Ripsu, ripe, riippana, rype, rievssat.
Takapihan tuttavista eli kotikoivikon riekoista on tullut jo naapuriin verrattavia seuralaisia. Välillä tuntuu etteivät ne ole moksiskaan, vaikka hiihtelen ohi; jatkavat vain ruokailuhetkeään tai avokiepissä köllöttelyä muina tirppoina.
Riekoilla on lämmin sydän. Se voi sykkiä jopa sata astetta lämpimämpänä kuin sydäntalven hyinen hohka.
Riekot vaihtavat höyhenpukunsa jopa neljästi vuoden aikana: lumenvalkoisesta talviasusta kevään laikukkaan, koirailla ruskean kaulurin somistaman soidinasun kautta ruosteenruskeaan kesäasuun ja asteittain taas syyspuvun kautta talvenvalkoisiin – vuodenkierron värien mukaan.
Riekko on monissa pohjoisen kulttuureissa elämän lintu, entisaikojen elannon lähde.
Riekon ravinnon eli koivun silmut ja urvut jauhaa mahalaukun lihasmaha eli kivipiira.
Runsaimmillaan riekkokannat ovat juuri pohjoisissa tunturikoivikoissa. Pääsin maaliskuussa todistamaan monisatapäisten riekkotokkien eloa Käsivarren erämaan riekkokeitailla.
Takatunturin riekoilla on ollut jo pidemmän aikaa kevätrinnat röyheinä. Riekkokukkojen räkätys keväthangilla kuuluu kotoisaan äänimaisemaan ja ketjumaiset sipsutusjäljet ovat tuttu näky tuoreella hangella.
En tiedä mikä mahtaa olla riekon kiihtyvyys, mutta lentävästä riippanasta en ole onnistunut saamaan vielä omaa silmää miellyttävää kuvaa. Aina on jokin risu tiellä tai valo tulee väärästä suunnasta, lintu on oudossa kulmassa tai suttuisen epätarkka. Paras yritys tähän mennessä onnistui huhtikuun alussa eräällä riekkohiihdolla.