Ruskahetkiä

September 23, 2022

Ruskapuut riisuvat värikästä vaatetustaan vauhdilla. Huojuvat pian alastomina alankoyössä hytisten. Eläinlapset ovat kasvaneet varhaisteineiksi ja syyspäiväntasaus muistuttaa, että yötön yö ja kaamos ovat yhtä kaukana. Elokuinen luonnonsadon korjuukin on jo ohi. Vain puolukat, kaarnikat ja karpalot ovat enää poimintakypsiä.

Tähän vuodenaikaan liittyy joka vuosi haikeutta ja odotusta. Haikeus johtuu kesän ja syksyn päättymisestä, odotus koskee kuuraa, ensilumia ja pakkasia.

Kesä meni kiireellä, alkoi ja loppui huomaamatta. Kuten joka vuosi.

Sulan maan ajan vaelsin, retkeilin, kirjoitin ja kuvasin. Enemmän kuin aikaisempina vuosina. En ehtinyt juuri olla aloillani ja se tuntuu nyt sykkeessä. Sen aistii myös ajatuksissa ja tunnetiloissa: ajatuskierre on innoton, tunteet tylsistyttävän tasaisia.

Onneksi kaamos on tulossa. Kaamos antaa luvan levätä.

Ja lepo tuo tunnehuiput takaisin. Ainakin toivon niin.

Hetta–Pallas vaellus

Perinteinen ruskareissu ei tänäkään vuonna jäänyt välistä, sillä kipaisimme ystäväni Iinan kanssa Hetta-Pallaksen alkavan ruskan väreissä.

Klassikkoreitin avotunturimaisemat yllättivät jo suhteellisen kokeneet vaeltajatyväret.

Riekostusta

Ruska-aika jatkui perinteisesti riekostuksen merkeissä gordoninsetterien kanssa. Osuipa kohdille muutama isompikin kanalintu.

Ruskailua suurtuntureilla

Omasta mielestä parhaat ruskamaisemat löytyvät kotituntureilta, joten sen pidemmälle ei syksyisin tarvitse lähteä. Suunnitelmissa oli kyllä lähteä käymään Norjankin puolella, mutta tänä vuonna jo ärsyttävän tutuksi tullut vuonomaan vakiovesisade hillitsi matkustusintoa.

Turistina kotikylällä

Kävin vasta nyt ensimmäisen kerran Suomen kuvatuimmalla puuveneellä Tsahkaljärven rannassa.

Yksi Suomen kuvatuimmista veneistä löytyy Tsahkaljärven rannalta.

Ilta joella

Tyven syysilta rajajoella sai mielikuvituksen vilkkaaksi ja välillä tuntui kuin olisi hiljaisuuden keskellä lipunut jossakin pinnanalaisessa maailmassa.

Kurkijängällä

Kurkien syysmuutto on monesti näkyvä ja kaukaa kuuluva tapahtuma. Pääsin ilokseni seuraamaan kurkien kokoontumista vt21 varrella sijaitsevalla jängällä.

-Laura

Ruska

Ruskakirjoituksia ja -kuvia Tunturi-Lapista

Ajatuksia kodista ja kuuluvuuden tunteesta

October 9, 2021

Kolmas syksyni pohjoisessa on pistänyt pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunnetta. Mitkä tekijät luovat tunteen kodista? Ja toisaalta mitä vaatimuksia minä itse asetan kodille? Muuttaessani vajaat kolme vuotta sitten tänne asumaan en tuntenut täältä entuudestaan ketään, eikä minulla ollut täällä valmiina työ- tai opiskelupaikkaa, kaukaisia sukulaisia tai tuttuja – ei siis oikeastaan yhtään mitään. Paitsi valtava tunne vapaudesta. Tiedän, että joillekin se vapauden tunne tulee matkustelusta, siitä että koko maailma on avoinna. Minä taas löydän vapautuneen ja samalla kotoisan olon tuntureilta ja tunturijärviltä.

