Ruskaretki vai roskaretki?

Kotimaan luontomatkailun, etenkin retkeily- ja vaellusreissujen, suosio sen kuin kasvaa, ja yksi selittävä syy siihen voi olla ihmisten potema lentohäpeä. Myös sosiaalisen median tunnelmalliset kuvat varmasti lisäävät retkeilyhypeä. Suomen luontoa hehkutetaan kaikkialla aina ulkomaita myöten ja ihan syystäkin, sillä luonnolla on tutkitusti positiivinen vaikutus ihmisiin.

Mutta ihmisillä on sitä vastoin yleensä negatiivinen vaikutus luontoon. Suosituimmissa retkikohteissa se näkyy esimerkiksi maaston kulumisena kulkijamäärien lisääntyessä. Ikävin seuraus luontomatkailun suosion kasvussa on kuitenkin metsiin päätyvien roskien määrä. Taukopaikkojen jäteastiat pursuavat yli ja roskia löytyy myös keskeltä ”koskematonta” erämaata.

Haluaisin uskoa, että monet vastuuttomat retkeilyvalinnat johtuvat ihmisten tietämättömyydestä tai huolimattomuudesta – kukapa nyt tahallaan haluaisi pilata luontoa tai muiden retkifiilistä. Roskaaminen harvemmin kuitenkaan johtuu tietämättömyydestä, vaan tuppaa olemaan puhdasta itsekkyyttä ja laiskuutta.

Viimeisiä ruskalehtiä Käsivarressa.

Roskaaminen. Kuvia en luontoon jätetyistä roskista viitsi ottaa, sillä en halua saastuttaa niillä omaa tai muiden mieltä. Nykyisin kuljetan retkirepussa ylimääräistä roskapussia. Vaikka muiden jättämien roskien kerääminen joka kerta ketuttaakin, tuo se samalla myös ihan hippusen verran hyvää mieltä, kun tiedän, että seuraava kulkija ei joudu törmäämään samaan näkymään.

Vaikka roskaaminen onkin ikävää ja itsekästä, voivat monet muut vastuuttomat retkeilyteot johtua perehtyneisyyden puutteesta. Esimerkiksi houkutus poiketa merkityltä kansallispuistoreitiltä on suuri silloin kun muitakin (metelöiviä) porukoita kulkee samoilla poluilla. Itsekin olen viitoitetuilta reiteiltä monta kertaa poikennut, mutta nykyisin muistan aina etukäteen tarkistaa, onko vierailemassani kansallispuistossa rajoitusalueita. Ja vaikka kulkurajoitteita ei olisikaan, niin turha tallominen tai muukaan luonnon kuluttaminen ei ole vastuullisen retkeilijän valinta, sillä kulkijamassojen moninkertaistuessa luonto luonnollisesti, tai pikemminkin luonnottomasti, aina kärsii.

Koirat. Koiran kanssa retkeillessä toinen suuri houkutus, ainakin minulla, on koiran päästäminen vapaaksi. Kansallispuistoissa ja muilla luonnonsuojelualueilla koirien irtipito on kuitenkin kiellettyä ja jälleen ihan syystä. Vapaana kulkevat koirat, hyvin koulutetutkin, saattavat häiritä lintujen pesintää, jyrsiä puita ja kantoja, kaivaa kuoppia tai rientää innokkaana muiden retkeilijöiden luokse häiriköimään. Kaikki luonnossa liikkujat eivät pidä koirista, eivätkä välttämättä tunnista eroa leikkisän ja vihaisen koiran välillä.

Tulenteko. Monille tunnelmatulien tekeminen on osa onnistunutta retkeä. Tähänkin liittyy paljon sääntöjä ja taitoja, jotka tulistelijan tulee taitaa. Nuotion tekeminen ei myöskään kuulu jokaisenoikeuksiin, vaan siihen tarvitaan maanomistajan lupa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kansallispuistoissa tulia saa tehdä vain merkityillä tulipaikoilla metsäpalovaroitukset huomioiden. Lisäksi on suositeltavaa, ettei tulia koskaan tehtäisi niin sanotusti turhaan, vaan aina joko ruuanlaittoa tai lämmittelyä varten.

