Vuoden varrella tuli retkeiltyä lähellä ja kaukana, lyhyesti ja pitkästi. Kotimaassa ja ulkomaillakin. Patikoiden ja hiihtäen. Välillä myös ahkio perässä ja rinkka selässä.
Storviksanden. Yövyimme kyseisellä leirintäalueella heinäkuisella Nordlandin road tripillämme.
Vuoden ensimmäinen retki: loppiaisliukulumikenkäily Saanajärvelle
Reitti: 6 km edestakainen janareitti. Kilpisjärven kylältä kasvipolun takaa kesäreittiä tai hiihtolatua myötäillen ylös Saanajärvelle.
Saanajärvi on sopiva talviretkikohde myös sydäntalven lyhkäsiin päiviin. Saanajärven kodalle ehtii hiihdellä aamun valjettua evästelemään ja liu’utella vielä takaisin kylälle päivän päätössinerryksen aikaan.
Hiihdimme OAC-suksilla latu-uraa myötäillen Saanajärvelle ja laskimme Tsahkaljärven kautta takaisin kylälle. Olimme suunnitelleet syövämme eväät kodalla tulen ääressä lämmitellen, mutta inversion takia Saanajärven korkeudella olikin niin mukavan leutoa, että päädyimme istuskelemaan eväshetken verran ulkona hempeitä taivaanvärejä tutkaillen.
Saanajärven kota.
Keväthankien hohkaa ahkioretkellä: Ropitunturi, Käsivarsi
Reitti: merkitsemätön kelkkajälki Ropinsalmelta, n. 10 km suuntaansa.
Ropitunturi ja sen juurella oleva autiotupa sijaitsevat Käsivarren erämaa-alueella, noin 60 kilometriä Kilpisjärveltä etelään. Lähdimme katsastamaan paikan yhden yön hiihtoretkenä. Ropille voi taivaltaa sekä Iitosta että Ropinsalmelta, mutta aprikoimme Ropinsalmelta lähtevän kelkkajäljen olevan ahkioiden kanssa helpompi vaihtoehto, joten valitsimme sen.
Ropin autiotupa, jonka taustalla Ropitunturi.
Kelkkajälkeä pitkin matkanteko oli suhteellisen ripeää. Viimeiset kilometrit tuvalle hiihdimme edellisten kulkijoiden ahkiojälkiä ja välillä umpistakin, joten kokonaisuutena menomatka kesti lopulta nelisen tuntia. Takaisinpäin tullessa matka on aavistuksen alamäkivoittoisempaa, ja alitimme kolmen tunnin kulkuajan helposti.
Ropin tuvalla oli porukkaa, joten päätimme pystyttää kotateltan pihapiiriin. Kaivoimme hikipäissämme telttaa varten kuopan sokerilumeen, mutta kaiken tohinan jälkeen huomasimme, että aivan kuopan läheltä löytyi hangelta sopiva tasanne, joka kantoi. Kuoppa jäi siis käyttämättä kaikesta hikoilusta huolimatta.
Päivähiihtelyt Ropitunturin päällä. Kuva: Kirsi Kiemunki
Kylmän yön jälkeen kävimme lämmittämässä kohmeiset jäsenet aamupäivähiihdolla Ropitunturin päällä. Kevätauringon paahde poisti kaikki viimeisetkin hytinät kehosta. Ulkona nautitun lounaan jälkeen pakkasimme ahkiot ja hiihdimme takaisin Ropinsalmelle, jossa pulmusparvi vastaanotti meidät hämärtyvässä illassa sirkutellen.
Kuva: Kirsi Kiemunki
Lounaskokkailut.
Tupakärppä seuraili irvistellen kokkailujamme.
Ropitunturi.
Pulmuset.
Kesäkauden ensimmäinen retki: Rottenvikfossen, Lyngenin niemimaa
Lähtöpaikka: os. 9060 Lyngseidet. Kilpisjärveltä Yykeänmuotkaan ajelee parisen tuntia. Muutamien autojen suuruinen parkkipaikka löytyy kapean hiekkatien päästä. Samasta paikasta lähtee myös retkeilyreitti Rottenvikvatnet-jäätikköjärvelle, josta Rottenvikin vesiputous saa alkunsa.
