Kaamosrajan tällä puolen

Ollaan jo pitkällä kaamoksen tuolla puolen. Auringon puolella.

Väsymys kuitenkin jatkui kaamoksen yli.

Kiirekin on täällä taas. Kerran tai pari vuodessa se kiitää Nelostietä Suomen halki tänne pohjoisimpiin pitäjiin. Monesti se kurvaa Tornion kohdalla Vt21:lle ja jatkaa aina tänne Käsivarren kärkeen asti.

Kiireestä en jaksa kirjoittaa. Kiireessä en saa kirjoitettua. Kiireettömiin talvihetkiin palaan nyt kuvapäiväkirjan muodossa.

Joulun ajan riekosteluhiihtelyitä kotikulmilla

Utuiset sinertävän valon päivät olivat jälleen levollisia ja vaihtoivat kalenterivuoden kauniisti.

Pakkasusva

Loppiaisen kiirunahiihto keskipäivän kuutamossa

Aamulla lämpömittaria tihrustaessa en meinannut löytää lukemia. Elohopea oli valahtanut hurjan alas. Kylmä päivä ennusteli kauneutta, joten puimme kaikki merinokerrastot kaapista päälle ja lähdimme ylös tunturiin.

Kaamos tunturi
Kaamos kuu

Varaslähtö auringon paluuseen Yllästunturilla

Malttamattomina auringonpalvojina lähdimme Kilpisjärveltä etelän reissulle Ylläkselle. Tarkoituksenamme oli hiihtää auringon tykö, mutta sankka sumupilvi alhaalla kylällä muutti suunnitelmia. Päädyimme lopulta kiikkumaan Yllästunturin päälle gondolihissin kyydissä. Siellähän se valopallero odottelikin pilvipeitteen yläpuolella. Vielä kaukaisena ja kylmänä, mutta piristävänä.

Olisi tehnyt mieli sukeltaa pehmeään pilvimereen ja kroolata kohti valoa. Lopulta oli kuitenkin pakko laskeutua gondolin kyydissä takaisin värittömään ja valottomaan iltaan.

Kuva: Kirsi Kiemunki

Helmiäispilviviikko tammikuun lopulla

En ole vieläkään onnistunut ikuistamaan helmiäispilviä tunturihiihtomaisemissa. Helmiäispilvipäivät ovat aina sattuneet arkipäiville, jolloin kuvailut ovat ajoittuneet kahvitauoille kotipihalta käsin.

Helmiäispilvi
Helmiäispilvi

Traditioksi muodostunut aurinkohiihto helmikuun ensimmäisinä päivinä

Melkein päivälleen vuosi taaksepäin kävin tekemässä samaisen hiihtolenkin Saanan alarinteillä. Ehkä tästä muotoutuu minulle jokavuotinen traditio.

Näköpilkkipäivä maatuiskuisessa tunturissa

Serkkuni ja kummipoikani tulivat viikoksi kyläilemään, ja sääkartat ennustelivat ennätysmyrskyisiä ja harvinaisen lauhoja päiviä juuri tuolle viikolle. Olimme jo varautuneet muuttamaan suunnitelmia säiden mukaan, sillä ajokelit alkoivat mennä turhan hasardeiksi ja Käsivarrentie oli jatkuvasti tukossa, kun rekkaa ja bussia oli ojassa ja tiellä poikittain. Lopulta jouduimme siirtämään ainoastaan yhtä ajotaivalta Norjan puolella, sillä seuraavan päivän myrskyennusteet lumi- ja maavyöryvaroituksien kera eivät houkutelleet tien päälle.

Kuin ihmeen kaupalla onnistuimme siis välttämään pahimmat myrskymylläkät ja pääsimme jopa tunturiin nauttimaan aikaisen kevään tuntuisesta näköpilkkipäivästä. Tunturilakeuksia koristelevat maatuiskut loivat maagisen tunnelman pilkkiporukan ympärille.

