Olen tänä vuonna nauttinut pimeydestä ihan uudella tavalla. Tehnyt tuttavuutta pimeyden kanssa oikein toden teolla. Kulkenut kuunvalossa ilman otsalamppua, tuijotellut tarkkaan taivasta ja hipelöinyt pimeydessä säihkyvää pakkashankea. Opin arvostamaan todellista pimeyttä vasta kuultuani, että luonnollisesta pimeydestä on tullut uhanalaista. Keinovaloa kajastaa maapallon pimeisiinkin kolkkiin ja valosaaste värjää luonnollisen pimeyden monissa erämaisissakin paikoissa. Uhanalaistuvan pimeän suojelemiseksi on perustettu jopa erityisiä pimeän taivaan suojelualueita.
Suhteeni pimeyteen on tänä talvena syventynyt. En ole koskaan varsinaisesti pelännyt pimeää, mutta en myöskään kaupungissa asuessani päässyt juuri kokemaan luonnon todellista pimeyttä. Tai näkemään sitä, että myös pimeydessä on aina valoa – valoa, joka ei monissa paikoissa pääse esiin valosaasteverhon takaa.
Kuu valaisi Saanan eräällä iltalenkillä.
Helmiäispilvet ovat tehneet paluun taivaalle.
Kaamokseen liitettävää kaamosmasennusta en ole pohjoisessa asuessa kokenut. Toki pimeys välillä väsyttää, mutta se tuntuu luonnolliselta väsymykseltä, rauhoittumisen olotilalta. Kaamos kutsuu rahoittumaan ihan jo ihmisen fysiologiankin puolesta: melatoniinin eritys lisääntyy pimeässä. Keinovalot muokkaavat ihmisen vireystilaa nimensäkin mukaan keinotekoisesti.
Vuoden lyhin päivä eli talvipäivänseisaus on pimeyden kulta-aikaa. Tänä vuonna talvipäivänseisauksena Kuun ympärille muodostui haloilmiö aivan kuin pimeyden kruunuksi. Iltahiihdollani jämähdin järven jäälle varttitunniksi tuijottamaan maagista symmetristä haloympyrää. Toisin kuin Aurinkoa, Kuuta voi todella tuijottaa ihmissilmilläkin suoraan kohti.
Pimeä luonto on yllättävän kaunis kun sen pääsee kokemana kunnolla!
Sivupolkuja:
Upeita kuvia ja mietteitä tähtitaivaasta ja avaruudesta löytyy Jonnan Saari avaruudessa -blogista.