Sinivalkoinen tunturikupla maailman laidalla

Meidän pienessä kylässämme maailman laidalla taivas tuntuu toisinaan todella olevan lähempänä kuin muualla.

Seuraavaksi pienet maalis-huhtikuiset muistelut eli otteita menneen kevättalven sinivalkoisesta tunturikuplasta.

Maaliskuussa kävimme riekkohiihdoilla tunturissa, teimme tunturihiihtoja auringossa ja näimme aurinkokiirunoita hiihtäessä. Hiihtävää riekkoa tai kiirunaa ei sentään tullut vastaan, hiippailevia tunturikanoja montakin.

Samoihin aikoihin kun tunturitirpat aloittivat taas kulkunsa kohti loputonta valoa kevätrinnat röyheinä, alkoi sydäntalven jälkeinen aurinko jälleen lämmittää hiihtelijöiden kasvoja.

Pitkät päivät riekkokeitailla toivat kaivattua eskapismia arjesta. Kelloton kupla lumiaavikon syleilyssä kesti jopa kuukauden päivät, ja olisi jatkunut varmaan pidempäänkin, jos en olisi lähtenyt kohti etelän vihertyvää kevättä tänä vuonna tavanomaista aikaisemmin.

Kiirunat käynnistivät kumppanien kevätkuikuilun jo maaliskuussa.

Lapintiainen

Sinivalkoinen tunturikupla ulottui myös rajan toiselle puolelle Norjaan. Tällä hiihtoretkellä kävimme vain pikkuisen tutkailemassa uusia paikkoja ja aivan yllättäen eteemme avautuivatkin huikaisevan hienot vuoristomaisemat.

Kuva: Kirsi

Vuodenaikojen ja matkailusesonkien lisäksi elämää Kilpisjärvellä määrittävät myös erilaiset pyyntikaudet. Reilun puolen vuoden mittainen riekonpyyntikausi päättyi maaliskuussa ja sen päätyttyä riekkokoira-Kirasta tuli taas kevät- ja kesäkaudeksi minulle retkikaveri ja Villelle kalakaveri. Ajattelin myös kokeilla kevyttä polkuhölkkäilyä Kiran kanssa heti kun lumet ovat sulaneet tarpeeksi.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kevättalven tunturikausi huipentui pääsiäisenä pieneen yön yli -retkeen. Telttailimme erään vaaran laidalla riekkojen soidinkäkätyksiä kuunnellen. Nautimme illalliseksi jo perinteeksi muodostunutta retkikaaminalla valmistettua riekkoa punaviinikastikkeessa. Pannulle päätyvä riekko oli pyydetty samoilta tienoilta aikaisemmin maaliskuun puolella.

Juhlistimme vötkylä-pilkkisiikoja skumpalla. Kuva: Kirsi

Retkemme aikana soidinriekkoja vilisi pitkin tunturihankia hohtavina keiloina raikuvasti räkättäen. Lähietäisyydelle kevätkiimaiset kukot eivät kuitenkaan tällä kertaa päästäneet, vaan pyrähtivät lentoon heti kun havaitsivat kameroiden kanssa hiippailevat hiihtäjät.

Myös iso pulmusparvi pölähti lentoon pälveltä kun matkasimme kelkan kyydissä kohti leiriä. Pulmusten näkeminen on Kilpisjärvellä vähintään yhtä varma kevään ensimerkki kuin leskenlehti etelässä.

Kuva: Kirsi

Riekot hohtivat kevähangillä keilojen lailla. Tämän lähemmäs niitä ei tällä kertaa päässyt kuvaamaan. Kuva: Kirsi

Vesien sulattelua lumesta. Kuva: Kirsi

Ahman jälkiä näkyi useitakin leiripaikamme lähistöllä. Näimme jopa pieniä ahman jälkiä, kenties tämän talven tulokkaita.

Ehdin käydä jo mutkan etelän kuntantuoksuisessa keväässä, vierailulla suuressa maailmassa. Kotiinpaluu tuntui ensimmäistä kertaa pohjoisessa asumisen aikana haikean vaikealta. 

Mutta teidän jo kokemuksesta, että etelän ystävien ja perheen hyvästelemiseen liittyvä haikeus kaikkoaa taas pian kun pääsen tunturiin etsimään uusia kukkia ja tarkkailemaan muuttolintuja.

