Lokakuun lämpöä ja lempeyttä – ja vähän marraskuun kalseutta

Viiden päivän verran olen ollut pettynyt marraskuiseen luontoon. Odotin marraskuun ensimmäisiltä päiviltä hellivää otetta, insipiroivaa aloitusta talveen ja toiveikkuuden tuottamista kriisien keskellä. Oletin saavani marraskuiselta luonnolta piristysruiskeen pakkasen piikittämänä, mutta sainkin kasvoilleni vain suojakelien suihkimaa tylsyyssumutetta.

Pilviverhot peittävät tunturit taakseen ja piilottavat avarat horisontit. Kylä tuntuu kutistuneelta. Lonkeropilvet laahustavat niin löysinä ja vetelinä, että tuntuu kuin eläisi etelän alkutalvea. Sitä väritöntä ja tunneköyhää tympeää talvea, jonka vaikutuspiiristä muutin tarkoituksella pois ja jota en haluaisi täällä uudelleen elää, en edes viikon vertaa.

Väheksymäni välikausi, kelirikkoinen rospuutto imee minusta kaiken innon.

Olen kiukkuinen ja pettynyt marraskuun alkuun ja kiukunpuuskissani lellittelen mieluummin lokakuuta, josta saattoi juuri tulla yksi suosikkikuukausistani. Aikaisempina syksyinä en ole ehtinyt kunnolla huomaamaan, kuinka valtavasti luonnossa tapahtuu muutoksia juuri lokakuun aikana. Viimeiset muuttolinnut kaikkoavat matkoihinsa ja luonto hiljenee tyystin. Riekot ja kiirunat vaihtavat lokakuisten viikkojen aikana kirjavan syyspukunsa höyhen kerrallaan talven kokovalkoiseen. Maaruska on alkukuusta vielä värikkäissä voimissaan, mutta saa reunoilleen jo talven tulosta kieliviä härmäreunuksia.

Oman empiirisen tutkimukseni (jonka aineisto perustuu viimeiseen neljään syksyyn, eikä millään mittarilla täytä tieteellisen pitkäaikaisseurantaan perustuvan tutkimuksen vaatimuksia) mukaan parittomina vuosina syksy on kylmä ja parillisina lämmin. Parittomina kylminä syksyinä pysyvä lumi ja pikkupakkaset saapuvat jo lokakuun puolella, ja lämpiminä syksyinä vasta marraskuussa. Tänä vuonna tutkimusaineistooni meinasi tulla eriävä havainto, sillä lokakuun lopulla humpsahtanut lumimassa vaikutti pysyvältä peitteeltä. Mutta marraskuun alun lämpöaalto sulatti maan taas melkein mustaksi, joten epätieteellisen tutkimukseni tulos vaikuttaa yhä paikkansapitävältä.

Lokakuussa vietimme helluni kanssa iltoja riistaruokia syöden ja Eränkävijöitä katsellen. Suunnittelimme jouluruokia ja järjestelimme kotia kotoisammaksi. Toimitimme välikauden vakiorituaalit eli huolsimme kesän retkeilyvarusteet ennen talvisäilöön pistämistä ja kaivoimme sukset jo varastosta odottamaan paksumpaa lumipeitettä. Ylipäätään vietimme aikaa yhdessä ja otimme takaisin kesän aikana välistä jääneet yhteiselon hetket, joita meidän molempien sulan maan sesonkiin painottuvat kiireet verottivat.

Eränkävijöiden katsomisen lisäksi kävimme myös itse paljon erällä. Kira on tänä syksynä näyttänyt erityisen paljon mallikasta lintukoiran työskentelyä ja joulupöytään on varattuna muun muassa nyhtömetsoa ja riekkokastiketta. Keräsin lokakuussa jouluaterioita varten myös karpaloita ja kaarnikoita, joten riistan rinnalle on siis tulossa ainakin karpalokiisseliä ja kaarnikkamehua. Meillä ei ole tapana viettää joulua sen kummemmin kuin ulkoillen, syöden, makoillen, sarjoja katsellen, kirjoja lukien ja oleskellen. En ymmärrä jouluhössötystä tai -stressiä, tai sitä että jouluna pitäisi kiertää kyläilemässä ja sinkoilla joka suuntaan. Joulusta voi tehdä juuri omannäköisensä ja meille se tarkoittaa yhdessäoloa ja rauhallisia palauttavia vuoden viimeisiä hetkiä.