Vaikka kansallispuistoista on tullut suosittuja virkistyskohteita ja arjen pakopaikkoja, ovat ne ensisijaisesti luonnonsuojelualueita. Puistojen sääntöjä ei siis ole heitetty hatusta ihan vain sääntöjen keksimisen ilosta, vaan jokaisella säännöllä ja ohjeella on selkeä tarkoituksensa. Ohjeita löytyy muun muassa telttailuun, tulentekoon, retkiastioiden tiskaamiseen, jätehuoltoon, huussikäytäntöihin ja autiotupien käyttöön. Niihin kannattaakin tutustua ja jakaa tietoa myös eteenpäin.

-Laura

Sivupolkuja:

Luontoon.fi - Retkeilyn ABC

Minna Jakosuo - Vastuullinen retkeily

Essi Anttila - Ympäristövastuullisen vaeltajan verkko-opas

Retkipaikka - Luonnossa liikkujan jätehuolto

Tunturihullu - Helle haastaa luonnon, nuotiontekijät ymmärryksen

Kaakkurin kierros ja kestävät kulutusvalinnat

Kuluva syksy on kulunut kestäviä kulutusvalintoja pohtiessa.

Olen pyöritellyt ja haudutellut näitä pohdintoja muiden ilmastoahdistusta potevien nuorten kanssa Suomen luonnonsuojeluliiton Tankki-ajatushautomossa. Meidän tiimimme paneutui syksyn aikana pääosin matkailuun liittyviin ympäristötekoihin sekä niistä avoimesti ja innostavasti viestimiseen.

Matkailu ja liikenne aiheuttavat keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä reilun viidesosan. Loput muodostuu asumisesta, ruuasta ja muusta kulutuksesta. Hiilijalanjäljen suuruus määrittyy siis hyvin pitkälti totutun elämäntavan kautta ja on monesti kiinni valinnoista – ainakin niin kauan kun päättäjät välttelevät vastuutaan ilmastotalkoissa.

Omien kulutustapojeni ympäristövaikutusten tiedostaminen ja omasta turhamaisuudestani turhautuminen ovat motivoineet minua erilaisiin valintoihin ja elintapojeni muokkaamiseen. Tällä hetkellä eniten mietityttää se, millaisia matkailuun liittyviä ilmastovalintoja olen aidosti valmis tekemään.

Erityisesti lomamatkojen osalta kyse todella on valinnoista. Jäädäkö marraskuussa koleaan ja harmaaseen Suomeen vai lentääkö viikoksi jonnekin lämpimään ja valoisaan? Lentolippujen hintojen tippuessa ulkomailla reissaaminen on usein jopa halvempaa kuin kotimaassa lomailu. Eri maita ja lomakohteita tulee helposti must visit -listailtua sen enempää miettimättä, miten suuria ympäristökuormituksia jatkuva lentely ja eri kohteiden “keräily” aiheuttaa.

On täysin eri asia lähteä vuodeksi tai useammaksi kuukaudeksi ulkomaille vaihtoon, töihin, reilaamaan, reppureissaamaan tai muulla tavoin tutustumaan erilaisiin kulttuureihin ja elämäntyyleihin. Silloin ei puhuta enää matkojen kuluttamisesta, toisin kuin silloin kun ostaa halpalentoyhtiön lennot hetken mielijohteesta kohteeseen kuin kohteeseen paetakseen hetkeksi arjen ankeutta.

Siksipä olen haastanut itseni minimoimaan lentämisen yhteen edestakaiseen Euroopan sisäiseen lentomatkaan vuodessa!

Eurooppaa kauemmas en ole vielä koskaan edes matkannut, vaikka monet kaukomaat houkuttelevat kovasti. Eniten olen haaveillut esimerkiksi Uuden-Seelannin ja Kanadan luontokohteista, olenhan nähnyt niistä lumoavia kuvia.

Juuri ne lumoavat kuvat somessa ja matkailumainoksissa saavat nykyään aikaiseksi lähinnä ristiriitaisen ahdistusryöpyn. Haluaisin niin kovasti matkustaa tiettyihin paikkoihin näkemään somessa tykkäyksiä keräävien kuvien uskomattomia maisemia. Samaan aikaan kuitenkin tiedostan, että kaukolentojen ilmastopäästöt ovat valtavia ja monet luontokohteet kärsivät liikaturismista. Vuosittaiset black fridayt ja cyber mondayt lisäksi muistuttavat, että kulutuskarkeloiden jatkuessa kiihtyvä ilmastonmuutos pikkuhiljaa tuhoaa juuri niitä asioita, joita luontokohteissa haluaisin nähdä. En mitenkään haluaisi myöntää kuuluvani last chance -turismin luvattuun sukupolveen.

