Koti-ikävästä

Koti-ikävä on minulle uusi tunne, jota en potenut juuri koskaan ennen pohjoiseen muuttoa. Nykyään aina kun käyn etelässä, on ikävä pohjoiseen. Aina. Paitsi toukokuussa.

Mitäkö koti-ikävöin? Noh…

Tykkyisiä kynttiläkuusia ja tunturituulissa sinnitteleviä käkkäräkoivuja. Hangen päällä liitelevää lentolunta. Valon eri sävyjä ja ääripäitä. Kuutamon ja tähtitaivaan syvyyttä. Vinhaa revontulien tanssia ja harvinaisia helmiäispilviä. Paukkupakkasia. Kuuran valkaisemia keloja. Glitterihankea. Riekkoja ja rautuja. Tervastulien tuoksua. Pienuuden tunnetta avotunturien sylissä. Mieltä puhdistavaa puhuria. Tuulen ujellusta hormissa. Lumitöitä ja takkatulta. Arjen hitautta ja hiljaisuutta.

Sitä, että voin kotiovella sipaista sukset jalkaan ja suhahtaa tunturiin tai metsään, kun tarvitsen irtiottoa arjesta. Ja kyllä, arki ylettyy myös tunturien juurelle, mutta kovin erilaisena kuin etelässä. Arkeani täällä voisi verrata säätiloihin, jotka nekin ovat kaikkea muuta kuin tasaisia. Yhden päivän aikana voi myrskytä, tyyntyä, myrskytä taas ja tyyntyä vielä kertaalleen.

Ikävöin myös pientä, mutta kovin rakasta pohjoisen lähipiiriäni, joka koostuu tunturiluontoa arvostavista introverteihköistä ihmisistä, joita ei häiritse sosiaalinen kömpelyyteni tai ajoittainen ihmisväsymykseni. Ja joille tittelit ovat turhia ja minglaus, kreaus, pitchaus ja pöhinä vain epämääräistä sanahelinää. Asiat, joilla lähipiirilleni on aidosti painoarvoa ovat sellaisia, kuten miten pärjätä kairassa ja avotunturien myrskyissä. Ja milloin teeret ovat kevätsoitimella ja harjukset syönnillä.

Pohjoisen luonnon aiheuttamat tunnetilat minussa koti-ikävästä puhtaaseen onneen ovat yhtä intensiivisiä kuin sen luonnonilmiöt itsessään. Lännestä saapunut föhn-tuuli näyttäytyi eilen tunturin laella, kun aivan yhtäkkiä voimakas viima pieksi kaikkea olevaista pilvistä puihin, vaikka hetki sitten oli vielä ihan tyyntä. Nautin kotoisasta myrskytuulesta tunturin päällä auringonlaskua seuraten.

Ylikulutan jälleen kiitollisuutta, mutta olen valtavan kiitollinen siitä, että saan asua tämän ainutlaatuisen arktisen luonnon äärellä.

-Laura

Ajatuksia kodista ja kuuluvuuden tunteesta

Kolmas syksyni pohjoisessa on pistänyt pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunnetta. Mitkä tekijät luovat tunteen kodista? Ja toisaalta mitä vaatimuksia minä itse asettan kodille? Muuttaessani vajaat kolme vuotta sitten tänne asumaan en tuntenut täältä entuudestaan ketään eikä minulla ollut täällä valmiina työ- tai opiskelupaikkaa, kaukaisia sukulaisia tai tuttuja – ei siis oikeastaan yhtään mitään. Paitsi valtava tunne vapaudesta. Tiedän, että joillekin se vapauden tunne tulee matkustelusta, siitä että koko maailma on avoinna. Minä taas löydän vapautuneen ja samalla kotoisan olon tuntureilta ja tunturijärviltä.

Muutaman viikon takaiselta ruskaretkeltä Muonion Särkitunturilta

Hömötiainen, lapintiainen tai niiden sekoitus eli epävirallisesti höpintiainen

Vapauden tunteen lisäksi kotoisa olo tulee turvallisuudesta. Turvallisuuden tunteen löydän monesti metsän suojista. Toki arkisempaa turvallisuutta elämään tuovat myös suhteellisen vakaa työpaikka ja vakituisempi asunto. Seitsemän muuttoa viimeisen kolmen vuoden sisään eivät varsinaisesti ole tuoneet vakautta arkeen, mutta onneksi töideni puolesta tiheä muuttaminen on ollut mahdollista. Töitä jatkoin nimittäin etelästä lähdettyäni osa-aikaisesti etänä Helsinkiin ja myöhemmin niiden töiden rinnalle olen löytänyt töitä myös täältä.