-Laura

Riekkohiihtoja

Hiihtoretki tunturiin on minulle yksi keino asettaa jatkuva voimattomaksi vetävä uutisvirran prosessointi päässäni hetkeksi tauolle.

Alla kuvia ja mietteitä riekkohiihdoilta menneiden muutamien viikkojen ajalta.

Tämän talven viimeiset hyytävät pakkaspäivät alkavat olla takanapäin ja sydäntalvi on vakaasti kääntymässä kohti kevättalvea. Tammi-helmikuuhun sijoittuva pakkastalvi on vuodenkierrossa minulle eräänlainen välitila: haikailen edelleen takaisin kaamoksen herkkyyteen, mutta toisaalta mielessäni siintävät jo häikäisevät keväthanget. Mielelläni (ja kamerallani) kestää sydäntalven edetessä totutella vauhdilla lisääntyvän valon määrään ja voimakkaisiin varjoihin, joita ei kaamoksen aikaan ole.

Nyt sydäntalven lopulla olen miettinyt, milloin Kilpisjärvellä oikeastaan alkaakaan kevät. Kevään käsitettä joutuu nimittäin vähän viilaamaan 69 leveyspiirillä asuessa.

Ainakin minulle kevään merkkejä täällä ovat aurinko joka lämmittää ja hanki joka kantaa. Pulmusten paluu ja päivän piteneminen yön ohi. Ja se että horisontissa loputtomiin väreilevä vitivalkoinen hanki hohtaa niin kirkkaana, että pilviselläkään säällä ei voi ulkoilla ilman aurinkolaseja. Vielä ei olla ihan niin pitkällä keväässä.

Jos kevään merkkejä olisivat lumien sulaminen, jäidenlähtö, ensimmäisten kasvien kukkiminen ja perhoset, alkaisi kevät täällä vasta juhannuksena. Valkovuokkoja, leskenlehtiä tai siitepölyä on turha edes kuvitella Kilpisjärvellä kevään merkeiksi.

Toisaalta, myös touko-kesäkuun vaihdetta voi täällä kutsua kevääksi. Silloin metrinen hanki ei enää kanna, vaan (hiihto)retkellä uppoaa nivusia myöten märkään sohjolumeen. Lehdettömät tunturikoivikot näyttävät karuilta ja elottomilta, ja matalalla roikkuva pilvipeite tiputtelee niskaan kolmannen takatalven ilkkuvia kosteita räntämönttejä. Jos mahdollista, silloin kannattaa paeta hetkeksi etelään tai Pohjois-Norjan vuonoille.

Ennen sohjokevättä on edessä vielä muutaman kuukauden pituinen pikkupakkasten, sokaisevan auringonvalon ja kevätmyrskyjen määrittelemä hankikantokevät. Kovien pakkasten hälvetessä myös riekot uskaltautuvat useammin lumikieppiensä lämmöstä ja suojasta päivänvaloon. Tämän kauniin riekkoyksilön kohtasin tutussa koivikossa, jota kotikoivikoksikin tapaan kutsua.

Olin jo jonkin aikaa hiihtänyt tuoreiden jälkien perässä, kun havaitsin sivusilmällä liikehdintää hangessa ja siellähän se riippana potpotteli menemään. Jähmetyin aloilleni, samoin teki riekko. Nostin varovasti kameran kaulaltani ja ehdin räpsäistä muutaman kuvan ennen kuin lintu lähti vauhdilla kipittämään koivujen suojissa eteenpäin. Edelleen jaksaa ihmetyttää, miten vauhdikkaasti nämä metsäkanat lumikenkiä muistuttavilla koivillaan pehmeässä höttöhangessa kiitävät.

Myös eräällä kuutamohiihdolla riekot olivat läsnä. Ne eivät näyttäytyneet, mutta olivat tuoreiden jälkien perusteella hiljattain kipitelleet kuun valaisemalla pakkashangella.

-Laura

Tunturihiihtelijän ylistys kaamokselle

Vielä viimeinen kaamosylistys tältä erää. Sitten on hiljalleen suunnattava ajatukset lähestyvään kevääseen, kerihangen kepeisiin hiihtopäiviin.

29.12.2021 Kaamoksen kaakaohiihto lähikukkulalle

Hiihtelimme hattarakoivikossa ahkiota vetäneen urhean umpisenhiihtäjän jälkiä. Kuten melkeinpä aina Kilpisjärvellä, hiihtoretkemme suuntautui jälleen ylöspäin, kohti puutonta keroa.

