Kevättalven lintuhavaintoja

KOSKIKARA 13.3. Muoniossa

Koskikarat talvehtivat jokien sulapaikoilla ja niitä voikin nähdä sukeltelemassa koskissa ja nivoissa jopa sydäntalven pakkasilla. Tämä maaliskuisessa ilta-auringossa paistetteleva kara piti meille näytöksen sukellustaidoistaan ja moniäänisestä laulustaan. Kirkas sointi kuulosti siltä kuin laulajia olisi ollut useampikin kuin tämä pikkuinen varpuslintu.

Koskikara on maailman ainoa sukeltava varpuslintu. Se kauhoo siivillään vauhtia vedenalaisessa maailmassa ja pystyy sukeltamaan jopa kuuteen metriin. Mikä hämmästyttävintä, kara kykenee jopa kävelemään veden pohjassa kumartamalla eturuumiinsa niin kyyryyn, että virtauksen voima pitää linnun pohjassa.

Rannalta käsin koskikara tutkailee pinnanalaisia saaliitaan silmillään; siksi se viihtyy kirkkaiden virtavesien äärellä. Toukan tai muun ravinnoksi kelpaavan hyönteisen havaitessaan kara syöksyy nokka edellä ketterästi veteen.

Muuttolintujen saapuessa meille kesäksi, karat vastaavasti suuntaavat ulkomaille pesimäpaikoilleen, esimerkiksi Ruotsin tai Norjan vuoristoseuduille virtaavien vesien varteen. Koskikara on muuten myös Norjan kansallislintu.

URPIAINEN 24.3. Käsivarressa

Urpiaiset lähtivät viime syksynä Kilpisjärveltä melkeinpä viimeisinä muuttolintuina ja palasivat nyt keväällä ensimmäisten joukossa. Joskus urpiaiset kuulemma myös talvehtivat Suomessa. Urpiaiset pesivät runsaslukuisina Lapin tunturikoivikoissa, ja linnun nimi viittaakin joidenkin lähteiden mukaan koivujen urpuihin. Ulkonäöltään urpiaisen tunnistaa helpoiten karmiininpunaisesta otsalaikusta ja nokan alapuolisesta leukaparrasta. Urpiaisen talvipuku on hyvin vaalea, ja joillakin sivuistoilla ja lintukirjoissa puhutaan vaaleasta ja viiruttomasta tundraurpiaisesta urpiaisen pohjoisena sisarlajina.

Urpiainen ei laulutaitojensa puolesta mielestäni lukeudu kauniiden lurittelijoiden joukkoon, mutta sen tulittava viserrys ja kimakat vislaukset ovat helposti tunnistettavia.

KIIRUNAKUKKO 2.4. Kilpisjärvellä

Kiiruna ei ole muuttava tai vaeltava lintu vaan yksi harvoista siivekkäistä, joka myös talvehtii kotituntureillaan. Kiiruna on itse asiassa ainoa lintu, joka kykenee talvehtimaan jopa Huippuvuorten arktisessa ilmastossa.

Tämän kyseisen kiirunan kuvaaminen keväthangilla oli minulle merkittävä hetki, sillä en ollut aikaisemmin nähnyt uroskiirunaa talvipuvussa musta naamio kasvoillaan.

Olimme kotitunturin rinteessä levähtämässä kipuamisen jälkeen, kun kiirunakukko ilmoitti itsestään tunnistettavalla narinallaan – aivan kuin se olisi tiennyt että olimme tulossa kuvaamaan sitä. Lintu poseerasikin hetken monissa eri asennoissa eri taustoja vasten, mutta kyllästyi lopulta linssiludeiluun ja kipitti jatkamaan ruokailua omiin oloihinsa.

PULMUNEN 10.4. Äkäslompolossa

Pulmusten saapuminen pohjoiseen on takuuvarma kevään merkki; jopa pulmusen laulu kuulostaa minusta erittäin keväiseltä. Pulmuset muuttavat kesäksi Tunturi-Lapin paljakoille pesimäpuuhiin ja saapuvat näille leveyksille maalis-huhtikuun tienoilla. Tämän pulmusyksilön näin Äkäslompolossa. Monesti pulmusia tapaa isoissa parvissa, mutta tämä kaveri oli ruokailemassa yksikseen.

Pulmunen on maailman pohjoisin varpuslintu, joten se selkeästi viihtyy arktisella alueella, kylmissä olosuhteissa. Pulmunen onkin yksi ilmaston lämpenemisen mahdollisista uhreista.

PYY 20.4. Äkäslompolossa

Pyy on metsäkanoistamme pienikokoisin, mutta höyhenpuvun väritykseltään se ei mielestäni jää ollenkaan muiden kanalintujen varjoon. Yllätyin kuinka värikäs ilmestys metsän siimeksestä hiippaili esille. Pyihin ei ihan joka päivä törmää, sillä ne tykkäävät piileskellä tiheissä metsissä. Tämänkin pyypariskunnan havaitsimme ensin kuuloaistilla: pyykukon korkea vihellys kantautui tiheän metsikön laidalta. Jäimme aloillemme seuraamaan, kun pyyt vilahtelivat puidenrunkojen lomassa. Lopulta hieman kiihtyneen oloinen koiras kipitteli näkösälle otsatöyhtö pystyssä törröttäen.

