Riekko

Ripsu, ripe, riippana, rype, rievssat.

Takapihan tuttavista eli kotikoivikon riekoista on tullut jo naapuriin verrattavia seuralaisia. Välillä tuntuu etteivät ne ole moksiskaan, vaikka hiihtelen ohi; jatkavat vain ruokailuhetkeään tai avokiepissä köllöttelyä muina tirppoina.

Riekoilla on lämmin sydän. Se voi sykkiä jopa sata astetta lämpimämpänä kuin sydäntalven hyinen hohka.

Riekot vaihtavat höyhenpukunsa jopa neljästi vuoden aikana: lumenvalkoisesta talviasusta kevään laikukkaan, koirailla ruskean kaulurin somistaman soidinasun kautta ruosteenruskeaan kesäasuun ja asteittain taas syyspuvun kautta talvenvalkoisiin – vuodenkierron värien mukaan.

Riekko on monissa pohjoisen kulttuureissa elämän lintu, entisaikojen elannon lähde.

Riekon ravinnon eli koivun silmut ja urvut jauhaa mahalaukun lihasmaha eli kivipiira.

Runsaimmillaan riekkokannat ovat juuri pohjoisissa tunturikoivikoissa. Pääsin maaliskuussa todistamaan monisatapäisten riekkotokkien eloa Käsivarren erämaan riekkokeitailla.

Takatunturin riekoilla on ollut jo pidemmän aikaa kevätrinnat röyheinä. Riekkokukkojen räkätys keväthangilla kuuluu kotoisaan äänimaisemaan ja ketjumaiset sipsutusjäljet ovat tuttu näky tuoreella hangella.

En tiedä mikä mahtaa olla riekon kiihtyvyys, mutta lentävästä riippanasta en ole onnistunut saamaan vielä omaa silmää miellyttävää kuvaa. Aina on jokin risu tiellä tai valo tulee väärästä suunnasta, lintu on oudossa kulmassa tai suttuisen epätarkka. Paras yritys tähän mennessä onnistui huhtikuun alussa eräällä riekkohiihdolla.

-Laura

Riekkohiihtoja

Hiihtoretki tunturiin on minulle yksi keino asettaa jatkuva voimattomaksi vetävä uutisvirran prosessointi päässäni hetkeksi tauolle.

Alla kuvia ja mietteitä riekkohiihdoilta menneiden muutamien viikkojen ajalta.

Tämän talven viimeiset hyytävät pakkaspäivät alkavat olla takanapäin ja sydäntalvi on vakaasti kääntymässä kohti kevättalvea. Tammi-helmikuuhun sijoittuva pakkastalvi on vuodenkierrossa minulle eräänlainen välitila: haikailen edelleen takaisin kaamoksen herkkyyteen, mutta toisaalta mielessäni siintävät jo häikäisevät keväthanget. Mielelläni (ja kamerallani) kestää sydäntalven edetessä totutella vauhdilla lisääntyvän valon määrään ja voimakkaisiin varjoihin, joita ei kaamoksen aikaan ole.

Nyt sydäntalven lopulla olen miettinyt, milloin Kilpisjärvellä oikeastaan alkaakaan kevät. Kevään käsitettä joutuu nimittäin vähän viilaamaan 69 leveyspiirillä asuessa.

Ainakin minulle kevään merkkejä täällä ovat aurinko joka lämmittää ja hanki joka kantaa. Pulmusten paluu ja päivän piteneminen yön ohi. Ja se että horisontissa loputtomiin väreilevä vitivalkoinen hanki hohtaa niin kirkkaana, että pilviselläkään säällä ei voi ulkoilla ilman aurinkolaseja. Vielä ei olla ihan niin pitkällä keväässä.

Jos kevään merkkejä olisivat lumien sulaminen, jäidenlähtö, ensimmäisten kasvien kukkiminen ja perhoset, alkaisi kevät täällä vasta juhannuksena. Valkovuokkoja, leskenlehtiä tai siitepölyä on turha edes kuvitella Kilpisjärvellä kevään merkeiksi.

Toisaalta, myös touko-kesäkuun vaihdetta voi täällä kutsua kevääksi. Silloin metrinen hanki ei enää kanna, vaan (hiihto)retkellä uppoaa nivusia myöten märkään sohjolumeen. Lehdettömät tunturikoivikot näyttävät karuilta ja elottomilta, ja matalalla roikkuva pilvipeite tiputtelee niskaan kolmannen takatalven ilkkuvia kosteita räntämönttejä. Jos mahdollista, silloin kannattaa paeta hetkeksi etelään tai Pohjois-Norjan vuonoille.

Ennen sohjokevättä on edessä vielä muutaman kuukauden pituinen pikkupakkasten, sokaisevan auringonvalon ja kevätmyrskyjen määrittelemä hankikantokevät. Kovien pakkasten hälvetessä myös riekot uskaltautuvat useammin lumikieppiensä lämmöstä ja suojasta päivänvaloon. Tämän kauniin riekkoyksilön kohtasin tutussa koivikossa, jota kotikoivikoksikin tapaan kutsua.

Olin jo jonkin aikaa hiihtänyt tuoreiden jälkien perässä, kun havaitsin sivusilmällä liikehdintää hangessa ja siellähän se riippana potpotteli menemään. Jähmetyin aloilleni, samoin teki riekko. Nostin varovasti kameran kaulaltani ja ehdin räpsäistä muutaman kuvan ennen kuin lintu lähti vauhdilla kipittämään koivujen suojissa eteenpäin. Edelleen jaksaa ihmetyttää, miten vauhdikkaasti nämä metsäkanat lumikenkiä muistuttavilla koivillaan pehmeässä höttöhangessa kiitävät.

Myös eräällä kuutamohiihdolla riekot olivat läsnä. Ne eivät näyttäytyneet, mutta olivat tuoreiden jälkien perusteella hiljattain kipitelleet kuun valaisemalla pakkashangella.

-Laura