Löysimme aukean paikan koivikon keskeltä. Edessämme avautui Kilpisjärvi (sekä kylä että järvi) ja sitä ympäröivät teräväpiirteiset tunturit.

Lumikko oli käynyt tepsuttelemassa lähistöllä.

Lämmitystä kaipaavat kohmeiset sormet hakeutuivat höyryävän kaakaokuksan ympärille. Kuumaa juomaa hörpätessä osa härmistyneiden silmäripsien kuurakerroksesta suli pois.

Tuuhean talvikarvan kasvattanut belgianpaimenkoira Nelson nautiskeli kylmänvalkean pakkashangen viileydestä.

Kuva: Kirsi

7.1.2022 Tunturiylängön kaamostaikaa

Pelkistetty ja puhtoinen kylää reunustava tunturiylänkö rajautui pohjoisessa horisontissa täyteläiseen pinkkiin ja unensiniseen, etelässä mandariininoranssiin. Toissaöinen puhuri oli lakaissut eläinten vanhat jäljet hangesta ja jättänyt tilalle omat jälkensä lumidyyneinä, jotka kova pakkanen oli jähmettänyt paikalleen.

Jylhä ja samaan aikaan lempeä maisema oli yllättäen täysin tyven. Pakkasasteita oli kolmisenkymmentä, mutta sukset oli silti saatava jalkaan ja ajatukset hangen suhinaan.

Kaamostunturissa ei tehnyt mieli kiirehtiä. Hiihdimme hissukseen ja havainnoiden. Painoimme mieleen jokaisen yksityiskohdan tuulentuivertamassa pysähtyneessä tunturissa: lainehtivan lumipeitteen muotokielen ja riekon sipsuttamat symmetriset askellukset. Etsimme taivaalta kasvavaa kuuta, joka hiihtoretken päätteeksi tupsahtikin sirppinä tunturiharjanteiden väliin.

8.1.2022 Aurinkojahti kaamoksen lopulla

Pienellä kylällä jutut kulkevat vauhdilla. Niin oli korviimme kantautunut sekin tieto, että korkealta kukkulalta saattaisi nähdä jo pilkahduksen Auringosta. Kaamoksen lopulla Auringon tervehtiminen tuntuu tärkeältä siirtymisriitiltä seuraavaan vuodenaikaan.

Päättäväisinä tarvoimme ja hikoilimme umpisessa ja könysimme kukkulalle, jolta Auringon ennustimme näkevämme. Meitäkin sinnikkäämmät auringonsäteet kurkottelivat Ruotsin nyppylöiden takaa, mutta valahtivat kuitenkin lopulta näkymättömiin. Samaan aikaan Kuu kohosi vastataivaanrannasta kiiruhtaen.

Emme vieläkään nähneet pilkahdusta Auringosta – tuosta taivaankappaleesta, joka polaariyön aikaan ei meille näyttäydy, mutta joka silti on kaamoksessakin läsnä. Kuu heijastaa auringonvaloa myös kaamospäivinä, revontulet syntyvät aurinkotuulesta ja taivaanrantaan vastaruskon alapuolelle maalautuva sininen siivu, maapallon varjo, on sekin auringonvalon aikaansaannoksia.

Vajaan viikon päästä Aurinko tulee tervehtimään kyläläisiä kahden kuukauden tauon jälkeen. Siihen hetkeen päättyy kaamos.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kilpisjärven kaamos on joka vuosi hieman erilainen. Toissa vuonna se oli leuto ja helmiäispilvet värittivät etelähorisonttia lähes päivittäin. Viime vuonna kaamos oli sitkeän pilvipeitteen hämärtämä, tuulinen ja tuiskuinen.

Tänä vuonna kaamos oli kirkas ja hyytävän kylmä. Kuu oli tämän kaamoksen päätähti ja tanhuavat taivaanvalkeat ilahduttivat iltaisin.

Kaamoksesta luopuminen tuntuu joka talvi vaikeammalta. Kaamoksessa on niin paljon lempeyttä ja armollisuutta.

-Laura

Sivupolkuja:

Retkipaikka: Värikästä ja levollista – 10 kuvaa Kilpisjärven kaamoksesta