Lokakuun lopussa palautin ensimmäisen retkikirjani käsikirjoituksen kustantajalle. Palautin sen keskeneräisenä, epätäydellisenä ja virheellisenä. Ennen en olisi uskaltanut tehdä niin, koska tavoittelin kaikessa täydellistä virheettömyyttä. En olisi uskaltanut antaa raakiletta kenenkään käsiin, kenenkään katseen alle. Nyt uskalsin. Luovutin sen häpeilemättä arvioitavaksi ja korjattavaksi. Ja tiedän, että korjauksienkin jälkeen painettuun versioon tulee jäämään virheitä.

Tiedän myös, että virheen löytäminen paperille painetusta tekstistä tulee olemaan seuraava oppikokemukseni, itsetutkiskelun paikka. Täällä blogissa ja muissa verkkomedioissa voin jatkuvasti editoida tekstiä ja korjata virheitä, sekä päivittää avaamiani ajatuksia samaan tahtiin kuin ajatukseni päivittyvät, tietomääräni lisääntyy ja ajatteluni kehittyy. Painettua tekstiä ei voi editoida, ja virheen voi oikaista vasta seuraavaan painokseen – ja silti se jää elämään edelliseen painokseen. Sitä ei voi pyyhkiä pois eikä hävittää kokonaan, koskaan. Virheellisyys on olemassa ikuisesti. Se on omalla tavallaan kimurantti ajatus, mutta opettaa myös oman epätäydellisyytensä kanssa elämistä.

En siis jaksa vaatia itseltäni enää täydellisyyttä, mutta vaadin sitä nähtävästi vuodenajoilta. Mielestäni marraskuun pitäisi olla kuulas, kirkas, kajastava, kaunis ja kylmä. Se ei saisi olla lokainen ja liukas, synkkä ja sumuinen. Ennen kaikkea marraskuu ei saisi olla ruma. Ja juuri nyt se on ruma. Laahaava ja likainen.

Nyt kirjoitushetkellä kaikki on korostetun pysähtynyttä, talven tulokin on pysähtynyt.

Mustasta maasta en nauti, mutta pysähtyneisyydestä nautin. Lokakuussa lukeminen jäi oman kirjoittamistyön dedisten takia vähiin ja nyt voin jälleen palata romaanien fiktiomaailmaan oman reaalimaailmani ollessa paikoillaan.

-Laura

P.S. Ensi vuonna ilmestyvissä retkeilyoppaissani tulee olemaan paljon asiaa tunturiluonnosta ja sen hienoudesta, josta itse en ainakaan saa tarpeekseni millään. Aina löytyy jotain uutta tutkittavaa ja tulkittavaa, loputtomasti raaka-ainetta tiedonjanolleni.

Sivupolkuja:

Karttakauppa: Hetta–Pallas retkeilyopas ja kartta

Pohjoisen lokakuut

Kokemani pohjoisen lokakuut ovat sisältäneet yllättävän vähän lokaa eli kuraa ja liejua, sillä pakkaset ovat alkaneet melkeinpä heti ruskan päätyttyä. Ulkoisessa maailmassa kurakelit ovat siis loistaneet poissaolollaan, mutta sisäinen maailmani on tähän vuodenaikaan aina hieman lokainen: pitkän valoisan jakson jälkeen päivä päivältä pimeämmäksi käyvät illat luovat mieleeni mörköjä ja uniini painajaisia. Välillä ahdistaa paljonkin ja usein ihan syyttä suotta.

Epämääräiseen ahdistukseen on onneksi helppo lääke: ulkoilu. Ja tietysti myös sen tiedostaminen, että tähän aikaan vuodesta mieli on luonnostaan enemmän maassa kuin pilvissä. Ihmismielen ei kuulukaan jatkuvasti kulkea nousukiidossa tai muuten sen lento kääntyy herkästi äkkijyrkkään laskuun ja päättyy törmäykseen korkealta ja kovaa.

Syksyisestä synkistelystä huolimatta rakastan silti lokakuun pimeneviä iltoja: kynttilöiden ja takkatulen loimussa lepäämistä. Sitä ettei tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Ja sitä, että voi täysin uppoutua kirjojen ja sarjojen maailmaan, kun loistokas ulkoilukeli ei ikkunan takana enää häiritse keskittymistä.