Kauniin luonnon ja arkisten asioiden lisäksi kodin tunnetta luovat myös läheiset ihmiset. Muuttoni jälkeen olen pikkuhiljaa tutustunut ihmisiin, vaikka olenkin enemmän introvertti, jolle uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu monesti vastenmieliseltä. Etelästä lähtiessäni suurin pelkoni olikin, että mitä jos en löydäkään täältä ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä.

Lopulta löysin jopa enemmän kuin uskalsin odottaa: Tapasin nykyisen kumppanini, jonka kanssa koen olevani sopivalla tavalla samanlainen, mutta kuitenkin niin monin tavoin erilainen. Hänen kanssaan koen olevani vapaa ja turvassa. Ja hän jakaa kanssani samat arvot ja ajatukset tulevaisuudesta, mutta unelmoi myös omiaan. Hän ei myöskään yritä muuttaa minua, eikä väheksy unelmiani. Hänen kanssaan minun ei tarvitse mennä naimisiin suhteemme sinetöimiseksi. Ja hänen kanssaan voimme asua eri osoitteissa olematta oikeasti erossa. Hän myös ymmärtää, etten aina viihdy sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Hänen kanssaan riitelemme tulisesti, mutta sovimme lempeästi. Hänen kanssaan elämä ei ole täydellistä ja juuri sen takia niin oikeanlaista. Kiitos, kun olet siinä! <3

Kuva: Kirsi

Kumppanin ohella kodin tunnetta luovat tietysti myös pohjoisen ystävät, jotka ymmärtävät täydellisesti kaipuuni tunturiin ja kaipuuni metsään – ja myös ajoittaisen kaipuuni kaupunkiin. Kotoisaa oloa tuovat mukanaan myös silloin tällöin kylässä käyvät etelän ystäväni, jotka ymmärtävät että paikkani on täällä, vaikka välillä (hyvin harvoin, mutta joskus) haikailen Kallion kaduille tai kesähesaan.

Ylläksen tuntureita ja suoluontoa

Auringonlasku Mannakosken lintutornilla

Kuva: Kirsi

Kotoisuus tulee myös siitä, että arki on omantyylistä. Nykyisessä arjessani parasta onkin se, että voin työpäivän päätteksi lähteä kuntosalin sijaan tunturiin ja törmätä siellä riekkoihin ja kiirunoihin, käydä reippailun jälkeen saunassa ja katsella vielä revontuliakin ikkunasta ennen kuin käyn nukkumaan. Kuulostaa jopa vähän kliseeltä, mutta sitä se arki täällä välillä on. Alla olevat kuvat ovat eräältä iltalenkiltä Kilpisjärven lähiluonnosta.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Suurin muutos kaikkien muutosten joukossa on tapahtunut kuitenkin oman pääni sisällä: ennen pelkäsin yksinoloa ja täytin elämäni kaikenlaisella tekemisellä ja aikaansaamisella. Pelkäsin kai omien ajatusteni kuuntelemista. Tai tarkemmin sitä, etteivät ne ajatukset olleetkaan sopusoinnussa sen todellisuuden kanssa, jonka ympärille olin etelän elämäni, identiteettini ja kotini rakentanut.

Täällä ollessani olen joutunut kohtaamaan omat ajatukseni, ne synkimmätkin. Ja nykyisin tykkään olla yksin. Se tunne kun olen aivan yksin tunturin laella on sanoinkuvaamattoman hieno ja seesteinen. Se hetki sisältää todella syvän rauhan tunteen, joka suoristaa mielen mutkia – ja johon jää myös koukkuun.

Koen vahvasti, että kotini on pohjoisessa, vaikka se onkin jakautunut kahdelle kylälle, ja vaikka en edelleenkään tunne voimakasta kuuluvuutta oikein minnekään. Tiedostan myös, etten etelän ihmisenä välttämättä koskaan tule kokemaan perinpohjaista kuuluvuuden tunnetta pohjoisen paikkoihin, sillä juureni eivät ole täällä.