Särkitunturi Muonio — Muutaman viikon takaiselta ruskaretkeltä Muonion Särkitunturilta

Hömötiainen, lapintiainen tai niiden sekoitus eli epävirallisesti höpintiainen

Vapauden tunteen lisäksi kotoisa olo tulee turvallisuudesta. Turvallisuuden tunteen löydän monesti metsän suojista. Toki arkisempaa turvallisuutta elämään tuovat myös suhteellisen vakaa työpaikka ja vakituisempi asunto. Seitsemän muuttoa viimeisen kolmen vuoden sisään eivät varsinaisesti ole tuoneet vakautta arkeen, mutta onneksi töideni puolesta tiheä muuttaminen on ollut mahdollista. Töitä jatkoin nimittäin etelästä lähdettyäni osa-aikaisesti etänä Helsinkiin, ja myöhemmin niiden töiden rinnalle olen löytänyt töitä myös täältä.

Kauniin luonnon ja arkisten asioiden lisäksi kodin tunnetta luovat myös läheiset ihmiset. Muuttoni jälkeen olen pikkuhiljaa tutustunut ihmisiin, vaikka olenkin enemmän introvertti, jolle uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu monesti vastenmieliseltä. Etelästä lähtiessäni suurin pelkoni olikin, etten löytäisi täältä ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä.

Lopulta löysin jopa enemmän kuin uskalsin odottaa: Tapasin nykyisen kumppanini, jonka kanssa koen olevani sopivalla tavalla samanlainen, mutta kuitenkin niin monin tavoin erilainen. Hänen kanssaan koen olevani vapaa ja turvassa. Ja hän jakaa kanssani samat arvot ja ajatukset tulevaisuudesta, mutta unelmoi myös omiaan. Hän ei myöskään yritä muuttaa minua, eikä väheksy unelmiani. Hänen kanssaan minun ei tarvitse mennä naimisiin suhteemme sinetöimiseksi. Ja hänen kanssaan voimme asua eri osoitteissa olematta oikeasti erossa. Hän myös ymmärtää, etten aina viihdy sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Hänen kanssaan riitelemme tulisesti, mutta sovimme lempeästi. Hänen kanssaan elämä ei ole täydellistä ja juuri sen takia niin oikeanlaista. Kiitos, kun olet siinä.

Kumppanin ohella kodin tunnetta luovat tietysti myös pohjoisen ystävät, jotka ymmärtävät täydellisesti kaipuuni tunturiin ja kaipuuni metsään – ja myös ajoittaisen kaipuuni kaupunkiin. Kotoisaa oloa tuovat mukanaan myös silloin tällöin kylässä käyvät etelän ystäväni, jotka ymmärtävät että paikkani on täällä, vaikka välillä (hyvin harvoin, mutta joskus) haikailen Kallion kaduille tai kesähesaan.

Kotoisuus tulee myös siitä, että arki on omantyylistä. Nykyisessä arjessani parasta onkin se, että voin työpäivän päätteksi lähteä kuntosalin sijaan tunturiin ja törmätä siellä riekkoihin ja kiirunoihin, käydä reippailun jälkeen saunassa ja katsella vielä revontuliakin ikkunasta ennen kuin käyn nukkumaan. Kuulostaa jopa vähän kliseeltä, mutta sitä se arki täällä välillä on. Alla olevat kuvat ovat eräältä iltalenkiltä Kilpisjärven lähiluonnosta.

Suurin muutos kaikkien muutosten joukossa on tapahtunut kuitenkin oman pääni sisällä: ennen pelkäsin yksinoloa ja täytin elämäni kaikenlaisella tekemisellä ja aikaansaamisella. Pelkäsin kai omien ajatusteni kuuntelemista. Tai tarkemmin sitä, etteivät ne ajatukset olleetkaan sopusoinnussa sen todellisuuden kanssa, jonka ympärille olin etelän elämäni, identiteettini ja kotini rakentanut.

