Sydäntalven ilmiöitä

Helmiäispilvet

Harvinaisia helmiäispilviä voi Länsi-Lapissa nähdä sydäntalven kuukausina Skandien läheisyydessä. Helmiäispilvet ovat polaaristratosfääripilviä: ne muodostuvat jääkiteistä napa-alueiden yläilmakehässä. Maankamaralta katsottuna ne sijaitsevat noin 15-30 kilometrin korkeudessa, toisin kuin tutummat alapilvilajit, jotka sijaitsevat yleensä vain muutamassa kilometrissä.

Kuvaaja: Ville Alatalo

Kuvaaja: Ville Alatalo

Helmiäispilviä on kahta eri sorttia: hyviksiä (virallisesti tyyppi 2) ja pahiksia (tyyppi 1). Ensin mainitut koostuvat puhtaasti jääkiteistä ja ovat värikkäitä, kirkkaan pastellinsävyisiä. Jälkimmäiset ovat haaleita, lähes valkoisia ja niissä on ainesosana myös typpi- ja rikkihappoa. Pahikset ovat pahiksia siksi, että ne edistävät otsonikatoa. Arktisella alueella stratosfäärissä onkin vähemmän otsonia kuin muualla. Pahispilvien syntymiseen vaikuttavat osaltaan myös meidän ihmisten ilmakehään dumppaamat saasteet.

Hyvis-helmarit syntyvät kylmässä (jopa -85°C) stratosfäärissä erityisesti lännestä puskevan matalapaineen aikoihin, kun matalapaineen keskus osuu vuoristoon eli esimerkiksi Kilpisjärvellä Skandeihin. Silloin vuoriston ylle muodostuu ilmamassoista niin kutsuttuja vuoristoaaltoja, jotka vaikuttavat myös helmiäispilvien syntyyn. Helmenhohtoisen värinsä pilvet saavat kun auringonvalo taittuu aamu- ja iltahämärän aikaan pilvien jääkiteistä.

Voimakas länsivirtaus kuten föhn-tuuli ja kylmä stratosfääri yhdessä luovat ilmakehään ne harvinaiset olosuhteet, joita vaaditaan helmiäispilvien syntymiseen. Kylmä ja tiivis polaaripyörre, joka aiheutti toissa talvena ennätyslumisen talven pohjoiseen ja lumettoman talven etelään, loi myös otolliset olosuhteet helmiäispilville. Suurimman osan näistä helmiäispilvikuvista olen ottanut Kilpisjärvellä juuri kyseisenä talvena.

Helmäispilvifaktojen lähteet: Ursa, Ilmatieteen laitos ja Foreca

Aurinko ja Kuu loistavat kirkkaina samalla taivaalla

Keskitalvi juuri kaamoksen päättymisen jälkeen on 66 leveyspiirin pohjoispuolella yksi harvoista ajanjaksoista, jolloin sekä aurinko että kuu loistavat kirkkaina vastakkain samalla taivaalla. Nämä kuvat otin tammikuun 15. päivänä Äkäslompolon Kuertunturilta.

Kelvin-Helmholtzin pilvet ja muut erikoiset pilvimuodostelmat

En mene lainkaan takuuseen, että nämä havainnoimani ja kuvaamani pilvet olisivat harvinaisia Kelvin-Helmholtzin pilviä, mutta ainakin niissä on jotain samaa lainehtivaa näköä. Ilmatieteenlaitos kertoo sivuillaan Kelvin-Helmholtzin pilvien ilmestyvän taivaalle sellaiseen kohtaan, jossa kahden ilmakerroksen tuulennopeus eroaa paljon toisistaan. Foreca antaa tälle tuulennopeuden eroavaisuudelle termin tuuliväänne. Kelvin-Helmholtzin pilvien korkeudella ilmakehässä sijaitsee tuuliväänteen lisäksi myös suuri eroavaisuus joko ilmankosteudessa tai lämpötilassa eli esimerkiksi lämpötilainversion reunama.

Tammikuun loppupuolen havaintopäivänä, kun nämä pilvimuodostelmat kuvasin, vallitsivat erikoiset olosuhteet: voimakas föhn-tuuli oli saapumassa lännestä ja aiheutti myrskylukemiin asti voimistuvia hetkittäisiä tuulenpuuskia tunturin laella. Voisi siis olettaa ilmavirtausten olleen myös ylempänä ilmakehässä hyvin voimakkaita ja vaihtelevia. Tuulenpuuskien lisäksi myös lämpötilainversion huomasi selkeästi: alhaalla Äkäslompolon kylällä oli kova pakkanen, mutta tunturissa oli huomattavasti lauhempaa. Lisäksi tuona päivänä näkyi taivaalla myös muita erikoisia pilvi-ilmiöitä, kuten haaleita ykköstyypin helmiäispilviä.

