin-Helmholtzin pilvien korkeudella ilmakehässä sijaitsee tuuliväänteen lisäksi myös suuri eroavaisuus joko ilmankosteudessa tai lämpötilassa eli esimerkiksi lämpötilainversion reunama.

Tammikuun loppupuolen havaintopäivänä, kun nämä pilvimuodostelmat kuvasin, vallitsivat erikoiset olosuhteet: voimakas föhn-tuuli oli saapumassa lännestä ja aiheutti myrskylukemiin asti voimistuvia hetkittäisiä tuulenpuuskia tunturin laella. Voisi siis olettaa ilmavirtausten olleen myös ylempänä ilmakehässä hyvin voimakkaita ja vaihtelevia. Tuulenpuuskien lisäksi myös lämpötilainversion huomasi selkeästi: alhaalla Äkäslompolon kylällä oli kova pakkanen, mutta tunturissa oli huomattavasti lauhempaa. Lisäksi tuona päivänä näkyi taivaalla myös muita erikoisia pilvi-ilmiöitä, kuten haaleita ykköstyypin helmiäispilviä.

Edit 20.4.2022: Myöhemmin keväällä näin nämä alla olevan kuvan selkeät Kelvin-Helmholtzin pilvet Käsivarren erämaassa.

Kiirunoita koivuissa

Kiirunat viettävät keskitalvea yleensä lumikieppiensä lämmössä tai pälvipaikoilla ruokaillen. Kiirunat etsivät talviravintoaan tuulenpieksemiltä paikoilta paljakalla, mutta laskeutuvat välillä myös alemmas koivikoihin silmujen perässä.

Nämä tapaamani kiirunat olivat koko talviparvensa voimin ruokailemassa tunturinrinteen koivikossa, ja sain myös jälkikäteen selityksen sille, miksi kaksi yksilöä mutusteli oksia koivuissa kiikkuen muiden ruokaillessa hangella: puussa olevien yksilöiden tehtävä oli tarkkailla mahdollisia petoja ja varoittaa muuta parvea vaaran saapumisesta. Lähestyin kiirunatokkaa hiihtäen ja silloin vartiovuorossa olevat kaksi kiirunaa alkoivat pitää matalaa varoitusääntään, joka kuulosti hieman kaukaa kantautuvalta koiran haukunnalta. En ollut aikaisemmin kuullut kiirunoista sellaista ääntä.

Pakkassumu eli häkärä

Pakkassumu eli häkärä, jota riekon pieruksikin kuulemma kutsutaan, muodostuu nimensä mukaisesta kovilla pakkasilla. Utuinen sumukerros, joka välillä peittää koko näkyvyyden ja jonka takaa auringonvalo kauniisti siivilöityy, muodostuu talvella jääkiteistä. Jostain on saapunut ilmaan ensin kosteutta, esimerkiksi matalapaineen tuomana, ja sen jälkeen kova pakkanen jäädyttää kosteuden pienenpieniksi jääkiteiksi.

Kilpisjärvellä on kuluneena talvena ollut monia pakkassumupäiviä.

Revontulet

Pohjoinen revontulivyöhyke on pohjoisnavan ympärillä oleva maantieteellinen alue, jossa revontulia havaitaan usein silloin kun geomagneettinen aktiivisuus on normaalilla tasollaan. Koko maapallon väestöstä vain kaksi prosenttia asuu revontulivyöhykkeellä. Suomen Lappi sijaitsee pohjoisella revontulivyöhykkeellä ja tilastollisesti eniten revontulia havaitaan Suomessa Kilpisjärvellä.

Revontulet syntyvät aurinkotuulen aiheuttamista avaruusmyrskyistä, jotka Maan magneettikenttään törmätessään aiheuttavat värikkäitä purkauksia. Revontulien tarkemmasta synnystä voi lukea Ilmatieteen laitoksen tai Ursan sivuilta tai vaikkapa Suomen Luonto -lehdestä.

Tänä talvena revontulia on näkynyt melkeinpä jokaisena selkeänä iltana. Olen päässyt seuraamaan voimakkaita, väriseviä ja värikkäitä taivaantulia, mutta myös nukkunut monien hienojen näytösten ohi.

Tämä tammikuisen illan loimunäytös kesti yhteensä kuusi tuntia ja seurasin sitä Äkäslompolosta käsin.

