Viiden päivän verran olen ollut pettynyt marraskuiseen luontoon. Odotin marraskuun ensimmäisiltä päiviltä hellivää otetta, insipiroivaa aloitusta talveen ja toiveikkuuden tuottamista kriisien keskellä. Oletin saavani marraskuiselta luonnolta piristysruiskeen pakkasen piikittämänä, mutta sainkin kasvoilleni vain suojakelien suihkimaa tylsyyssumutetta.
Pilviverhot peittävät tunturit taakseen ja piilottavat avarat horisontit. Kylä tuntuu kutistuneelta. Lonkeropilvet laahustavat niin löysinä ja vetelinä, että tuntuu kuin eläisi etelän alkutalvea. Sitä väritöntä ja tunneköyhää tympeää talvea, jonka vaikutuspiiristä muutin tarkoituksella pois ja jota en haluaisi täällä uudelleen elää, en edes viikon vertaa.
Väheksymäni välikausi, kelirikkoinen rospuutto imee minusta kaiken innon.
Olen kiukkuinen ja pettynyt marraskuun alkuun ja kiukunpuuskissani lellittelen mieluummin lokakuuta, josta saattoi juuri tulla yksi suosikkikuukausistani. Aikaisempina syksyinä en ole ehtinyt kunnolla huomaamaan, kuinka valtavasti luonnossa tapahtuu muutoksia juuri lokakuun aikana. Viimeiset muuttolinnut kaikkoavat matkoihinsa ja luonto hiljenee tyystin. Riekot ja kiirunat vaihtavat lokakuisten viikkojen aikana kirjavan syyspukunsa höyhen kerrallaan talven kokovalkoiseen. Maaruska on alkukuusta vielä värikkäissä voimissaan, mutta saa reunoilleen jo talven tulosta kieliviä härmäreunuksia.
Oman empiirisen tutkimukseni (jonka aineisto perustuu viimeiseen neljään syksyyn, eikä millään mittarilla täytä tieteellisen pitkäaikaisseurantaan perustuvan tutkimuksen vaatimuksia) mukaan parittomina vuosina syksy on kylmä ja parillisina lämmin. Parittomina kylminä syksyinä pysyvä lumi ja pikkupakkaset saapuvat jo lokakuun puolella, ja lämpiminä syksyinä vasta marraskuussa. Tänä vuonna tutkimusaineistooni meinasi tulla eriävä havainto, sillä lokakuun lopulla humpsahtanut lumimassa vaikutti pysyvältä peitteeltä. Mutta marraskuun alun lämpöaalto sulatti maan taas melkein mustaksi, joten epätieteellisen tutkimukseni tulos vaikuttaa yhä paikkansapitävältä.
Lokakuussa vietimme helluni kanssa iltoja riistaruokia syöden ja Eränkävijöitä katsellen. Suunnittelimme jouluruokia ja järjestelimme kotia kotoisammaksi. Toimitimme välikauden vakiorituaalit eli huolsimme kesän retkeilyvarusteet ennen talvisäilöön pistämistä ja kaivoimme sukset jo varastosta odottamaan paksumpaa lumipeitettä. Ylipäätään vietimme aikaa yhdessä ja otimme takaisin kesän aikana välistä jääneet yhteiselon hetket, joita meidän molempien sulan maan sesonkiin painottuvat kiireet verottivat.
Eränkävijöiden katsomisen lisäksi kävimme myös itse paljon erällä. Kira on tänä syksynä näyttänyt erityisen paljon mallikasta lintukoiran työskentelyä ja joulupöytään on varattuna muun muassa nyhtömetsoa ja riekkokastiketta. Keräsin lokakuussa jouluaterioita varten myös karpaloita ja kaarnikoita, joten riistan rinnalle on siis tulossa ainakin karpalokiisseliä ja kaarnikkamehua. Meillä ei ole tapana viettää joulua sen kummemmin kuin ulkoillen, syöden, makoillen, sarjoja katsellen, kirjoja lukien ja oleskellen. En ymmärrä jouluhössötystä tai -stressiä, tai sitä että jouluna pitäisi kiertää kyläilemässä ja sinkoilla joka suuntaan. Joulusta voi tehdä juuri omannäköisensä ja meille se tarkoittaa yhdessäoloa ja rauhallisia palauttavia vuoden viimeisiä hetkiä.
Lokakuun lopussa palautin ensimmäisen retkikirjani käsikirjoituksen kustantajalle. Palautin sen keskeneräisenä, epätäydellisenä ja virheellisenä. Ennen en olisi uskaltanut tehdä niin, koska tavoittelin kaikessa täydellistä virheettömyyttä. En olisi uskaltanut antaa raakiletta kenenkään käsiin, kenenkään katseen alle. Nyt uskalsin. Luovutin sen häpeilemättä arvioitavaksi ja korjattavaksi. Ja tiedän, että korjauksienkin jälkeen painettuun versioon tulee jäämään virheitä.
Tiedän myös, että virheen löytäminen paperille painetusta tekstistä tulee olemaan seuraava oppikokemukseni, itsetutkiskelun paikka. Täällä blogissa ja muissa verkkomedioissa voin jatkuvasti editoida tekstiä ja korjata virheitä, sekä päivittää avaamiani ajatuksia samaan tahtiin kuin ajatukseni päivittyvät, tietomääräni lisääntyy ja ajatteluni kehittyy. Painettua tekstiä ei voi editoida, ja virheen voi oikaista vasta seuraavaan painokseen – ja silti se jää elämään edelliseen painokseen. Sitä ei voi pyyhkiä pois eikä hävittää kokonaan, koskaan. Virheellisyys on olemassa ikuisesti. Se on omalla tavallaan kimurantti ajatus, mutta opettaa myös oman epätäydellisyytensä kanssa elämistä.
En siis jaksa vaatia itseltäni enää täydellisyyttä, mutta vaadin sitä nähtävästi vuodenajoilta. Mielestäni marraskuun pitäisi olla kuulas, kirkas, kajastava, kaunis ja kylmä. Se ei saisi olla lokainen ja liukas, synkkä ja sumuinen. Ennen kaikkea marraskuu ei saisi olla ruma. Ja juuri nyt se on ruma. Laahaava ja likainen.
Nyt kirjoitushetkellä kaikki on korostetun pysähtynyttä, talven tulokin on pysähtynyt.
Mustasta maasta en nauti, mutta pysähtyneisyydestä nautin. Lokakuussa lukeminen jäi oman kirjoittamistyön dedisten takia vähiin ja nyt voin jälleen palata romaanien fiktiomaailmaan oman reaalimaailmani ollessa paikoillaan.
P.S. Ensi vuonna ilmestyvissä retkeilyoppaissani tulee olemaan paljon asiaa tunturiluonnosta ja sen hienoudesta, josta itse en ainakaan saa tarpeekseni millään. Aina löytyy jotain uutta tutkittavaa ja tulkittavaa, loputtomasti raaka-ainetta tiedonjanolleni.