Edit 20.4.2022: Myöhemmin keväällä näin nämä alla olevan kuvan selkeät Kelvin-Helmholtzin pilvet Käsivarren erämaassa.

Kiirunoita koivuissa

Kiirunat viettävät keskitalvea yleensä lumikieppiensä lämmössä tai pälvipaikoilla ruokaillen. Kiirunat etsivät talviravintoaan tuulenpieksemiltä paikoilta paljakalla, mutta laskeutuvat välillä myös alemmas koivikoihin silmujen perässä.

Nämä tapaamani kiirunat olivat koko talviparvensa voimin ruokailemassa tunturinrinteen koivikossa, ja sain myös jälkikäteen selityksen sille, miksi kaksi yksilöä mutusteli oksia koivuissa kiikkuen muiden ruokaillessa hangella: puussa olevien yksilöiden tehtävä oli tarkkailla mahdollisia petoja ja varoittaa muuta parvea vaaran saapumisesta. Lähestyin kiirunatokkaa hiihtäen ja silloin vartiovuorossa olevat kaksi kiirunaa alkoivat pitää matalaa varoitusääntään, joka kuulosti hieman kaukaa kantautuvalta koiran haukunnalta. En ollut aikaisemmin kuullut kiirunoista sellaista ääntä.

Pakkassumu eli häkärä

Pakkassumu eli häkärä, jota riekon pieruksikin kuulemma kutsutaan, muodostuu nimensä mukaisesta kovilla pakkasilla. Utuinen sumukerros, joka välillä peittää koko näkyvyyden ja jonka takaa auringonvalo kauniisti siivilöityy, muodostuu talvella jääkiteistä. Jostain on saapunut ilmaan ensin kosteutta, esimerkiksi matalapaineen tuomana, ja sen jälkeen kova pakkanen jäädyttää kosteuden pienenpieniksi jääkiteiksi.

Kilpisjärvellä on kuluneena talvena ollut monia pakkassumupäiviä.

Revontulet

Pohjoinen revontulivyöhyke on pohjoisnavan ympärillä oleva maantieteellinen alue, jossa revontulia havaitaan usein silloin kun geomagneettinen aktiivisuus on normaalilla tasollaan. Koko maapallon väestöstä vain kaksi prosenttia asuu revontulivyöhykkeellä. Suomen Lappi sijaitsee pohjoisella revontulivyöhykkeellä ja tilastollisesti eniten revontulia havaitaan Suomessa Kilpisjärvellä.

Revontulet syntyvät aurinkotuulen aiheuttamista avaruusmyrskyistä, jotka Maan magneettikenttään törmätessään aiheuttavat värikkäitä purkauksia. Revontulien tarkemmasta synnystä voi lukea Ilmatieteen laitoksen tai Ursan sivuilta tai vaikkapa Suomen Luonto -lehdestä.

Tänä talvena revontulia on näkynyt melkeinpä jokaisena selkeänä iltana. Olen päässyt seuraamaan voimakkaita, väriseviä ja värikkäitä taivaantulia, mutta myös nukkunut monien hienojen näytösten ohi.

Tämä tammikuisen illan loimunäytös kesti yhteensä kuusi tuntia ja seurasin sitä Äkäslompolosta käsin.

Harvoja esityksiä jaksaa seurata kuutta tuntia putkeen. Makasin välillä selälläni tyhjällä tiellä, välillä hangessa. Välillä kävin sisällä lämmittelemässä ja jatkoin taivaan tapittamista ikkunan takaa. Revontulikoronaa en nähnyt tälläkään kertaa, mutta leikittelevää loimottelua sain seurata tuntitolkulla. Toisinaan taivaankansi täyttyi vihreästä, hetkittäin värit hiipuivat. Sitten käynnistyi jälleen uusi koreografia. Välillä näkyi pilkahdus pinkkiä helmoissa, ikään kuin tanssiaismekon alushameen vilahdus vihreässä asukokonaisuudessa.

Tykkylumi

Revontulien ohella tykkylumi on yksi valtavan suosion saavuttanut luonnonilmiö pohjoisen talvessa. Tänä talvena tykkylunta oli runsaat kerrokset Tunturi-Lapin kynttiläkuusten oksilla joulukuussa, mutta tammikuinen föhn-tuuli kävi riisumassa melkeinpä kaikki Länsi-Lapin puut lumikuorrutuksestaan.

