Sinivalkoinen tunturikupla maailman laidalla

May 16, 2023

Meidän pienessä kylässämme maailman laidalla taivas tuntuu toisinaan todella olevan lähempänä kuin muualla.

Seuraavaksi pienet maalis-huhtikuiset muistelut eli otteita menneen kevättalven sinivalkoisesta tunturikuplasta.

Maaliskuussa kävimme riekkohiihdoilla tunturissa, teimme tunturihiihtoja auringossa ja näimme aurinkokiirunoita hiihtäessä. Hiihtävää riekkoa tai kiirunaa ei sentään tullut vastaan, hiippailevia tunturikanoja montakin.

Samoihin aikoihin kun tunturitirpat aloittivat taas kulkunsa kohti loputonta valoa kevätrinnat röyheinä, alkoi sydäntalven jälkeinen aurinko jälleen lämmittää hiihtelijöiden kasvoja.

Pitkät päivät riekkokeitailla toivat kaivattua eskapismia arjesta. Kelloton kupla lumiaavikon syleilyssä kesti jopa kuukauden päivät, ja olisi jatkunut varmaan pidempäänkin, jos en olisi lähtenyt kohti etelän vihertyvää kevättä tänä vuonna tavanomaista aikaisemmin.

Naaraskiiruna — Kiirunat käynnistivät kumppanien kevätkuikuilun jo maaliskuussa.

Sinivalkoinen tunturikupla ulottui myös rajan toiselle puolelle Norjaan. Tällä hiihtoretkellä kävimme vain pikkuisen tutkailemassa uusia paikkoja ja aivan yllättäen eteemme avautuivatkin huikaisevan hienot vuoristomaisemat.

Vuodenaikojen ja matkailusesonkien lisäksi elämää Kilpisjärvellä määrittävät myös erilaiset pyyntikaudet. Reilun puolen vuoden mittainen riekonpyyntikausi päättyi maaliskuussa, ja sen päätyttyä riekkokoira-Kirasta tuli taas kevät- ja kesäkaudeksi minulle retkikaveri ja Villelle kalakaveri. Ajattelin myös kokeilla kevyttä polkuhölkkäilyä Kiran kanssa heti kun lumet ovat sulaneet tarpeeksi.

Kevättalven tunturikausi huipentui pääsiäisenä pieneen yön yli -retkeen. Telttailimme erään vaaran laidalla riekkojen soidinkäkätyksiä kuunnellen. Nautimme illalliseksi jo perinteeksi muodostunutta retkikaaminalla valmistettua riekkoa punaviinikastikkeessa. Pannulle päätyvä riekko oli pyydetty samoilta tienoilta aikaisemmin maaliskuun puolella.

Skumppaa tunturissa — Juhlistimme vötkylä-pilkkisiikoja skumpalla. Kuva: Kirsi Kiemunki

Retkemme aikana soidinriekkoja vilisi pitkin tunturihankia hohtavina keiloina raikuvasti räkättäen. Lähietäisyydelle kevätkiimaiset kukot eivät kuitenkaan tällä kertaa päästäneet, vaan pyrähtivät lentoon heti kun havaitsivat kameroiden kanssa hiippailevat hiihtäjät.

Myös iso pulmusparvi pölähti lentoon pälveltä kun matkasimme kelkan kyydissä kohti leiriä. Pulmusten näkeminen on Kilpisjärvellä vähintään yhtä varma kevään ensimerkki kuin leskenlehti etelässä.

Riekot hohtivat kevähangillä keilojen lailla. Tämän lähemmäs niitä ei tällä kertaa päässyt kuvaamaan. Kuva: Kirsi Kiemunki

Vesien sulattelua lumesta. Kuva: Kirsi Kiemunki

Ahman lumijäljet — Ahman jälkiä näkyi useitakin leiripaikkamme lähistöllä. Näimme jopa pieniä ahman jälkiä, kenties tämän talven tulokkaita.

Ehdin käydä jo mutkan etelän kuntantuoksuisessa keväässä, vierailulla suuressa maailmassa. Kotiinpaluu tuntui ensimmäistä kertaa pohjoisessa asumisen aikana haikean vaikealta.

Mutta teidän jo kokemuksesta, että etelän ystävien ja perheen hyvästelemiseen liittyvä haikeus kaikkoaa taas pian kun pääsen tunturiin etsimään uusia kukkia ja tarkkailemaan muuttolintuja.

-Laura

Hankikanto

Kevättalven hiihtoretkiä ja havaintoja

Kiitos, talvi!

May 10, 2022

Kilpisjärvellä kirkas ja kova kevätvalo kirkuu vielä toistaiseksi muuttolintuja kovemmin. Kylmänvalkean valon tasaisuus takoo toimettomuutta, rohkaisee vitkuttelevaa talvea ja käskee kesän olla kiiruhtamatta.

