Kilpisjärvellä kirkas ja kova kevätvalo kirkuu vielä toistaiseksi muuttolintuja kovemmin. Kylmänvalkean valon tasaisuus takoo toimettomuutta, rohkaisee vitkuttelevaa talvea ja käskee kesän olla kiiruhtamatta.
Maatuiskut siirtelevät sitkeästi toukokuun tuoreita lumia. Trombin lailla pyörivät pohjoispuuskat ujeltavat kuruissa ja pahtojen seinämillä. Jäämereltä marssii loputon lumipyrypilvien paraati, joka polkee yhä uudelleen melkein jo kellon ympäri paistavan auringon eteen muodostaen sokaisevan kokonaisuuden.
Kiirunakukot kurnuttavat laikuittain sulavan lumiaavikon pälvillä parittelukumppania kutsuen. Suvilumi ei pakkaslumen tavoin ime itseensä ääniä vaan kaiuttaa kanalintujen kiimaisia käkätyksiä hangenkuorilla.
Porotokat ovat palanneet tunturista.
Sukset on laitettu nojaamaan varaston seinää vasten.
Kuva: Kirsi
Tunturikeskukset ovat ankeina. Ladut ja kadut hiljentyneet. Elämänjanoiset lomailijat ovat vaihtuneet sulavien hankien alta paljastuviin kaljatölkkeihin, jotka tyhjiksi lypsettyinä kierivät pitkin kylänraittia.
Puoliksi tyhjentynyt olo on itselläkin talven jälkeen.
Kuva: Kirsi
Onneksi tiedän nyt jo kokemuksesta, että kesä lopulta tulee tännekin. Muuten voisi todenteolla alkaa ahdistaa.
Ensikosketusta kesään on lähdettävä jälleen etsimään etelämpää. Rannikolta. Kaupungin mukulakivikaduilta. Puistonpenkeiltä. Kahviloista, kirjastoista ja kuppiloista. Entisessä elämässäni kovin tavanomaisista paikoista, joista on nyt tullut jopa vähän vieraita, jännittäviäkin.