Tykkylumi muodostuu ilmassa olevasta kosteudesta, joka kiinnittyy pakkasen vaikutuksesta puihin härmistymällä, samaan tapaan kuin ihmisen ripsetkin jäätyvät huurteisiksi kovalla pakkasella. Parhaiten tykkyä muodostuu sumuisella kelillä kevyessä pakkasessa ja kohtalaisessa tuulessa. Tykyn muodostumisesta voi lukea lisää esimerkiksi Ilmatieteen laitoksen sivuilta.

Alla olevat kuvat ovat Äkäslompolon Kuertunturilta.

Tiesittekö muuten, että ennusteiden mukaan terminen talvi tulee lyhenemään jopa kuukaudella ilmaston lämmetessä? Termisellä talvella tarkoitetaan ajanjaksoa, jolloin vuorokauden keskilämpötila pysyy pakkasen puolella. Lapissa terminen talvi kestää tällä hetkellä seitsemän kuukautta, mutta tulee siis todennäköisesti lyhenemään tulevaisuudessa. Samalla myös osa pakkastalven ilmiöistä saattaa hiipua tai ainakin muuttaa muotoaan.

-Laura

Marraskuiset Kuer ja Kukas

Ylläksen seitsemästä tunturista kaksi tähän vuodenaikaan mukavinta ovat mielestäni Kuer ja Kukas. Kävimme ystäväni Jeminan kanssa viime viikonloppuna näillä molemmilla tuntureilla.

Kaamoksen lähestymistä Kuerilla

Kivikkoiselle Kuerille emme uskaltaneet lähteä naarmuttamaan liukulumikenkien pohjia, joten päätimme kivuta huipulle ihan jalkaisin. Tunturiretkeen tulikin siksi seikkailun tuntua, sillä karttaan merkitty lumikenkäreitti ei ollut ehtinyt vielä tamppautua kantavaksi. Askeleita saikin varoa ja olla tarkkana, ettei humahtanut höttöhangessa kivenkoloon jumiin.

Huipulle kipuaminen oli kuitenkin kaiken kiikkumisen arvoista: panoraamanäköala lähestyvän kaamoksen sävyin värjäytyneeseen taivaaseen aikaansai kostuneita silmäkulmia ja ihastuneita huokauksia.

Liukulumikenkäillen Kukakselle

Kukaksella kävimme retkihiihtäen eli liukulumikenkäillen. Tunturilla oli tuona päivänä ihanan hiljaista: kohtasimme vain yhden vastaantulijan koko retken aikana.

Rauhallisen talvimaiseman ympäröimänä haltioiduimme kuurankukista ja kevyen lumikuorrutuksen saaneista puista. Huipulle päästyämme huomasimme kauniiden usvapilvien kertyneen alemmas laaksoon ja seurasimme kun hämärtyvä maisema peittyi hiljalleen pehmeään pumpuliin. Emme pitäneet kiirettä vaan annoimme katseemme kiertää rauhassa eri suuntiin tunturin huipulta, ja hengitimme puhdasta ja raikasta pakkasilmaa keuhkomme täyteen. Lopulta pienet vilunväreet herättivät meidät utuisesta satumaailman tunnelmasta ja päätimme liukua hissukseen takaisin autolle.

Rakastan marraskuun hitautta ja hiljaisuutta! <3

-Laura

Pohjoisen lokakuut

Kokemani pohjoisen lokakuut ovat sisältäneet yllättävän vähän lokaa eli kuraa ja liejua, sillä pakkaset ovat alkaneet melkeinpä heti ruskan päätyttyä. Ulkoisessa maailmassa kurakelit ovat siis loistaneet poissaolollaan, mutta sisäinen maailmani on tähän vuodenaikaan aina hieman lokainen: pitkän valoisan jakson jälkeen päivä päivältä pimeämmäksi käyvät illat luovat mieleeni mörköjä ja uniini painajaisia. Välillä ahdistaa paljonkin ja usein ihan syyttä suotta.

Epämääräiseen ahdistukseen on onneksi helppo lääke: ulkoilu. Ja tietysti myös sen tiedostaminen, että tähän aikaan vuodesta mieli on luonnostaan enemmän maassa kuin pilvissä. Ihmismielen ei kuulukaan jatkuvasti kulkea nousukiidossa tai muuten sen lento kääntyy herkästi äkkijyrkkään laskuun ja päättyy törmäykseen korkealta ja kovaa.

Syksyisestä synkistelystä huolimatta rakastan silti lokakuun pimeneviä iltoja: kynttilöiden ja takkatulen loimussa lepäämistä. Sitä ettei tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Ja sitä, että voi täysin uppoutua kirjojen ja sarjojen maailmaan, kun loistokas ulkoilukeli ei ikkunan takana enää häiritse keskittymistä.

