Sinivalkoinen tunturikupla maailman laidalla

Meidän pienessä kylässämme maailman laidalla taivas tuntuu toisinaan todella olevan lähempänä kuin muualla.

Seuraavaksi pienet maalis-huhtikuiset muistelut eli otteita menneen kevättalven sinivalkoisesta tunturikuplasta.

Maaliskuussa kävimme riekkohiihdoilla tunturissa, teimme tunturihiihtoja auringossa ja näimme aurinkokiirunoita hiihtäessä. Hiihtävää riekkoa tai kiirunaa ei sentään tullut vastaan, hiippailevia tunturikanoja montakin.

Samoihin aikoihin kun tunturitirpat aloittivat taas kulkunsa kohti loputonta valoa kevätrinnat röyheinä, alkoi sydäntalven jälkeinen aurinko jälleen lämmittää hiihtelijöiden kasvoja.

Pitkät päivät riekkokeitailla toivat kaivattua eskapismia arjesta. Kelloton kupla lumiaavikon syleilyssä kesti jopa kuukauden päivät, ja olisi jatkunut varmaan pidempäänkin, jos en olisi lähtenyt kohti etelän vihertyvää kevättä tänä vuonna tavanomaista aikaisemmin.

Kiirunat käynnistivät kumppanien kevätkuikuilun jo maaliskuussa.

Lapintiainen

Sinivalkoinen tunturikupla ulottui myös rajan toiselle puolelle Norjaan. Tällä hiihtoretkellä kävimme vain pikkuisen tutkailemassa uusia paikkoja ja aivan yllättäen eteemme avautuivatkin huikaisevan hienot vuoristomaisemat.

Kuva: Kirsi

Vuodenaikojen ja matkailusesonkien lisäksi elämää Kilpisjärvellä määrittävät myös erilaiset pyyntikaudet. Reilun puolen vuoden mittainen riekonpyyntikausi päättyi maaliskuussa ja sen päätyttyä riekkokoira-Kirasta tuli taas kevät- ja kesäkaudeksi minulle retkikaveri ja Villelle kalakaveri. Ajattelin myös kokeilla kevyttä polkuhölkkäilyä Kiran kanssa heti kun lumet ovat sulaneet tarpeeksi.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kevättalven tunturikausi huipentui pääsiäisenä pieneen yön yli -retkeen. Telttailimme erään vaaran laidalla riekkojen soidinkäkätyksiä kuunnellen. Nautimme illalliseksi jo perinteeksi muodostunutta retkikaaminalla valmistettua riekkoa punaviinikastikkeessa. Pannulle päätyvä riekko oli pyydetty samoilta tienoilta aikaisemmin maaliskuun puolella.

Juhlistimme vötkylä-pilkkisiikoja skumpalla. Kuva: Kirsi

Retkemme aikana soidinriekkoja vilisi pitkin tunturihankia hohtavina keiloina raikuvasti räkättäen. Lähietäisyydelle kevätkiimaiset kukot eivät kuitenkaan tällä kertaa päästäneet, vaan pyrähtivät lentoon heti kun havaitsivat kameroiden kanssa hiippailevat hiihtäjät.

Myös iso pulmusparvi pölähti lentoon pälveltä kun matkasimme kelkan kyydissä kohti leiriä. Pulmusten näkeminen on Kilpisjärvellä vähintään yhtä varma kevään ensimerkki kuin leskenlehti etelässä.

Kuva: Kirsi

Riekot hohtivat kevähangillä keilojen lailla. Tämän lähemmäs niitä ei tällä kertaa päässyt kuvaamaan. Kuva: Kirsi

Vesien sulattelua lumesta. Kuva: Kirsi

Ahman jälkiä näkyi useitakin leiripaikamme lähistöllä. Näimme jopa pieniä ahman jälkiä, kenties tämän talven tulokkaita.