Omantunnontuskia keventääkseni reissaan enimmäkseen Suomessa. Kotimaan kiertely sopii loistavasti nykyiseen elämäntilanteeseeni, enkä haikaile kauas. Heräteostoslentojen sijaan pitkät metsäkävelyt toimivat irtiottoina arjesta.

Suorastaan koukuttaa pysytellä neljän, tai kahdeksan, vuodenajan maassa. Jopa kaamosväsymys kiehtoo; kuuluuhan se olennaisesti juuri tähän joulua edeltävään aikaan. Ehkä kaamoskausi on marraskuun valomerkki tehokkuustempoileville suomalaisille, että nyt olisi aika vähän hidastaa tahtia.

Lentämistä vältellessäni olen viettänyt lomia mökeillä, lähiympäristöissä, roadtripeillä ja kansallispuistoissa. Kansallispuistoihin tai muihin kotimaan luontokohteisiin on kuitenkin vielä hankalaa tai jopa mahdotonta matkustaa junalla tai bussilla, joten yksityisautoilusta en toistaiseksi olisi valmis luopumaan. Se, etten ravaa ulkomailla, ei siis tee reissaamisestani hiilijalanjäljetöntä. Lentämisen vähentäminen on kuitenkin selkeä ilmastoteko, josta aion pitää kiinni.

Toissavuoden roadtrip-kesälomalla kiertelimme Kymenlaaksossa ja kävimme Repovedellä päiväpatikoinnilla.

Aurinkoisena heinäkuun päivänä pisimmällä rengasreitillä eli Kaakkurin kierroksella ei vastoin odotuksia ollutkaan tungosta. Saimme kulkea suurimman osan matkasta ihan kahdestaan. Retkiseuralaisen mielestä emme tietenkään olleet kahdestaan, sillä hänen ympärillään pörräsivät sekä kärpäset että hyttyset, kuten alla olevasta kuvasta voi päätellä.

Repovedellä reittimerkinnät ovat selkeitä ja telttapaikkoja sekä juomavesikaivoja löytyy useita. Olimme päättäneet tehdä päiväretken kevyillä kantamuksilla, joten kaivot säännöllisin välein kevensivät reppuja huomattavasti kun kaikkea juomavettä ei tarvinnut kantaa alusta asti mukana.

Aloitimme retkemme Lapinsalmen parkkipaikalta, josta lähdimme kulkemaan kohti Tervajärveä. Heti alkumatkaan osui kaunis Kapiavesi, jonka ylitimme Ketunlossilla. Köysilossia kelatessamme ohi lipui useampia melojia. Repovedellä onkin kuulemma paljon hyviä melontapaikkoja ja sieltä voi vuokrata kanootteja ja kajakkeja paristakin eri paikasta.

Tarkoituksenamme oli oikoa hieman, jotta kokonaismatkasta tulisi rengasreitin 27 kilometrin sijaan lähemmäs 20 kilometriä. Ensimmäisen oikoreittivalinnan teimme jo ennen Tervajärveä ja lähdimme risteyksestä pohjoiseen kohti Kuutinkanavaa. Jätimme siis Tervajärven itäisen puolen kokonaan välistä.

Kuutinkanavalta jatkoimme Mustanlamminvuoren näköalatornille. Upeita maisemia ihaillessa nälkä alkoi kurnia jo häiritsevän äänekkäästi ja jatkoimme matkaa Olhavanlammen nuotiopaikalle nauttimaan eväitä. Eväitä mussuttaessa ihastelimme Olhavanvuoren jyrkkiä kallionseinämiä, jotka ovat kiipeilijöiden suosiossa.

Rauhallisen evästauon jälkeen lähdimme kipuamaan jalkaisin ylös Olhavanvuorelle, josta avautui yllä olevan kuvan maisema. Olhavalta jatkoimme Valkjärvelle, josta aikeinamme oli lähteä jo takaisin etelään, mutta Olhavanvuoren maisemista häkeltyneinä ajauduimmekin vahingossa väärälle polulle.

Jonkin matkaa Valkjärven reunaa pohjoiseen talsittuamme tajusimme vilkaista karttaa ja tehdä täyskäännöksen. Mustalammen ja Kuutinkanavan kautta jatkoimme Katajajärvelle ja Lapinsalmelle, jossa retken kruunasi Lapinsalmen riippusilta.

Illaksi ajelimme Verlaan soutelemaan, saunomaan ja yöpymään.

-Laura

Sivupolkuja:

SLL - Tankki

Sitra: Keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki

UNESCOn maailmanperintökohde Verla