-Laura

---

Lapin linnut

Lintuhavaintoja Lapista

---

Ensimmäisellä linturetkellä

En olekaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi, kuinka monia erilaisia luontoharrastuksia täällä pohjoisessa voi eri vuodenaikoina harrastaa. Lumien sulamisen ja jäidenlähdön myötä suosittujen talvilajien puitteet poistuvat, mutta tilalle tulee yllättäen aivan uusia harrastusmiljöitä. Näillä leveyksillä lintujen kevätmuutto ajoittuu toukokuun loppupuoliskolle jäidenlähdön yhteyteen, joten lintujen tarkkailu on täälläkin potentiaalinen harrastus, vaikkakin paras ajankohta on jopa reilun kuukauden Suomen eteläistä ja läntistä rannikkoseutua jäljessä.

Vielä aivan keltanokka-lintuharrastajana saatan käyttää termejä sikin sokin ja miten sattuu, mutta nimettäköön tämä ensimmäinen lintubongauspäiväni ihan vaikka linturetkeksi, sillä retken pääasiallinen tarkoitus oli nimenomaan lintujen havainnointi. Kävimme Kittilässä kahdella eri havainnointipaikalla Karinnokan ja Akanrimmen lintutorneilla.

Kunnon lintuharrastaja kuulemma kirjaa havaintonsa vihkoon eli havikseen – ja minähän tein työtä käskettyä. Kuva: Jonna Saari

Tässäkin lajissa voi halutessaan varustehifistellä esimerkiksi objektiivien, kiikareiden ja havaintojen kirjaamistapojen kanssa, mutta ihan perus linturetkelle riittävät tarkkaavaiset silmät ja korvat, lintukirja tunnistamista varten, jonkinlaiset kiikarit ja vihko tai muu väline, johon havainnot voi kirjata, sekä kuvaushaluisille kameraan joku teleobjektiivi (itselläni oli käytössä Canonin 55-250mm).

Lintujen tarkkailun lomassa pysähdyimme myös seuraamaan Ounasjoella kelluvia jäälauttojen jämiä Karinnokan lintutornista käsin. Kuva: Jonna Saari

Tällä retkellä opin monia uusia lintulajeja sekä esimerkiksi sen, että suokukkokoirailla on ainakin kolme eri kaulusvärivaihtoehtoa: valkoinen, oranssi ja musta sekä lisäksi joku näiden värien sekoitus; miten lie mikäkin väriyhdistelmä eri yksilöille päätyy. Muutenkin suokukot tuntuvat olevan monenkirjavaa sakkia, vaikka usein lintuyksilöt ovat lajeittain väritykseltään kovin samankaltaisia.

Mekin näimme tällä retkellämme useita eri väriyhdistelmillä koristeltuja suokukkoja, sillä havainnointipaikallamme kosteikolla sattui olemaan jopa parinsadan yksilön parvi soidinmenoillaan. Mustan kaularöyhelönsä kanssa poseeraava suokukkokoiras oli kuvauksellinen tapaus: se pörhisteli rintaansa ja vaihteli keikistellen asentoja hieman muista erillään sillä aikaa kun muut koiraat taistelivat keskenään naaraiden huomiosta nokat kolisten.

Ensimmäisen linturetkeni havainnot olivat suokukkojen lisäksi: tavi, isokoskelo, haarapääsky, räkättirastas, pajusirkku, liro (ääni), kalalokkeja, tukkasotkaparvi, jouhisorsakoiras, lapintiira, kurki, kuovi (ääni), järripeippo (ääni) ja telkkäpari. Mutta myönnettäköön, etten olisi tunnistanut puoliakaan lajeista ilman pidemmän linjan lintuharrastajaa eli ystävääni Jonnaa.

Jos olisin lähtenyt matkaan yksin, olisi havikseni lista ollut suunnilleen tällainen: sorsia, joku kahlaaja, lokkeja, joku toinen kahlaaja, joku pikkulintu, suolla kahlaava poro – eipäs kun kurki! Kurjen näkeminen olikin hauska hetki: vastapäisellä suon laidalla rämpi ketterästi porolta näyttävä hahmo, joka levitti lopulta siipensä ja siinä vaiheessa tajusin, ettei kyseessä ollut sittenkään vanha tuttu poro vaan valtavan kokoinen kurki. Harmi etten saanut tästä kauniista kurkiyksilöstä kuvaa.

Heitin talviturkinkin linturetkemme aikana. Nyt voi todeta kesän alkaneeksi! Kuva: Jonna Saari

Nyt voidaan pohjoisen mittakaavassa mielestäni puhua jo loppukevään sijasta alkukesästä, sillä tietyt kesän merkit täyttyvät: suurin osa vesistöistä on jo jäistä vapaita, yöpakkaset ja takatalvet taitavat olla takanapäin, koivuissa on jo ihan pienenpieniä hiirenkorvia, muutama sääskikin on jo kuoriutunut ja yötön yö on alkanut jo ainakin Utsjoen korkeudella. Minulle se varmin kesän alun merkki on talviturkin heittäminen, minkä tänä vuonna suoritin Ounasjoessa Kittilän kirkonkylän uimarannalla.

-Laura