KOSKIKARA 13.3. Muoniossa
Koskikarat talvehtivat jokien sulapaikoilla ja niitä voikin nähdä sukeltelemassa koskissa ja nivoissa jopa sydäntalven pakkasilla. Tämä maaliskuisessa ilta-auringossa paistetteleva kara piti meille näytöksen sukellustaidoistaan ja moniäänisestä laulustaan: kirkas sointi kuulosti siltä kuin laulajia olisi ollut useampikin kuin tämä pikkuinen varpuslintu.
Koskikara on maailman ainoa sukeltava varpuslintu. Se kauhoo siivillään vauhtia vedenalaisessa maailmassa ja pystyy sukeltamaan jopa kuuteen metriin. Mikä hämmästyttävintä, kara kykenee jopa kävelemään veden pohjassa kumartamalla eturuumiinsa niin kyyryyn, että virtauksen voima pitää linnun pohjassa.
Rannalta käsin koskikara tutkailee pinnanalaisia saaliitaan silmillään; siksi se viihtyy kirkkaiden virtavesien äärellä. Toukan tai muun ravinnoksi kelpaavan hyönteisen havaitessaan kara syöksyy nokka edellä ketterästi veteen.
Muuttolintujen saapuessa meille kesäksi, karat vastaavasti suuntaavat ulkomaille pesimäpaikoilleen, esimerkiksi Ruotsin tai Norjan vuoristoseuduille virtaavien vesien varteen. Sympaattinen ja harvinainen lintumaailman otus tämä kaveri. Koskikara on muuten myös Norjan kansallislintu.
URPIAINEN 24.3. Käsivarressa
Urpiaiset lähtivät viime syksynä melkeinpä viimeisinä muuttolintuina ja palasivat nyt keväällä ensimmäisten joukossa. Urpiaiset pesivät runsaslukuisina Lapin tunturikoivikoissa, ja linnun nimi viittaakin joidenkin lähteiden mukaan koivujen urpuihin. Ulkonäöltään urpiaisen tunnistaa helpoiten karmiininpunaisesta otsalaikusta ja nokan alapuolisesta leukaparrasta. Urpiaisen talvipuku on hyvin vaalea, ja joillakin sivuistoilla ja lintukirjoissa puhutaan vaaleasta ja viiruttomasta tundraurpiaisesta urpiaisen pohjoisena sisarlajina.
Urpiainen ei laulutaitojensa puolesta mielestäni lukeudu kauniiden lurittajien joukkoon, mutta sen tulittava viserrys ja kimakat vislaukset ovat helposti tunnistettavia.
KIIRUNAKUKKO 2.4. Kilpisjärvellä
Kiiruna ei ole muuttava tai vaeltava lintu vaan yksi harvoista linnuista, joka myös talvehtii kotituntureillaan. Kiiruna on itse asiassa ainoa lintu, joka kykenee talvehtimaan jopa Huippuvuorten hyytävässä ilmastossa.
Tämän kyseisen kiirunan kuvaaminen keväthangilla oli minulle merkittävä hetki, sillä en ollut aikaisemmin nähnyt uroskiirunaa talvipuvussa musta naamio kasvoillaan.
Olimme kotitunturin rinteessä levähtämässä kipuamisen jälkeen, kun kiirunakukko ilmoitti itsestään tunnistettavalla narinallaan – aivan kuin se olisi tiennyt että olimme tulossa kuvaamaan sitä. Lintu poseerasikin hetken monissa eri asennoissa eri taustoja vasten, mutta kyllästyi lopulta linssiludeiluun ja kipitti jatkamaan ruokailua omiin oloihinsa.
PULMUNEN 10.4. Äkäslompolossa
Pulmusten saapuminen pohjoiseen on takuuvarma kevään merkki; jopa pulmusen laulu kuulostaa minusta erittäin keväiseltä. Pulmuset muuttavat kesäksi Tunturi-Lapin paljakoille pesimäpuuhiin ja saapuvat näille leveyksille maalis-huhtikuun tienoilla. Tämän pulmusyksilön näin Äkäslompolossa. Monesti pulmusia tapaa isoissa parvissa, mutta tämä kaveri oli ruokailemassa yksikseen.
Pulmunen on maailman pohjoisin varpuslintu, joten se selkeästi viihtyy arktisella alueella, kylmissä olosuhteissa. Pulmunen onkin yksi ilmaston lämpenemisen mahdollisista uhreista.
PYY 20.4. Äkäslompolossa
Pyy on metsäkanoistamme pienikokoisin, mutta höyhenpuvun väritykseltään se ei mielestäni jää ollenkaan muiden kanalintujen varjoon. Yllätyin kuinka värikäs ilmestys metsän siimeksestä hiippaili esille. Pyihin ei ihan joka päivä törmää, sillä ne tykkäävät piileskellä tiheissä metsissä. Tämänkin pyypariskunnan havaitsimme ensin kuuloaistilla: pyykukon korkea vihellys kantautui tiheän metsikön laidalta. Jäimme aloillemme seuraamaan kun pyyt vilahtelivat puidenrunkojen lomassa. Lopulta hieman kiihtyneen oloinen koiras kipitteli näkösälle otsatöyhtö pystyssä törröttäen.