Toisaalta tiedän myös monen muun muualta muuttaneen kipuilevan kuuluvuuden tunteen kanssa. Ja pohtivan sitä, kuka on paikallinen ja kuka ei. Tietty irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne siis myös yhdistää meitä muualta muuttaneita ja paradoksaalisesti luo sitä puuttuvaa kuuluvuuden tunnetta.

Jostain loksahtelevien palasten kokonaisuudesta se kodin tunne siis kumpuaa, enkä ole vielä kertaakaan kokenut, että haluaisin muuttaa täältä pois. Tai takaisin etelään.

Kenties tulen koko loppuelämäni pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunteen tarvetta, mutta tällä hetkellä kotoisa tunne kahdella kylällä riittää.

-Laura

P.S. Tänään en jaksanut lähteä tunturiin, vaikka kelikin suosi. Sen sijaan luin kirjaa tuntureista. Yksi varsin samaistuttava pätkä löytyi teoksesta Tieteen ja taiteen tunturit (2014), jossa eräs Kilpisjärven biologisen aseman silloinen tutkija kuvailee näin: ”Aina Kilpisjärvi ei ole tuntunut kodilta. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran saavuin [Kilpisjärven biologiselle] asemalle vuonna 1998. (…) Silloin tunturit näyttivät synkän uhkaavilta ja maisema vaikutti pelottavan tyhjältä tiheään asutusta maasta tulevan saksalaisen näkökulmasta. Tunsin oloni ahdistuneeksi ja turvattomaksi. (…) Kesti useita kesiä, ennen kuin saatoin rentoutua tunturikankaalla ja tuntea oloni turvalliseksi samoillessani yksin tuntureilla. (…) Vaikka rakastuin Kilpisjärveen nopeasti, vei aikaa tulla sinuiksi sen ylväyden, hiljaisuuden, värien, karuuden ja lempeyden kanssa.”

Ruskailun alkua

Ruskan alkaessa mietin aina, että onko se lempivuodenaikani näistä pohjoisen kahdeksasta. Ehkä. Toisaalta ruskan kirkuvat ja välillä jopa toistensa kanssa riitelevät värit ovat yllättäen myös vähän uuvuttavia. Ruskan alussa kirkkaat punaiset, oranssit ja keltaiset valtaavat maiseman ihan kuin joku olisi säätänyt niiden saturaatiot tappiin asti. Syksyn edetessä sävyt alkavat tummua ja niistä tulee luonnonmukaisempia ja visuaalisesti harmonisempia.

Jo reilu kuukausi sitten päättyneen yöttömän yön kultaiset sävyt ovat mielestäni ruskaa rauhoittavampia. Samaan tapaan rauhoittavia sävyjä ovat edessä häämöttävän kaamoksen pastellivärit. Mutta kyllä ruskan värihälinä on silti mahdottoman kaunis. Värien sekamelskaan kun lisää myöhemmin syksyllä vielä kuuraiset ja usvaiset aamut, niin ei voi muuta kuin nauttia!

Juuri ennen ruskan alkua ehdin saada toisen koronarokotteen ja käväisin pikaisesti etelässä juhlistamassa ystäväni naimisiinmenoa ja samalla vähän sukuloimassa. Muun muassa mummiani en ollut nähnyt koko koronan aikana kertaakaan. Mummilassa käydessäni koin liikuttavan hetken, kun huomasin, että koko oman elinaikani ajan isovanhempien olohuoneen seinällä on riippunut maalaus Saanasta. Siis niin kauan kun muistini on toiminut, on nykyinen kotitunturini roikkunut siellä ylväänä kaikessa hiljaisuudessa, mutta en ole aikaisemmin kiinnittänyt tauluun mitään huomiota. Saana-maalauksen noteeraaminen tuntui erityisen merkitykselliseltä juuri nyt tämän käänteentekevän kesän jälkeen, kun Kilpisjärven luonto on kauniilla karuudellaan viimein sulattanut sydämeni monien alkuvaikeuksien jälkeen.

Hienon maalauksen signeerauksessa lukee mielestäni Wassholm, mutta googlettamalla ei kyseisestä taidemaalarista löytynyt tietoa, joten toistaiseksi maalauksen alkuperä jää mysteeriksi.