Olen katsonut muun muassa Rebecka Martinsson -nimistä rikossarjaa, joka on kuvattu Ruotsin Lapissa Kurravaarassa, ja jonka päähenkilö on samankaltaisessa elämänvaiheessa kuin minäkin muutama vuosi sitten olin – eli kahden hyvin erilaisen elämän välitilassa. Toinen on etelän kaupunkielämä, jossa kulissit ovat kunnossa ja paperilla asiat ovat hyvin, mutta tunnetasolla kaikki on turtunutta. Toinen ääripää sarjassa on tietysti pohjoisen luonnonläheisempi pikkukylän elämä, jossa on omat hankaluutensa, mutta johon sisältyy syviä tunteita ja aitoja ihmissuhteita.

Kuuntelin myös yhtenä iltana putkeen Monni Himarin itsensä lukemana hänen uutuuskirjansa Vaella, kalasta, rakasta ja samalla selailin teoksen upeita kuvia Pohjois-Norjasta. Pohjoisesta inspiraationsa saaneet sarjat, kirjat ja elämäntyylit ovat minulle sattuneesta syystä hyvin samaistuttavia ja kiehtovia.

Rakastan pohjoisen lokakuissa myös syksyn ja talven yhtymäkohtia: sitä kun kuura kirkastaa maan ennen lumipeitteen tuloa ja vesistöjen ylle alkaa kertyä jäätä, joka levittäytyy pintakerrokseen joinakin syksyinä vuorokaudessa, toisina viikossa.

Ennen lumien tuloa lokakuun illoissa on myös hienoja hetkiä, kun maailmassa on pelkästään kaksi väriä: sysimustaa pimeyttä ja revontulien kirkasta vihreää. Päivänvalokin on lokakuussa hennon persikkaista ennen kaamoksen pastellipalettia.

Metsäterapiaa viime lokakuussa. Kuva: Jonna

Värikkäät suot ja märkä raikas metsä ovat myös lokakuun kauneuksia.

Talvi alkaa lokakuussa tuntureilta, jonne lumipeite sataa ensin. Sieltä se pikkuhiljaa levittäytyy alemmas tunturinrinteitä pitkin ja saapuu lopulta kyliin ja metsiin asti.

Olen joka syksy missannut Kilpisjärven jäätymisen ja niin näyttäisi käyvän tänäkin vuonna. Olen aina ollut etelän reissulla juuri kun järvi on saanut jääpeitteensä, vaikka eri vuosina jäätymisajankohdan välillä on ollut jopa kuukauden ero. Tänä syksynä näin sentään Kesänkijärven jäätymisen Äkäslompolossa.

Lokakuun neljäntenä viikonloppuna kävimme ystäväni Sannan kanssa avaamassa hiihtoretkikauden Kukastunturilla. Retken aikana juttelimme pohjoisessa asumisesta meidän etelästä tulleiden silmin, ja Sanna koosti näistä meidän keskusteluistamme aivan ihanan tekstin omaan blogiinsa.

Tällä hiihtoretkellä jouduimme välillä suksinemme valitsemaan kiertoreittejä märässä metsässä, mutta sehän on minulle tietysti ominaista. Kiertoreiteistä tulikin mieleen ystäväni Jonnan sanat aikaisemmin syksyllä kun satuin mainitsemaan, että olin miettinyt tämän blogini nimen vaihtamista, sillä mielestäni nimi ei varsinaisesti kuvasta enää blogin sisältöä. Siihen Jonna totesi viisaasti, että Kiertoreitti on hänen mielestään hyvä nimi, koska jos elämässä menee aina kiertoreittiä joka paikkaan, näkee ja kokee paljon enemmän kuin sillon kun pakoputki punaisena painelee aina vain suoraan kohteeseen – pätee niin elämään kuin retkeilyynkin. Tuo oli niin hieno ajatus, että päätin sittenkin jatkaa Kiertoreitti-nimellä.

Lokakuussa voi muuten käydä vielä linturetkilläkin: osa muuttolinnuista lähtee etelään vasta kun vesistöt ovat jäätyneet ja osa viivästyttää muuttoa esimerkiksi hyvän pihlajanmarjavuoden vuoksi. Osa linnuista myös jää kanssamme talven yli pohjoiseen. Vaikka lintuja ei retkillä aina näkisikään, näkyy tuoreessa hangessa usein jälkiä esimerkiksi metsäkanalinnuista.

Juna etelään nytkähti juuri liikkeelle, mutta minulla on jo ikävä tänne takaisin. Palatessani muutaman viikon päästä pohjoiseen, ovat päivänvalon määrä ja sen sävyt vaihtuneet jo enemmän kaamoksen vivahteisiin.

-Laura

Kuvat ovat viimeiseltä kolmelta lokakuulta Kilpisjärveltä ja Äkäslompolosta.