Ehdin käydä jo mutkan etelän kuntantuoksuisessa keväässä, vierailulla suuressa maailmassa. Kotiinpaluu tuntui ensimmäistä kertaa pohjoisessa asumisen aikana haikean vaikealta. 

Mutta teidän jo kokemuksesta, että etelän ystävien ja perheen hyvästelemiseen liittyvä haikeus kaikkoaa taas pian kun pääsen tunturiin etsimään uusia kukkia ja tarkkailemaan muuttolintuja.

-Laura

Kiitos, talvi!

Kilpisjärvellä kirkas ja kova kevätvalo kirkuu vielä toistaiseksi muuttolintuja kovemmin. Kylmänvalkean valon tasaisuus takoo toimettomuutta, rohkaisee vitkuttelevaa talvea ja käskee kesän olla kiiruhtamatta.

Maatuiskut siirtelevät sitkeästi toukokuun tuoreita lumia. Trombin lailla pyörivät pohjoispuuskat ujeltavat kuruissa ja pahtojen seinämillä. Jäämereltä marssii loputon lumipyrypilvien paraati, joka polkee yhä uudelleen melkein jo kellon ympäri paistavan auringon eteen muodostaen sokaisevan kokonaisuuden.

Kiirunakukot kurnuttavat laikuittain sulavan lumiaavikon pälvillä parittelukumppania kutsuen. Suvilumi ei pakkaslumen tavoin ime itseensä ääniä vaan kaiuttaa kanalintujen kiimaisia käkätyksiä hangenkuorilla.

Porotokat ovat palanneet tunturista.

Sukset on laitettu nojaamaan varaston seinää vasten.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Tunturikeskukset ovat ankeina. Ladut ja kadut hiljentyneet. Elämänjanoiset lomailijat ovat vaihtuneet sulavien hankien alta paljastuviin kaljatölkkeihin, jotka tyhjiksi lypsettyinä kierivät pitkin kylänraittia.

Puoliksi tyhjentynyt olo on itselläkin talven jälkeen.

Kuva: Kirsi

Onneksi tiedän nyt jo kokemuksesta, että kesä lopulta tulee tännekin. Muuten voisi todenteolla alkaa ahdistaa.

Ensikosketusta kesään on lähdettävä jälleen etsimään etelämpää. Rannikolta. Kaupungin mukulakivikaduilta. Puistonpenkeiltä. Kahviloista, kirjastoista ja kuppiloista. Entisessä elämässäni kovin tavanomaisista paikoista, joista on nyt tullut jopa vähän vieraita, jännittäviäkin.

-Laura

Kevättalven lintuhavaintoja

KOSKIKARA 13.3. Muoniossa

Koskikarat talvehtivat jokien sulapaikoilla ja niitä voikin nähdä sukeltelemassa koskissa ja nivoissa jopa sydäntalven pakkasilla. Tämä maaliskuisessa ilta-auringossa paistetteleva kara piti meille näytöksen sukellustaidoistaan ja moniäänisestä laulustaan: kirkas sointi kuulosti siltä kuin laulajia olisi ollut useampikin kuin tämä pikkuinen varpuslintu.

Koskikara on maailman ainoa sukeltava varpuslintu. Se kauhoo siivillään vauhtia vedenalaisessa maailmassa ja pystyy sukeltamaan jopa kuuteen metriin. Mikä hämmästyttävintä, kara kykenee jopa kävelemään veden pohjassa kumartamalla eturuumiinsa niin kyyryyn, että virtauksen voima pitää linnun pohjassa.

Rannalta käsin koskikara tutkailee pinnanalaisia saaliitaan silmillään; siksi se viihtyy kirkkaiden virtavesien äärellä. Toukan tai muun ravinnoksi kelpaavan hyönteisen havaitessaan kara syöksyy nokka edellä ketterästi veteen.