Maatuiskut siirtelevät sitkeästi toukokuun tuoreita lumia. Trombin lailla pyörivät pohjoispuuskat ujeltavat kuruissa ja pahtojen seinämillä. Jäämereltä marssii loputon lumipyrypilvien paraati, joka polkee yhä uudelleen melkein jo kellon ympäri paistavan auringon eteen muodostaen sokaisevan kokonaisuuden.

Kiirunakukot kurnuttavat laikuittain sulavan lumiaavikon pälvillä parittelukumppania kutsuen. Suvilumi ei pakkaslumen tavoin ime itseensä ääniä vaan kaiuttaa kanalintujen kiimaisia käkätyksiä hangenkuorilla.

Porotokat ovat palanneet tunturista.

Sukset on laitettu nojaamaan varaston seinää vasten.

Tunturikeskukset ovat ankeina. Ladut ja kadut hiljentyneet. Elämänjanoiset lomailijat ovat vaihtuneet sulavien hankien alta paljastuviin kaljatölkkeihin, jotka tyhjiksi lypsettyinä kierivät pitkin kylänraittia.

Puoliksi tyhjentynyt olo on itselläkin talven jälkeen.

Onneksi tiedän nyt jo kokemuksesta, että kesä lopulta tulee tännekin. Muuten voisi todenteolla alkaa ahdistaa.

Ensikosketusta kesään on lähdettävä jälleen etsimään etelämpää. Rannikolta. Kaupungin mukulakivikaduilta. Puistonpenkeiltä. Kahviloista, kirjastoista ja kuppiloista. Entisessä elämässäni kovin tavanomaisista paikoista, joista on nyt tullut jopa vähän vieraita, jännittäviäkin.

-Laura

Hankikanto

Kevättalven hiihtoretkiä ja havaintoja

Keväinen pilkkipäivä Käsivarren erämaassa

April 21, 2022

Kilpisjärven kylältä käsin kevättalvinen Käsivarren erämaa näyttäytyy horisonttiin ikuisesti jatkuvana tunturiylänkönä – valkoisena saharana, jossa ei kasva edes käkkäräkoivuja. Tosiasiassa Käsivarren erämaa-alueen luonto on hyvinkin monipuolista: löytyy jylhiä jyrkkäseinäisiä kuruja, aakeita jokilaaksoja, tunturikoivikkoa ja tietysti kirkasvetisiä tunturijärviä, joissa asuu valtavan kokoisia punavatsaisia rautuja ja kirjavasta selkäevästään tunnettuja harjuksia. Kevätaikaan aluetta voisi luonnehtia suorastaan näköpilkkijän paratiisiksi.

Lähdimme huhtikuisena sunnuntaina heti aamutuimaan kohti kirkkaita rautuvesiä. Jo pelkkä matkanteko sai sydämen sykähtämään useaan otteeseen: koivikkoisissa laaksoissa kymmenien lintujen riekkoparvet pyrähtelivät lentoon valkoinen höyhenpeite auringossa välkkyen ja mustat pyrstösulat viuhkana vilahdellen. Riekkolaaksoja reunustavat pahdat kohosivat valkoisesta lumierämaasta kumpuilevina ja suorastaan epätodellisen jylhinä.

Muut retkiseurueestamme olivat innokkaita pilkkijöitä, mutta minä keskityin enemmän maisemiin, eläinten lumijälkiin, kantohangella hiihtelyyn ja eväisiin.

Nokipannukahvilla — Kuva: Kirsi Kiemunki

Ennen kuin kukaan kalakiimaisista oli ehtinyt rynnätä ensimmäistä pilkkireikää kairaamaan, nautimme aamupalaksi nokipannukahvit ja viinerit. Aamukahvia hörppiessäni huomasin yhtäkkiä jännittävän pilvi-ilmiön tunturin takaisella taivaalla: tunnistin pilvet Kelvin-Helmholtzin pilviksi. Tajusin onneksi napata niistä heti kuvan, sillä pilvet muodostivat aaltomaisen ketjun taivaalla vain muutaman minuutin ajan.

Aamupalan jälkeen muut siirtyvitä pilkkirei’ille pötköttelemään ja minä vaihdoin monot jalkaan ja suuntasin valkoisen aavikon lumilaineille.

Innokkaat pilkkijät malttoivat pötkötellä reikiensä ääressä tuntitolkulla. Näköpilkkiminen on toki minunkin mielestäni perinteistä pilkkimistä mielenkiintoisempaa, sillä pilkkireiästä voi nähdä kirkkaissa vesissä uiskentelevia vonkaleita. Eri asia toki on, tarttuvatko kalat syöttiin. Tälläkin pilkkikerralla isot raudut kaartelivat reikien ympärillä, mutta eivät selvästikään olleet ruokailutuulella.

Kärsivälliset pimplaajat jatkoivat järvenpohjaan tuijottelua sillä aikaa kun me gordoninsetteri Kiran kanssa kävimme hiihtelemässä ja nuuhkuttelemassa kevättalvisia tuntureita. Näimme vanhoja ahman jälkiä, mahdollisia naalin jälkiä, ja kuulimme käkätysnaurun saattelemia riekkoparvia.