Täällä ollessani olen joutunut kohtaamaan omat ajatukseni, ne synkimmätkin. Ja nykyisin tykkään olla yksin. Se tunne kun olen aivan yksin tunturin laella on sanoinkuvaamattoman hieno ja seesteinen. Se hetki sisältää todella syvän rauhan tunteen, joka suoristaa mielen mutkia – ja johon jää myös koukkuun.

Koen vahvasti, että kotini on pohjoisessa, vaikka se onkin jakautunut kahdelle kylälle, ja vaikka en edelleenkään tunne voimakasta kuuluvuutta oikein minnekään. Tiedostan myös, etten etelän ihmisenä välttämättä koskaan tule kokemaan perinpohjaista kuuluvuuden tunnetta pohjoisen paikkoihin, sillä juureni eivät ole täällä.

Toisaalta tiedän myös monen muun muualta muuttaneen kipuilevan kuuluvuuden tunteen kanssa. Ja pohtivan sitä, kuka on paikallinen ja kuka ei. Tietty irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne siis myös yhdistää meitä muualta muuttaneita ja paradoksaalisesti luo sitä puuttuvaa kuuluvuuden tunnetta.

Jostain loksahtelevien palasten kokonaisuudesta se kodin tunne siis kumpuaa, enkä ole vielä kertaakaan kokenut, että haluaisin muuttaa täältä pois. Tai takaisin etelään.

Kenties tulen koko loppuelämäni pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunteen tarvetta, mutta tällä hetkellä kotoisa tunne kahdella kylällä riittää.

-Laura

P.S. Tänään en jaksanut lähteä tunturiin, vaikka kelikin suosi. Sen sijaan luin kirjaa tuntureista. Yksi varsin samaistuttava pätkä löytyi teoksesta Tieteen ja taiteen tunturit (2014), jossa eräs Kilpisjärven biologisen aseman silloinen tutkija kuvailee näin: ”Aina Kilpisjärvi ei ole tuntunut kodilta. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran saavuin [Kilpisjärven biologiselle] asemalle vuonna 1998. (…) Silloin tunturit näyttivät synkän uhkaavilta ja maisema vaikutti pelottavan tyhjältä tiheään asutusta maasta tulevan saksalaisen näkökulmasta. Tunsin oloni ahdistuneeksi ja turvattomaksi. (…) Kesti useita kesiä, ennen kuin saatoin rentoutua tunturikankaalla ja tuntea oloni turvalliseksi samoillessani yksin tuntureilla. (…) Vaikka rakastuin Kilpisjärveen nopeasti, vei aikaa tulla sinuiksi sen ylväyden, hiljaisuuden, värien, karuuden ja lempeyden kanssa.”

Ruskalomailua

September 21, 2021

Oli loistava päätös jättää yksi kesälomaviikko ruska-ajalle. Aion jatkossakin tehdä saman, sillä ainakin tämän vuoden ruska oli aivan mahtavan värikäs. Jopa värikkäämpi kuin viime vuonna, muistaakseni. Tai sitten ajattelen niin joka vuosi.

Ruskalomailua osa 1: kanalintukauden avaus mäntyrajalla

Metsäkanalintujen pyynti alkaa yleensä juuri samoihin aikoihin parhaimman ruskan kanssa. Lähdimmekin pienen perheemme kera mäntyrajalle avaamaan kanalintukautta ja nauttimaan ruskasta tunnettujen tunturien takamaille. Vaikka ruskaturistit täyttävät tunturikeskukset aivan täpötäyteen, ja suositut vaellusreititkin ovat syksyisin ruuhkaisia, ei rinkan kanssa tarvitse montaakaan kilometriä poluttomissa kohteissa taivaltaa, kun löytää jo paikkoja, joissa saa olla täysin rauhassa. Pystytimme leirin kolmeksi yöksi nätin joen rantaan ja kävimme päiväreppujen kera lyhyempiä ja pidempiä mutkia lähistön lintumaastoissa.