Reitti: 3 km edestakainen janareitti, nousumetrejä reilut 100. Rottenvikfossen-vesiputoukselle johtaa punaisilla maalitäplillä merkitty suhteellisen helppokulkuinen puolentoistakilometrin pituinen reitti, jonka varrella voi nähdä myös laiduntavia lampaita. Alkukesästä pienet toisiaan vastaan kisailevat karitsat olivat huvittavia retkitovereita.
Rottenvikfossen.
Vuoden paras (ja rankin) huiputusretki: Parastinden / Bárrás (1419 m)
Lähtöpaikka: Signaldalenissa Rognlin kylän parkkipaikka Stordalsveieniltä erkanevan pikkutien päässä. Pysäköintialue on tilava ja sieltä löytyy myös huussi.
Huipulla.
Reitti: vaativa 16 km janareitti edestakaisin / kulkuaika n. 7–9 h. Reitti Bárráksen huipulle on vuorten huiputuksiin tottuneille helpohko, eikä nelinkontin tarvitse juurikaan edetä, mutta tuntureihin verrattuna loppumatka huipulle on huomattavasti jyrkempi ja kivikkoisempi.
Alkumatka reitistä kuljetaan leveää traktoripolkua aina puurajalle asti. Polku huipulle haarautuu ennen Skolehyttaa. Traktoripolulla on risteyksen kohdalla kyltti, jossa kerrotaan huipulle vievän vielä viitisen kilometriä. Kaikkiin maastokarttoihin tätä Bárráksen rinteessä kulkevaa polkua ei ole piirretty, mutta maastoon se on merkitty punaisin maalitäplin ja puutolpin. Polku nousee suhteellisen jyrkästi tunturiylängölle, jossa saa hetken aikaa kulkea mukavan tasaisella paljakalla. Huipun juurelle saapumisen jälkeen alkaa kivikkoinen jyrkähkö nousu päälle asti. Tässä kohtaa retkeä reittimerkit eivät aina ole selkeitä ja useampikin huiputtaja on eksynyt hieman sivuun reitistä.
Huomioitavaa: Bárráksen eli Parastindenin huiputtamiseen Kilpisjärveltä käsin on hyvä varata kokonainen päivä. Ajomatkat kestävät puolitoista tuntia suuntaansa, ja huipulla käyntiin menee taukoineen suunnilleen kahdeksan tuntia. Retkelle kannattaa varata kunnon eväät ja paljon juomista, sekä soraikossa ja kivikossa kulkemiseen soveltuvat kengät. Etenkin alaspäin laskeuduttaessa tukevat kengät pitävillä pohjilla helpottavat matkan tekoa. Itse tykkään kulkea kivikkoisessa maastossa perinteisillä vaelluskengillä, mutta olen kuullut myös polkujuoksu- ja paljasjalkakenkien olevan pätevät jalkineet tällekin retkelle. Myös vaellussauvasta on apua laskeutumisessa.
Bárrás näkyy kylältä Kilpisjärven vastarannalla ikään kuin se kohoaisi suoraan järvestä. Tunturin huipulta viimeiset lumenviipymät sulavat yleensä vasta keskikesällä ja uudet lumet saapuvat jo syyskuussa.
Bárrás-tunturi oli siintänyt viiden vuoden ajan Kilpisjärven kotimme ikkunasta ja vuosi toisensa perään keljuillen huhuillut, etten vieläkään ollut käynyt sen huipulla asti. Kesät talvet se oli sitkeästi tönöttänyt Kilpisjärven vastarannalla, kurkkinut Saanalla käydessä Malla-tuntureiden takaa, eikä ollut jättänyt rauhaan juuri millään kotitunturilla retkeillessä. Lähes joka kerta se oli ilmestynyt jostain horisonttiin ilkkumaan.