Harvoja esityksiä jaksaa seurata kuutta tuntia putkeen. Makasin välillä selälläni tyhjällä tiellä, välillä hangessa. Välillä kävin sisällä lämmittelemässä ja jatkoin taivaan tapittamista ikkunan takaa. Revontulikoronaa en nähnyt tälläkään kertaa, mutta leikittelevää loimottelua sain seurata tuntitolkulla. Toisinaan taivaankansi täyttyi vihreästä, hetkittäin värit hiipuivat. Sitten käynnistyi jälleen uusi koreografia. Välillä näkyi pilkahdus pinkkiä helmoissa, ikään kuin tanssiaismekon alushameen vilahdus vihreässä asukokonaisuudessa.

Tykkylumi

Revontulien ohella tykkylumi on yksi valtavan suosion saavuttanut luonnonilmiö pohjoisen talvessa. Tänä talvena tykkylunta oli runsaat kerrokset Tunturi-Lapin kynttiläkuusten oksilla joulukuussa, mutta tammikuinen föhn-tuuli kävi riisumassa melkeinpä kaikki Länsi-Lapin puut lumikuorrutuksestaan.

Tykkylumi muodostuu ilmassa olevasta kosteudesta, joka kiinnittyy pakkasen vaikutuksesta puihin härmistymällä, samaan tapaan kuin ihmisen ripsetkin jäätyvät huurteisiksi kovalla pakkasella. Parhaiten tykkyä muodostuu sumuisella kelillä kevyessä pakkasessa ja kohtalaisessa tuulessa. Tykyn muodostumisesta voi lukea lisää esimerkiksi Ilmatieteen laitoksen sivuilta.

Alla olevat kuvat ovat Äkäslompolon Kuertunturilta.

Tiesittekö muuten, että ennusteiden mukaan terminen talvi tulee lyhenemään jopa kuukaudella ilmaston lämmetessä? Termisellä talvella tarkoitetaan ajanjaksoa, jolloin vuorokauden keskilämpötila pysyy pakkasen puolella. Lapissa terminen talvi kestää tällä hetkellä seitsemän kuukautta, mutta tulee siis todennäköisesti lyhenemään tulevaisuudessa. Samalla myös osa pakkastalven ilmiöistä saattaa hiipua tai ainakin muuttaa muotoaan.

-Laura

Aurinko aloittaa uuden vuoden

Kalenterivuodenvaihdetta merkityksellisempi vuoden aloitus monille pohjoiskalotilla asuville on auringon paluu pakkastaivaalle. Aurinko on kahden kuukauden kaamosjakson ajan pois luotamme ja sen paluu tuntuu joka sydäntalvi siltä, että nyt alkaa uusi vuosi ja uusi luonnon vuodenkierto. Eikä kyse ole pelkästään tunteesta: jos aurinko ei palaisi, ei luonnonkierron vuosi voisi käynnistyä ollenkaan – eihän maapallolla olisi edes elämää ilman Auringon voimakasta elämää versovaa energiaa. Jos aurinko ei joku vuosi palaisikaan, alkaisi maapallolla jälleen jääkausi. Viimeisin jääkausi noin 10 000 vuotta sitten jätti jälkeensä tunturit nykymuodossaan. Mitähän seuraava toisi tullessaan?

Aamuruskon värejä

Riekon jälkiä

Aurinko ei tokikaan palaa pohjoiskalotille yllättäen: se ilmoittelee kyllä saapumisestaan useiden viikkojen ajan valamalla tunturien takaiselle taivaalle värikästä hehkuaan. Ihmiskasvoille asti aurinko ojentaa säteensä Kilpisjärvellä kuitenkin vasta tammikuun lopulla.

Helmikuun ensimmäisenä pilvettömänä aamuna päätin lähteä spontaanille auringonnousuhiihdolle ennen työpäivää. Oli ihana aloittaa arkiaamu omissa ajatuksissa täydessä hiljaisuudessa. Mistään ei kuulunut edes kelkkojen pärinää vielä. Lähdin aamuhämärässä kolmenkympin pakkasessa hiihtämään kohti Saanan eteläistä alarinnettä.

