Vaaleansinisen, -punaisen ja -violetin maalaama unenomainen tunnelma on jatkunut Kilpisjärvellä jo yli viikon. Pakkasasteet ovat pysytelleet kahdenkympin tienoilla, välillä hipaisseet jopa kolmeakymmentä.
Kovien pakkasten päivät ovat satumaisen kauniita! Kuin olisi taianomaisessa unessa valveillakin.
Mutta rehellisyyden nimissä pian saisi jo pikkuisen lauhtua. Varpaat ja näpit ovat kalahtaneet ikijäähän, koirien ulkoilutus on hankalaa, eivätkä autot aina lähde käyntiin. Aamuisin syöksyn peiton alta suoraan takan ääreen ja raapaisen pikasesti tulet ennen kuin jäseniin ehtii iskeä hytisyttävä holotna.
Samaan aikaan siis haluan ja en halua herätä tästä talvimaailman unesta. Arkea kelien lauhtuminen helpottaisi, mutta kauniita kuuran koristelemia koivunoksia ja poskia nipistelevää pakkasta tulee taas ikävä, aina seuraavaan kertaan asti. Seuraavaa pakkasjaksoa tuskin tarvitsee kuitenkaan odotella kuukausitolkulla, sillä nyt eletään vasta pitkän talven alkua.
Rehelliseksi kun nyt rupesin, niin rehellisesti kaipaan tällä hetkellä myös tylsistymisen luksusta. Sitä ettei kalenterissa lue vapaa-ajan varalle viikkoihin mitään. En ole ehtinyt tylsistymään tarpeeksi kuluneen syksyn aikana, vaikkei kalenterini nytkään täpötäynnä ole ollut.
Havahduin tylsistymistarpeeseeni eräänä aamuna, kun aamukahvin ääressä tuumasin hellulleni odottavani jo tammikuuta. “Mitä silloin tapahtuu?” hän kummasteli. ”Ei mitään”, vastasin tyhjentävästi. Onneksi helluni ymmärtää täydellisesti tämän ei minkään tapahtumisen arvokkuuden – muuten emme kai ymmärtäisi toisiamme täysin.