Viime kesänä oli korkea aika lähteä huiputusretkelle tälle purjeen muotoiselle tunturille, joka on Kilpisjärven-kävijöille kuuluisa, melkeinpä riitinomainen retkikohde. Norjalaisille huippu on oletettavasti vain yksi mitäänsanomattomista mäistä muiden joukossa.
Maisemia huipulta Signal-laaksoon päin.
Iloinen retkiseurue huipulla.
Haikailin Bárráksen päältä selkeästi erottuvalle Ruotsin-puoleiselle Pältsan-Moskkugáisi -tunturimassiiville, jonka huipuilla pitäisi vielä joskus päästä käymään. Kuva: Kirsi Kiemunki
Tottuneena tuntureiden kulkijanakin reitti tuntui raskaalta, etenkin helteisesssä kuumuudessa. Nestettä kului reippaat pari litraa ylöspäin könytessä ja evästä olisi saanut olla enemmän kuin muutama protskupatukka ja huiputuspulla. Onnistuimme kuumuuden sulattamien aivojen kanssa myös kulkemaan huipulle ohjaavan kyltin ohi, ja vasta Skolehytten kohdalla tajusimme kääntyä takaisin. Jo valmiiksi pitkään päiväretkeen tuli siis pieni lisämutka.
Paluumatkan maisemia Otertindenin suuntaan. Kuva: Kirsi Kiemunki
Otertinden.
Paluumatkan horisonttimaisemia hallitsi pyramidinmuotoinen Otertinden, joka mainitaan useiden kuvien kera myös Kaarina Karin kirjassa Haltin valloitus. Retkeilykansan joukossa kuuluisa Karin ja Lehtosen retkikunta vaelsi Signal-laaksossa kesällä 1935, huiputtaen Parastindenin kolmannella yrittämällään. Retkikunta jatkoi Bárrákselta taivaltaan aina Kilpisjärven Siilastuvalle asti, lopullisena päämääränään Halti.
Vuoden vaativin vesiputousretki: Litlverivassforsen, Ragon kansallispuisto
Reitti: n. 12 km pituinen loppumatkasta nelinkontin kulkemista vaativa edestakainen janareitti, jonka varrella nousumetrejä reilut 600. Vaihtoehtoisesti matkaa voi jatkaa n. 25 km pituiselle rengasreitille.
Lähtöpaikka: Laksholin pysäköintialue, jonne mahtuu vajaa kymmenen autoa. Parkkipaikalle vievä Laksholveien-tie on kapea.
Kesälomareissumme suuntautui Nordlandin läänin eli Pohjois-Norjan eteläisen osan eri kansallispuistoihin, joista yksi mieleenpainuvimmista oli Ragon kansallispuisto. Ragoa googlailemalla ensimmäisenä hakutuloksissa pongahtaa tämä vaikuttava vuorten ympäröimä järvi ja vesiputous, Litlverivassforsen. Sen mekin tietysti halusimme käydä katsomassa.
Sateisesta säästä huolimatta kumpuilevan kalliomaiseman sylissä sijaitseva järvi sekä siitä laskeutuva pitkulainen vesiputous todella olivat upeita luomuksia. Ihan jo tuon maiseman vuoksi kannatti kulkea paikoittain vaativaa maastoa ja kivuta useita satoja nousumetrejä.
Kevyttä kiipeilyä vaativalle reitille oli rakennettu myös yhdet puiset portaat kulkua helpottamaan. Kuva: Kirsi Kiemunki
Kuva: Kirsi Kiemunki
Syysretki: ruosteruskaa kolmen valtakunnan rajoilla
Reitti: Gálggojávri – Goldahytta 13 km (nousumetrit n. 500) & Goldahytta – Koltalahden venelaituri 6 km. Malla-laivan kyydillä Kilpisjärven yli kylälle.
Lähtöpaikka: Google mapsissa Goldahytta Trail Head, os. Nordlysveien 9143.
