Tästä se alkaa! Vaellusmatka itseeni, ajatuksiini ja ennen kaikkea kotimaan monimuotoisiin metsiin.
Kun hahmottelen elämäni tähänastista aikajanaa, huomaan että se koostuu joukosta peräkkäisiä kilpailukeskeisiä suorituksia: peruskoulu, kilpavoimistelu, lukio, ylioppilaskirjoitukset, suunnistuskilpailut, pääsykokeet, yliopisto, opiskelijavaihto, työnhaku ja gradu.
Tietysti aikajanalleni on kertynyt valtavasti ihania kokemuksia ja muistoja, mutta silti monien asioiden taustalla on ollut kyse suorittamisesta.
Aikanaan elämää suuremmilta tuntuneet tavoitteet ovat saavuttamisen jälkeen menettäneet merkitystään. Suoritusten sijaan vuosien varrella koetut merkitykselliset hetket ja pohdinnat nousevat lämpiminä tuulahduksina pintaan muistini syövereistä.
Siksi haluankin kulkea tämän matkan kokemukset ja pohdiskelut edellä!
Vaikka blogini syntyidea 2000 kilometriä Suomen 40 kansallispuistossa vuoteen 2040 mennessä voi alkuun kuulostaa jälleen yhdeltä suoritukselta, on oikea haaste lukujen takana se, etten missään vaiheessa ryhtyisi suorittamaan tätä matkaa. Etten suorituskeskeisyyshuumassa kääntäisi tätäkin taas yhdeksi päämääräksi.
Ei se määränpää, vaan se matka — tällä kertaa ihan kirjaimellisesti.
Luontosuhde, sen kadottaminen ja uudelleen löytäminen ovat mietityttäneet minua viime aikoina. En koe, että luontosuhteeni olisi täysin hukassa, mutta haluaisin ehdottomasti vahvistaa sitä.
Eräs asia, jota tällä matkallani varsinaisesti etsin on vaikea pukea sanoiksi, ainakin suomeksi. Parhaiten sitä kuvaa saksankielinen sana waldeinsamkeit, sanasta sanaan käännettynä metsäyksinäisyys. Yksinäisyyden tunteen sijaan tarkoitan tällä voimakasta yhteyden kokemusta luonnon kanssa. En osaa tämän tarkemmin vielä kuvailla luontoyhteyden kokemusta, koska en ole tarpeeksi voimakasta sellaista päässyt kokemaan.
Kansallispuistoreittien lisäksi tämä blogi tulee sisältämään ennalta määrittelemättömän määrän harhailua, haarautuvia ajatuspuroja ja etenkin pohjoisen erämaihin suuntautuvia sivupolkuja. Etelän eläjänä haikailen jatkuvasti pohjoiseen. Voisi siis sanoa, että elämän punaisen langan sijaan päätöksiäni ohjailee kompassin punainen neula. Mutta siitä lisää myöhemmin. Pysytään vielä hetki tai useampi etelässä.
Lähdimme syyskuisena sunnuntaina etsimään sieniä ja ruskaa Nuuksioon Klassarinkierrokselle. Aloitimme kierroksen Valklammen pysäköintialueelta ja kiersimme rengasreitin vastapäivään, mikä osoittautui hyväksi valinnaksi. Olimme sen verran varhain liikkeellä, että muita retkeilijöitä oli vähän ja sieniä vielä paljon. Ruskan värejä näkyi vasta aavistuksen kellastuneissa lehdissä.
Klassarinkierroksella on helppokulkuista, mutta vaihtelevaa maastoa: vain neljän kilometrin pituiselta reitiltä löytyy vanhaa kuusimetsää ja lampimaisemia. Klassarinkalliolta avautuu näkymäksi kauas horisonttiin jatkuvat puiden latvat. Reitin maisemat pääsivät yllättämään Nuuksion vakiovierailijoista koostuvan retkiseurueen.
Kauniiden maisemien, ruskan, sienien ja kadotetun luontosuhteen lisäksi uskon, että metsästä voi löytää jotain niinkin isoa ja hienoa kuin elämän tarkoituksen – tai vähintään jonkin suoritusputkea syvemmän merkityksen. Se tuskin tulee löytymään muutaman vuoden tai muutaman kymmenen kilometrin taipaleelta, mutta ehkäpä reilun kahdenkymmenen vuoden ja kahdentuhannen kilometrin kiertoreitiltä.
Sanonnan mukaan joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Siinä on varmasti perää, mutta lähelle voi nähdä myös katsomalla tarkemmin. Kauas lähtemisen sijaan uskonkin, että tutustumalla syvemmin kotimaahan tulen aidosti näkemään lähelle.
-Laura