-Laura

P.S. Toissapäivänä toiselta puolen kylää kantautui korviini hiihtovaelluksen kutsuhuuto – ja siitähän ei tietenkään voinut kieltäytyä! Ihanaa, että kevättalven varalle on pieni hiihtoretki jo suunniteltuna. Viime talvivaelluksestamme onkin jo vierähtänyt tovi.

Tunturihiihtelijän ylistys kaamokselle

Vielä viimeinen kaamosylistys tältä erää. Sitten on hiljalleen suunnattava ajatukset lähestyvään kevääseen, kerihangen kepeisiin hiihtopäiviin.

29.12.2021 Kaamoksen kaakaohiihto lähikukkulalle

Hiihtelimme hattarakoivikossa ahkiota vetäneen urhean umpisenhiihtäjän jälkiä. Kuten melkeinpä aina Kilpisjärvellä, hiihtoretkemme suuntautui jälleen ylöspäin, kohti puutonta keroa.

Löysimme aukean paikan koivikon keskeltä. Edessämme avautui Kilpisjärvi (sekä kylä että järvi) ja sitä ympäröivät teräväpiirteiset tunturit.

Lumikko oli käynyt tepsuttelemassa lähistöllä.

Lämmitystä kaipaavat kohmeiset sormet hakeutuivat höyryävän kaakaokuksan ympärille. Kuumaa juomaa hörpätessä osa härmistyneiden silmäripsien kuurakerroksesta suli pois.

Tuuhean talvikarvan kasvattanut belgianpaimenkoira Nelson nautiskeli kylmänvalkean pakkashangen viileydestä.

Kuva: Kirsi

7.1.2022 Tunturiylängön kaamostaikaa

Pelkistetty ja puhtoinen kylää reunustava tunturiylänkö rajautui pohjoisessa horisontissa täyteläiseen pinkkiin ja unensiniseen, etelässä mandariininoranssiin. Toissaöinen puhuri oli lakaissut eläinten vanhat jäljet hangesta ja jättänyt tilalle omat jälkensä lumidyyneinä, jotka kova pakkanen oli jähmettänyt paikalleen.

Jylhä ja samaan aikaan lempeä maisema oli yllättäen täysin tyven. Pakkasasteita oli kolmisenkymmentä, mutta sukset oli silti saatava jalkaan ja ajatukset hangen suhinaan.

Kaamostunturissa ei tehnyt mieli kiirehtiä. Hiihdimme hissukseen ja havainnoiden. Painoimme mieleen jokaisen yksityiskohdan tuulentuivertamassa pysähtyneessä tunturissa: lainehtivan lumipeitteen muotokielen ja riekon sipsuttamat symmetriset askellukset. Etsimme taivaalta kasvavaa kuuta, joka hiihtoretken päätteeksi tupsahtikin sirppinä tunturiharjanteiden väliin.

Kaamos

8.1.2022 Aurinkojahti kaamoksen lopulla

Pienellä kylällä jutut kulkevat vauhdilla. Niin oli korviimme kantautunut sekin tieto, että korkealta kukkulalta saattaisi nähdä jo pilkahduksen Auringosta. Kaamoksen lopulla Auringon tervehtiminen tuntuu tärkeältä siirtymisriitiltä seuraavaan vuodenaikaan.

Päättäväisinä tarvoimme ja hikoilimme umpisessa ja könysimme kukkulalle, jolta Auringon ennustimme näkevämme. Meitäkin sinnikkäämmät auringonsäteet kurkottelivat Ruotsin nyppylöiden takaa, mutta valahtivat kuitenkin lopulta näkymättömiin. Samaan aikaan Kuu kohosi vastataivaanrannasta kiiruhtaen.