Kuuman kesän jälkeen lehtiruosteen värjäämä ruska saavutti Kilpisjärven jo aikaisin elokuussa, joten ruskaretken suunnittelussa meinasi tulla hoppu. Rinkat pakattiin melko hätäisesti pikaisen kartan tutkailun jälkeen. Jo pidempään mielessä ollut reitti Galggojärveltä Golddan tunturiylängön kautta Goldahyttan tuvalle valikoitui yhden yön telttapatikkamme kohteeksi.
Karunkylmiä patikkamaisemia Norjan-puoleisella tunturiylängöllä. Kuva: Kirsi Kiemunki
Suunnilleen kilometrin korkeuteen karulle tunturiylängölle nousevalla reitillä ei ruskaväreistä juuri päässyt nauttimaan. Norjanmereltä puskeva sormet kohmettava tihkusadekin tuntui hyisen talviselta elokuun viimeisenä päivänä. Kokonaisen päivän patikoinnin päätteeksi alempana Goldahyttan tuvan tuntumassa sormikkaista sekä untuvatakista sai viimein luopua, ja maaruskan ruosteenkirjavat värit alkoivat kaunistaa maisemaa.
Goldahyttia on kaksi: vanha ja uusi. Emme kuitenkaan yöpyneet kummassakaan, vaan pystytimme teltat tunturikoivikkoon hieman tuvilta syrjään. Seuraavana päivänä kipittelimme kuuden kilometrin pituisen helppokulkuisen polun Kolmen valtakunnan rajan kautta Koltalahteen. Retken päätteeksi palasimme Malla-laivan kyydissä Kilpisjärven yli takaisin kylälle, ja kävimme huuhtomassa rinkkahiet Retkeilykeskuksen rantasaunassa.
Kolmen valtakunnan rajapyykki.
Vuoden viimeisiä retkiä: Kuertunturi & Varkaankuru, Äkäslompolo
Kuerin reitti: lumikenkäilyreitti n. 2 km / suunta, merkitty sinisillä opastekepeillä.
Lähtöpaikka: Lompolontien ja Karhukoantien risteys. Lähin pysäköintipaikka levennyksellä Ravintola Rouhetta vastapäätä.
Kueriin ei kyllästy. Kesäisin tälle rakan kuorruttamalle tunturille on hankala kivuta, mutta talvisin paksu hanki mahdollistaa mukavat väylät ylös. Lumikenkäilijäletkojen ansiosta reitti pysyy avoimena myös kävelijöille. Tällä kertaa kävimme Kuerilla sanomassa heipat auringolle juuri ennen sen kaamoslevolle painumista.
Kuva: Kaisa Kauppila
Kävin myös seisomassa päälläni. Kuva: Kaisa Kauppila
Varkaankurun reitti: Varkaankurun vanhat pitkospuut korvattiin toissakesänä kestävämmillä ritiläpitkoksilla ja reittiä linjattiin samalla hieman uudestaan. Merkitty rengasreitti on noin 3,5 km pituinen, ja sen varresta löytyy kiinnostavia infotauluja sekä muutama katselutasanne, josta pääsee kurkistamaan alas kuruun ja sen pohjalla virtaavaan puroon. Pyöräily on reitillä kielletty vuoden ympäri ja myös muuta liikkumista on rajoitettu toukokuusta marraskuuhun, jolloin merkityltä reiteiltä ei saa poistua. Rengasreitin varrelle osuu Varkaankurun kota.
Lähtöpaikka: Varkaankuruun pääsee helpoiten Luontokeskus Kellokkaalta. Sekä kesäisin että talvisin reitit on merkitty selkeästi pitkin puisin tolpin.
Varkaankurussa mutkittelevasti virtaava puro on kuvauksellinen vuoden ympäri. Sulan maan aikaan sammalmättäät ja saniaiset reunustavat puronvartta ja luovat kuruun maahismaailman tunnelmaa. Talvisinkin pääosin jäättömänä virtaava Varkaanoja saa reunuksiksi lumihuntujen peittämät pengermät.
Varkaanojan silta.
Varkaanoja solisee Varkaankurussa.
Varkaanoja. Kuva: Kaisa Kauppila.
-Laura