Olen katsonut muun muassa Rebecka Martinsson -nimistä rikossarjaa, joka on kuvattu Ruotsin Lapissa Kurravaarassa, ja jonka päähenkilö on samankaltaisessa elämänvaiheessa kuin minäkin muutama vuosi sitten olin – eli kahden hyvin erilaisen elämän välitilassa. Toinen on etelän kaupunkielämä, jossa kulissit ovat kunnossa ja paperilla asiat ovat hyvin, mutta tunnetasolla kaikki on turtunutta. Toinen ääripää sarjassa on tietysti pohjoisen luonnonläheisempi pikkukylän elämä, jossa on omat hankaluutensa, mutta johon sisältyy syviä tunteita ja aitoja ihmissuhteita.

Kuuntelin myös yhtenä iltana putkeen Monni Himarin itsensä lukemana hänen uutuuskirjansa Vaella, kalasta, rakasta ja samalla selailin teoksen upeita kuvia Pohjois-Norjasta. Pohjoisesta inspiraationsa saaneet sarjat, kirjat ja elämäntyylit ovat minulle sattuneesta syystä hyvin samaistuttavia ja kiehtovia.

Rakastan pohjoisen lokakuissa myös syksyn ja talven yhtymäkohtia: sitä kun kuura kirkastaa maan ennen lumipeitteen tuloa ja vesistöjen ylle alkaa kertyä jäätä, joka levittäytyy pintakerrokseen joinakin syksyinä vuorokaudessa, toisina viikossa.

Ennen lumien tuloa lokakuun illoissa on myös hienoja hetkiä, kun maailmassa on pelkästään kaksi väriä: sysimustaa pimeyttä ja revontulien kirkasta vihreää. Päivänvalokin on lokakuussa hennon persikkaista ennen kaamoksen pastellipalettia.

Metsäterapiaa viime lokakuussa. Kuva: Jonna

Värikkäät suot ja märkä raikas metsä ovat myös lokakuun kauneuksia.

Talvi alkaa lokakuussa tuntureilta, jonne lumipeite sataa ensin. Sieltä se pikkuhiljaa levittäytyy alemmas tunturinrinteitä pitkin ja saapuu lopulta kyliin ja metsiin asti.

Olen joka syksy missannut Kilpisjärven jäätymisen ja niin näyttäisi käyvän tänäkin vuonna. Olen aina ollut etelän reissulla juuri kun järvi on saanut jääpeitteensä, vaikka eri vuosina jäätymisajankohdan välillä on ollut jopa kuukauden ero. Tänä syksynä näin sentään Kesänkijärven jäätymisen Äkäslompolossa.

Lokakuun neljäntenä viikonloppuna kävimme ystäväni Sannan kanssa avaamassa hiihtoretkikauden Kukastunturilla. Retken aikana juttelimme pohjoisessa asumisesta meidän etelästä tulleiden silmin, ja Sanna koosti näistä meidän keskusteluistamme aivan ihanan tekstin omaan blogiinsa.

Tällä hiihtoretkellä jouduimme välillä suksinemme valitsemaan kiertoreittejä märässä metsässä, mutta sehän on minulle tietysti ominaista. Kiertoreiteistä tulikin mieleen ystäväni Jonnan sanat aikaisemmin syksyllä kun satuin mainitsemaan, että olin miettinyt tämän blogini nimen vaihtamista, sillä mielestäni nimi ei varsinaisesti kuvasta enää blogin sisältöä. Siihen Jonna totesi viisaasti, että Kiertoreitti on hänen mielestään hyvä nimi, koska jos elämässä menee aina kiertoreittiä joka paikkaan, näkee ja kokee paljon enemmän kuin sillon kun pakoputki punaisena painelee aina vain suoraan kohteeseen – pätee niin elämään kuin retkeilyynkin. Tuo oli niin hieno ajatus, että päätin sittenkin jatkaa Kiertoreitti-nimellä.

Lokakuussa voi muuten käydä vielä linturetkilläkin: osa muuttolinnuista lähtee etelään vasta kun vesistöt ovat jäätyneet ja osa viivästyttää muuttoa esimerkiksi hyvän pihlajanmarjavuoden vuoksi. Osa linnuista myös jää kanssamme talven yli pohjoiseen. Vaikka lintuja ei retkillä aina näkisikään, näkyy tuoreessa hangessa usein jälkiä esimerkiksi metsäkanalinnuista.

Juna etelään nytkähti juuri liikkeelle, mutta minulla on jo ikävä tänne takaisin. Palatessani muutaman viikon päästä pohjoiseen, ovat päivänvalon määrä ja sen sävyt vaihtuneet jo enemmän kaamoksen vivahteisiin.

-Laura

Kuvat ovat viimeiseltä kolmelta lokakuulta Kilpisjärveltä ja Äkäslompolosta.