Itse en metsästä, eikä saaliin saaminen ei ole pyyntipäivissä mielestäni edes tärkeintä, vaan hienoimpia hetkiä ovat lintuhavainnot sekä koiran mutkattoman työskentelyn seuraaminen. Nuori kanakoiramme Kira on todella innokas tapaus ja kauden ensimmäinen metsästyspäivä menikin lähinnä ylimääräisiä höyryjä päästellessä. Toisena ja kolmantena päivänä työskentely alkoi sujumaan mallikkaammin: Kiran lähes oppikirjamaista luovimista, ketterää liikkumista maastossa sekä väkeviä seisontoja ja avansseja oli ilo seurata.

Uppouduin metsästyksen seuraamisen lomassa välillä ruskan väreihin. Erityisen hienoja olivat ilta-auringon valaisemat suot sekä kuuraiset varvikot aamun aikaisina tunteina, ennen kuin aurinko ehti sulattaa lehtien sokerireunukset.

Vaikka muuten tulistelen retkillä harvakseltaan, kuuluu pyyntikauden avaukseen ehdottomasti nokipannukahvit tervastulilla.

Kiran ansaittu lepohetki. — Kiran ansaittu lepohetki

Saalistakin tuli maltillisesti ja nautimme erään merkkipäivän kunniaksi riekkoillallisen. Punaviini-suppilovahverokastike sopii arvokkaan saaliin kylkeen mielestäni täydellisesti. Kaarnikkahillon olin unohtanut kotiin, mutta nokare sitä olisi toiminut annoksen viimeistelynä.

Ruskalomailua osa 2: Kilpisjärven ja Lyngenin retkikohteiden kiertelyä

Loput ruskalomastani vietin ystäväni Iinan kanssa Kilpisjärvellä ja Norjan Lyngenissä. Kiersimme tunnettuja (ja hieman ruuhkaisiakin) retkikohteita: kävimme esimerkiksi huiputtamassa Saanan, jonka päälle oli satanut jo reippaasti lunta.

Piipahdus talvessa Saanan huipulla. — Piipahdus talvessa Saanan huipulla

Kahdesti koronarokotettuina kävimme myös pitkästä pitkästä aikaa ulkomailla, Norjan Lyngenissä. Blåisvatnetin jäätikköjärvellä ruskan värit loivat lumisten vuorien ja sinisenä hohtavan järviveden kanssa kauniin kokonaisuuden. Kohteesta löytyy muuten myös kahden kesän takainen juttuni Retkipaikasta. Yövyimme tällä kertaa yhden yön teltassa Aspevatnetin rannalla ja seuraavana päivänä paluumatkan varrella kävimme vielä Steindalsbreenin jäätiköllä.

Steindalsbreenin jäätikön sulamisveden lammikko oli jo jäätynyt. Taas yksi merkki talven tulosta.

Notskeilua Kilpisjärven illassa. — Notskeilua Kilpisjärven illassa

Käynnissä oleva viikko on selkeästi viimeinen ruskaviikko tänä syksynä, sillä voimistuvat syyspuhurit tiputtelevat jo lehtiä puista reippain ottein. Lisäksi Kilpisjärvellä hotelli ja Retkeilykeskus sulkevat ovensa tämän viikon jälkeen ja avaavat seuraavan kerran vasta keväthangille. Aavistuksen haikea olo, kun upea kesä- ja syyskausi taas tältä erää päättyy, mutta toisaalta myös ihanaa päästä lepäämään. Ja odottelemaan ensilumia. Ja pimeitä revontulien ja tähtitaivaan valaisemia iltoja.

Ruska jaksaa kyllä sykähdyttää vuodesta toiseen. Tämä ruska oli minulle kolmas. <3

-Laura

Ruska

Ruskakirjoituksia ja -kuvia Tunturi-Lapista