Muuttolintujen saapuessa meille kesäksi, karat vastaavasti suuntaavat ulkomaille pesimäpaikoilleen, esimerkiksi Ruotsin tai Norjan vuoristoseuduille virtaavien vesien varteen. Sympaattinen ja harvinainen lintumaailman otus tämä kaveri. Koskikara on muuten myös Norjan kansallislintu.

URPIAINEN 24.3. Käsivarressa

Urpiaiset lähtivät viime syksynä melkeinpä viimeisinä muuttolintuina ja palasivat nyt keväällä ensimmäisten joukossa. Urpiaiset pesivät runsaslukuisina Lapin tunturikoivikoissa, ja linnun nimi viittaakin joidenkin lähteiden mukaan koivujen urpuihin. Ulkonäöltään urpiaisen tunnistaa helpoiten karmiininpunaisesta otsalaikusta ja nokan alapuolisesta leukaparrasta. Urpiaisen talvipuku on hyvin vaalea, ja joillakin sivuistoilla ja lintukirjoissa puhutaan vaaleasta ja viiruttomasta tundraurpiaisesta urpiaisen pohjoisena sisarlajina.

Urpiainen ei laulutaitojensa puolesta mielestäni lukeudu kauniiden lurittajien joukkoon, mutta sen tulittava viserrys ja kimakat vislaukset ovat helposti tunnistettavia.

KIIRUNAKUKKO 2.4. Kilpisjärvellä

Kiiruna ei ole muuttava tai vaeltava lintu vaan yksi harvoista linnuista, joka myös talvehtii kotituntureillaan. Kiiruna on itse asiassa ainoa lintu, joka kykenee talvehtimaan jopa Huippuvuorten hyytävässä ilmastossa.

Tämän kyseisen kiirunan kuvaaminen keväthangilla oli minulle merkittävä hetki, sillä en ollut aikaisemmin nähnyt uroskiirunaa talvipuvussa musta naamio kasvoillaan.

Olimme kotitunturin rinteessä levähtämässä kipuamisen jälkeen, kun kiirunakukko ilmoitti itsestään tunnistettavalla narinallaan – aivan kuin se olisi tiennyt että olimme tulossa kuvaamaan sitä. Lintu poseerasikin hetken monissa eri asennoissa eri taustoja vasten, mutta kyllästyi lopulta linssiludeiluun ja kipitti jatkamaan ruokailua omiin oloihinsa.

PULMUNEN 10.4. Äkäslompolossa

Pulmusten saapuminen pohjoiseen on takuuvarma kevään merkki; jopa pulmusen laulu kuulostaa minusta erittäin keväiseltä. Pulmuset muuttavat kesäksi Tunturi-Lapin paljakoille pesimäpuuhiin ja saapuvat näille leveyksille maalis-huhtikuun tienoilla. Tämän pulmusyksilön näin Äkäslompolossa. Monesti pulmusia tapaa isoissa parvissa, mutta tämä kaveri oli ruokailemassa yksikseen.

Pulmunen on maailman pohjoisin varpuslintu, joten se selkeästi viihtyy arktisella alueella, kylmissä olosuhteissa. Pulmunen onkin yksi ilmaston lämpenemisen mahdollisista uhreista.

PYY 20.4. Äkäslompolossa

Pyy on metsäkanoistamme pienikokoisin, mutta höyhenpuvun väritykseltään se ei mielestäni jää ollenkaan muiden kanalintujen varjoon. Yllätyin kuinka värikäs ilmestys metsän siimeksestä hiippaili esille. Pyihin ei ihan joka päivä törmää, sillä ne tykkäävät piileskellä tiheissä metsissä. Tämänkin pyypariskunnan havaitsimme ensin kuuloaistilla: pyykukon korkea vihellys kantautui tiheän metsikön laidalta. Jäimme aloillemme seuraamaan kun pyyt vilahtelivat puidenrunkojen lomassa. Lopulta hieman kiihtyneen oloinen koiras kipitteli näkösälle otsatöyhtö pystyssä törröttäen.

-Laura