Hiihdin aamuruskon väreissä ylöspäin ja vilkuilin välillä selkäni taakse auringonsäteitä etsien. Ensimmäinen kajastuksen merkki ilmaantui Ailakkavaaran taakse hentona auringonpilarina. Seuraavaksi auringon verkkaisen nousun huomasi siitä, että Bárráksen terävin huippu värjäytyi helakan pinkiksi, minkä jälkeen matalammat huiput kuten Jehkakset, Mallat ja Saana seurasivat perässä.

Häivähdys auringonpilarista

Aurinko loi ensisäteensä Bárráksen terävimpään huippuun.

Aurinko värjäsi seuraavaksi Korkea-Jehkaksen laen.

Ruusunkultainen valo valui Saanan etelärinnettä hiljalleen alaspäin samalla kun minä hiihdin ylöspäin. Yritin ennustaa, missä kohdassa lopulta kohtaisimme valon reunan kanssa.

Kun rinne alkoi käydä yhä vain jyrkemmäksi ja hiihtäminen hankalammaksi, päätin istahtaa hangen alta pilkistävän kiven päälle odottelemaan. Inversion takia pakkanen ei näin korkealla tuntunut enää yhtä kireältä kuin kylältä lähtiessä. Joskus talvisin maanpinnan lähelle muodostuva inversiokerros ilmakehässä asettuu kahden ilmakerroksen väliin ikään kuin muuriksi, jolloin alin kylmä ilmamassa ei pääse leviämään ylöspäin. Tänään kovin pakkanen oli siis jäänyt kylälle lämpimän ilmakerroksen alle jumiin. Harvinaista kyllä, tunturissa ei myöskään tuullut tänään yhtään, joten tarkenin istua rinteessä pitkän tovin ja katsella aamu-unista kylää.

Odotin kärsivällisesti kiven päällä kököttäen, ja tutkailin tuulen ja pakkasen jähmettämää hankea. Hiljaisella hangella oli lähipäivinä käynyt riekkoja, jäniksiä, kettuja, hiihtäjiä ja kelkkailijoita, mutta nyt ketään ei näkynyt missään. Vain muutama lapintiainen kaarteli kauempana koivikossa. Harmitti etten ollut ottanut aamukahvia termariin; se olisi varmasti maistunut tässä odotellessa.

Kun aurinko valaisi Salmivaaran, mietin mahtoivatko siellä puolen kylää asuvat nyt paistatella pakkasaamua kahvia hörppien ja tulevaan päivään verkkaisesti heräillen. Ehkäpä jopa yhtä verkkaisesti kuin aurinkokin tänä helmikuisena aamuna kömmiskeli esiin kukkuloiden takaa.

Kesken mietintöjeni se viimein tapahtui: tunsin valonsäteen hennon lämmön kasvoillani. Kiiruhdin katseeni nopeasti kylältä ylös Ailakalle ja siellä se nyt oli! Räpelsin kameraan oikeat asetukset ja nappasin kuvan tuosta taivaankappaleesta, jota oli odotettu täällä useita viikkoja.

Pian aurinko kultasi jo koko laakson, kylän, hangen ja puut. En ollut ennen pannut merkille näin syvän punakultaiseksi värjäytynyttä hankea. Olisin halunnut jäädä ihastelemaan sitä koko päiväksi, mutta oli pakko palata arjen pariin, sillä päivän työt kutsuivat. Nautin vielä hetkisen valosta kasvoillani ja liu’uin sitten alas röpelöistä glitterihankea kuin aalloilla surffaillen. Suhahdin tuttuun koivikkoon, jossa matalalta paistava aurinko värjäsi kaiken jälleen kultaiseksi huurrekudelmaisia koivuja myöten. Olin keskellä satumaailmaa. Aivotkin käväisivät satumaa-asetuksilla ennen kuin asetin ne tehokkaaseen työmoodiin.

Tänään 6.2.2022 on saamelaisten kansallispäivä, ja juhlapäivän lisäksi se on vuosittain hyvä muistutus Pohjoismaiden ainoasta alkuperäiskansasta ja sen asemasta yhteiskunnassamme. Yle Areenasta löytyy useampiakin loistavia dokumentteja, jotka suosittelen katsomaan. Linkit niihin tässä:

Eatnameamet - Hiljainen taistelumme

Sohkaršohkka - Vähemmistö vähemmistön sisällä

-Laura

Muita Sivupolkuja:

Yle: Koska on seuraava jääkausi?