Pelkästään yhdessä vuodessa on tapahtunut niin paljon asioita, että oma pääni ei ole aina pysynyt perässä. Onneksi tiedostan nykyään, miten saan päässäni pauhaavat ajatusaallokot laantumaan. Yksi varmimmista keinoista on käydä retkeilemässä paikoissa, joissa ei varmasti törmää muihin ihmisiin.
Ja nyt asun sellaisten paikkojen ympäröimänä – kuinka kätevää.
Vain reilu puoli vuotta sitten katsoin citytyttönä Eränkävijöitä ja ihastelin etäältä sarjan henkilöiden elämäntapaa. Eräs sarjan päähenkilöistä totesi ensimmäisessä jaksossa, että ihmisen pitäisi asua siellä, missä tykkää asua ja sen jälkeen pohtia, miten siellä ansaitsisi elantonsa. Ne sanat upposivat syvälle.
Ajatukseni Lapissa asumisesta kasvatteli kaikessa hiljaisuudessaan juurakkoa useiden vuosien ajan. Alkuun idea oli vain kepeä kahvipöytäheitto: Sitten kun kyllästyn pääkaupunkiseudun meininkiin, niin pakenen pohjoiseen. Huoleton heitto alkoi kuitenkin ajan kuluessa tuntua aina vain järkevämmältä ajatukselta.
Viime jouluna eksyin lueskelemaan etelästä pohjoiseen muuttaneiden naisten, kuten Jonna Saaren ja Monni Himarin blogeja. Mietin silloin ihaillen, miten rohkeita ja upeita mimmejä he ovat, kun ovat uskaltaneet lähteä ja jättää etelän elämän taakseen – ja nyt he saavat elää juuri heidän tyylistään elämää pohjoisessa.
Ei vierähtänyt kuin viisi kuukautta ja nyt asumme Lapin mittakaavassa Jonnan kanssa lähes naapureina ja käymme retkeilemässä uuden kotikuntani Kittilän lähiluonnossa. Ensimmäisenä retkikohteena Jonna tutustutti minut satumaiseen Puljun erämaahan.
Tähän aikaan vuodesta Puljutunturi oli heräilemässä eloon pitkän talven jälkeen ja paljasti samalla meille hieman menneen syksyn maaruskan värejä.
Tuntuu epätodellisen hienolta löytää itsensä sieltä, minne on alitajuisesti ollut koko ajan matkalla, ja siihen päälle vielä huomata, että monet pöljimmätkin unelmat ovat jo toteutuneet.
Alkukeväästä aloin hiljakseen haaveilemaan siitä, että olisi ihanaa jälleen rakastua palavasti ja löytää kumppani Lapista. Jakaa arkea sellaisen ihmisen kanssa, joka arvostaisi Lapin luontoa yhtä paljon tai jopa enemmän kuin minä.
Ja nyt vain muutamia kuukausia myöhemmin kuljemme pohjoisen puolison kanssa milloin missäkin tulistelemassa ja erästelemässä. Tervastuli roihuaa usein nuotiossa ja voimakkaana minun sisälläni.
Lappi on siis tarkalleen kahdessa kuukaudessa onnistunut muuttamaan koko elämäni suunnan. Ja vieläpä sellaiseen suuntaan, joka tuntuu harvinaisen oikealta.
Muutoksen tuulissa muutun luonnollisesti itsekin. Kaupunkilaisuuden rippeet karisevat pikkuhiljaa pois mitä syvemmälle erämaiden uumeniin kuljen. Vajaat kaksi kuukautta Rovaniemellä riittivät muistuttamaan, etten muuttanut Lappiin kaupunkielämän perässä. Nyt asun pienessä mökkikylässä Levitunturin juurella ja kaupunkikulttuurin sijaan omaksun välttämättömiä tietoja ja taitoja, joiden avulla pärjään pohjoisen metsissä.