Emme vieläkään nähneet pilkahdusta Auringosta – tuosta taivaankappaleesta, joka polaariyön aikaan ei meille näyttäydy, mutta joka silti on kaamoksessakin läsnä. Kuu heijastaa auringonvaloa myös kaamospäivinä, revontulet syntyvät aurinkotuulesta ja taivaanrantaan vastaruskon alapuolelle maalautuva sininen siivu, maapallon varjo, on sekin auringonvalon aikaansaannoksia.

Vajaan viikon päästä Aurinko tulee tervehtimään kyläläisiä kahden kuukauden tauon jälkeen. Siihen hetkeen päättyy kaamos.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kilpisjärven kaamos on joka vuosi hieman erilainen. Toissa vuonna se oli leuto ja helmiäispilvet värittivät etelähorisonttia lähes päivittäin. Viime vuonna kaamos oli sitkeän pilvipeitteen hämärtämä, tuulinen ja tuiskuinen.

Tänä vuonna kaamos oli kirkas ja hyytävän kylmä. Kuu oli tämän kaamoksen päätähti ja tanhuavat taivaanvalkeat ilahduttivat iltaisin.

Kaamoksesta luopuminen tuntuu joka talvi vaikeammalta. Kaamoksessa on niin paljon lempeyttä ja armollisuutta.

-Laura

Sivupolkuja:

Retkipaikka: Värikästä ja levollista – 10 kuvaa Kilpisjärven kaamoksesta

Kaamos syvimmillään – pimeydestä nauttimista

Olen tänä vuonna nauttinut pimeydestä ihan uudella tavalla. Tehnyt tuttavuutta pimeyden kanssa oikein toden teolla. Kulkenut kuunvalossa ilman otsalamppua, tuijotellut tarkkaan taivasta ja hipelöinyt pimeydessä säihkyvää pakkashankea. Opin arvostamaan todellista pimeyttä vasta kuultuani, että luonnollisesta pimeydestä on tullut uhanalaista. Keinovaloa kajastaa maapallon pimeisiinkin kolkkiin ja valosaaste värjää luonnollisen pimeyden monissa erämaisissakin paikoissa. Uhanalaistuvan pimeän suojelemiseksi on perustettu jopa erityisiä pimeän taivaan suojelualueita.

Suhteeni pimeyteen on tänä talvena syventynyt. En ole koskaan varsinaisesti pelännyt pimeää, mutta en myöskään kaupungissa asuessani päässyt juuri kokemaan luonnon todellista pimeyttä. Tai näkemään sitä, että myös pimeydessä on aina valoa – valoa, joka ei monissa paikoissa pääse esiin valosaasteverhon takaa.

Kuu valaisi Saanan eräällä iltalenkillä.

Helmiäispilvet ovat tehneet paluun taivaalle.

Kaamokseen liitettävää kaamosmasennusta en ole pohjoisessa asuessa kokenut. Toki pimeys välillä väsyttää, mutta se tuntuu luonnolliselta väsymykseltä, rauhoittumisen olotilalta. Kaamos kutsuu rahoittumaan ihan jo ihmisen fysiologiankin puolesta: melatoniinin eritys lisääntyy pimeässä. Keinovalot muokkaavat ihmisen vireystilaa nimensäkin mukaan keinotekoisesti.

Vuoden lyhin päivä eli talvipäivänseisaus on pimeyden kulta-aikaa. Tänä vuonna talvipäivänseisauksena Kuun ympärille muodostui haloilmiö aivan kuin pimeyden kruunuksi. Iltahiihdollani jämähdin järven jäälle varttitunniksi tuijottamaan maagista symmetristä haloympyrää. Toisin kuin Aurinkoa, Kuuta voi todella tuijottaa ihmissilmilläkin suoraan kohti.

Pimeä luonto on yllättävän kaunis kun sen pääsee kokemana kunnolla!

-Laura

Sivupolkuja:

Upeita kuvia ja mietteitä tähtitaivaasta ja avaruudesta löytyy Jonnan Saari avaruudessa -blogista.