Herkistyin vielä hieman lisää kun selailin mummin vanhoja valokuva-albumeja ja löysin kymmenien vuosien takaisen kuvan ukistani Saanan juurella. Tiesin kyllä, että jo edesmennyt ukkini oli kova Kilpisjärven-kävijä, mutta nyt näin viimein todisteaineistoa siitä.

Jokin kohtalon oikku tämä kaiketi on, että lopulta juuri Kilpisjärvi on se paikka, joka minua puoleensa vetää, vaikka alkuun vastustelinkin. Nyt voin viimein sanoa, että Kilpisjärvi on toinen kotini – ja se tuntuu aidosti siltä!

Mutta totuuden nimissä ei Kilpisjärvellä asuminen kuitenkaan pelkkää luontojuhlaa ja harmoniaa ole. Arki on välillä hankalaa, kun palvelut ovat niin kaukana. Esimerkiksi autoni on tällä hetkellä korjaamolla 200 kilometrin päässä, koska se hajosi kesken matkan Äkäslompolosta Kilpisjärvelle ja hinattiin Muonioon korjattavaksi. Muonioon asti auto hinattiin siksi, ettei lähempänä yksinkertaisesti ole korjaamoja.

Autonhajoamisilta sattui onneksi olemaan kauniin kuulas. Hinausta ja kyytiäni odotellessa päätin lähteä katsomaan maastokartassa näkyvän läheisen suoalueen. Onneksi lähdin, sillä tuo lettosuo osoittautui todella tunnelmalliseksi ilta-auringon valaistessa ja kurkien kirkuessa leton keskellä olevalla lammella. Unohduin jängälle niin pitkäksi aikaa, että kyytini oli jo ehtinyt paikalle ennen minua. Minulle käy useinkin niin, että uppoudun niin tyystin maisemiin ja luonnon tapahtumiin, etten edes huomaa tuntien kuluvan.

Autokorjaamojen ja muiden palvelujen olemattomuuden lisäksi asuntotilannekin on Kilpisjärvellä järkyttävän huono – suhteutettuna jopa huonompi kuin monissa liikaturismista kärsivissä kaupungeissa. Asuntopula tuottaa tällä hetkellä päänvaivaa monille kyläläisille ja toivon todella, että tilanne paranee pian!

Kaikki Kilpisjärven huonot puolet unohtuvat hetkeksi aina kun lähden lähiluontoon. Luonto ja ihmistyhjiö ovat ne syyt, miksi täällä tykkään asua. Tai ehkä vielä tarkemmin muotoiltuna luonnon ihmistyhjiö. En nauti ruuhkaisilla poluilla kulkemisesta ollenkaan, vaan tarvitsen itsekkäästi luonnonrauhan kokonaan itselleni.

Absoluuttisen luonnonrauhan lisäksi hienoja hetkiä täällä ovat kohtaamiset villieläinten kanssa. Törmäsin yhtenä iltana pienellä iltalenkillä kymmenen kiirunan ruokailevaan tokkaan. Nuoret kiirunat eivät osanneet vielä varoa ihmistä eivätkä ne pitäneet minua vaarallisena, vaan päästivät minut yllättävän lähelle. Kohtaaminen oli ikimuistoinen, vaikka kuvien kautta en sitä päässytkään ikuistamaan, sillä sateisen kelin vuoksi olin jättänyt kameran kotiin. Hippasen harmitti.

Varsinainen ruskaretkeily alkoi tänä vuonna koleassa kelissä: Saanalle satoivat ensilumet heti syyskuun alussa ja meidän ruskaretkeilijöiden niskaan satoi hieman rakeita.

Ennen kunnon ruskakarkeloita kävimme elokuun lopulla vanhempieni kanssa retkellä Äkäskerolla ja keräsimme äitini kanssa paljon mustikoita. Äkäskeron retkestä kirjoitin retkikertomuksen Retkipaikkaan.

Ruskan alkaessa suurin osa muuttolinnuista on jo lähtenyt pohjoisesta kohti etelää, joten metsä on hiljentynyt melkein tyystin. Kuukkelit ovat kuitenkin tulleet kesän jälkeen metsien syvyyksistä jälleen ihmisten ilmoille, mikä on ollut kiva piristys. Kuukkelipariskuntien touhuja on hauska seurata.

-Laura

P.S. Kuulin huhua, että etelässä on jo suppiskausi alkanut. Hitsiläinen kun ei voi olla monessa paikassa samaan aikaan!