Lisäksi tietyt turhamaiset tarpeeni, joita minulla joskus oli, ovat unohtuneet. Aikaisemmin minulla oli muun muassa kova tarve näyttää olevani jollakin lailla erityinen. Se tarve on muuttanut muotoaan. Enää en yritä olla erityinen, vaan kaikin tavoin oma itseni. Täällä se on helpompaa, koska kenenkään seurassa ei tarvitse ylläpitää mitään roolia.
Kuva: Jonna Saari
Lappiin muuttaessa olin etukäteen tietoinen pohjoisen hitaammasta elämänrytmistä. Sen kylkiäisenä monet tapaamani lappilaiset elävät myös vahvasti hetkessä. Yllättäen minulla on välillä ollut jopa vaikeuksia sopeutua hetkessä elämiseen; siihen etten voi kontrolloida edes sitä, mitä samana iltana tulee tapahtumaan.
Viiden vuoden suunnitelmille olen kuitenkin onnistunut heittämään hyvästit. Niillä en tee tällä hetkellä yhtään mitään.
Olen kai vihdoin ymmärtänyt, mitä tarkoittaa, että elämää eletään juuri nyt. Jos elää aina puolen vuoden päässä häämöttäviä lomia odotellen, lipuu elämä huomaamatta ja nopeasti ohi. Tärkeintä on olla läsnä täsmälleen käsillä olevassa ajanhetkessä. Se on ollut ravisteleva oivallus, mutta myös haastavaa toteuttaa, sillä ihmismieli tykkää seikkailla menneessä ja tulevassa.
Luulenpa, että hetkessä eläminen onnistuu parhaiten silloin kun tuntuu, ettei elämästä puutu mitään itselle olennaista. Tällä hetkellä tuntuu juurikin siltä. Oma päänsisäinen oravanpyöräni on hidastanut vauhtiaan, melkeinpä pysähtynyt. Ehkä olen jo alkanut asettumaan tänne.
Vaikka asettuminen on käynnistynyt, en silti halua koskaan kyllästyä näihin maisemiin tai pitää niitä itsestäänselvyytenä. Enkä halua koskaan unohtaa, miten onnekas olen, että voin lähteä hetken mielijohteesta retkille tuntureille ja jängille. Ja törmätä matkalla ainoastaan poroihin, riekkoihin ja teeriin.
Mutta ei elämä Lapissakaan ole vain jatkuvaa ilottelua idyllisten tunturimaisemien suojissa.
Vuodenaikojen ääripäät vaikuttavat ihmismieleen yllättävän voimakkaasti. Vaikka mieltä tervehdyttävä loputon luontoympäristö antaa runsaasti tilaa omille ajatuksille, välillä sitä tuntee olevansa todella yksin, todella pimeässä ja todella kylmässä. Ei ihmekään, että mieliala käväisee joskus reunalla lähes jokaisella.
Tarvittavan avun saaminenkaan ei aina ole helppoa pitkien välimatkojen ja mielenterveyden ammattilaisten vähyyden vuoksi. Ääriolosuhteiden ja kallellaan olevan mielen kanssa on siis vain opittava elämään. Ja tuettava toisia niin paljon kuin oma jaksaminen antaa myöten.
Kuukausien päässä häämöttävä kaamos ja kylmyys herättävät jo nyt kunnioittavaa jännitystä. Haluan silti oppia pitämään jokaisesta pohjoisen kahdeksasta vuodenajasta. Huhtikuinen hankikantokevät ja juuri päättymässä oleva jäidenlähtökevät ehtivät jo vakuuttaa minut. Pian alkava yötön yökään tuskin tulee olemaan pettymys.
Tällä hetkellä tuntuu, että voimakkaimmin puhaltavat muutoksen tuulet ovat selkeästi laantumassa. Elämä Lapissa on osoittautunut kuitenkin sen verran arvaamattomaksi, etten aio liikaa tuudittautua tasaisen tuulenvireen vietäväksi.
Edessä on vielä varmasti kaikenlaista yllättävää, mutta nyt keskityn olemaan läsnä tässä hetkessä.
