Ensimmäinen yksinvaellus: Meekonlaakso Käsivarren erämaassa

August 3, 2023

Reitti: Kilpisjärvi–Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi–Urtashotelli–Lossujärvi–Didnujoki, noin 65 km

Kesto: 3–5 päivää. Kovien sade- ja tuuliennusteiden vuoksi kiiruhdin reitin kolmessa päivässä, koska en halunnut jäädä avotunturiin testaamaan mieleni sateenpitävyyttä. Normaalisti päivämatkani vaelluksilla ovat 10–15 km.

Tämä ensimmäinen yksinvaellukseni oli niin mieleenpainuva kokemus, että aivan varmasti tulee lähdettyä toistekin. Muutaman lepopäivän jälkeen olenkin jo alkanut taas tutkailemaan karttaa ja pohtimaan hieman lyhyempää ruskavaellusta jollekin tulevan syksyn viikonlopuista.

Yksinvaellus Käsivarsi — Kolmantenakin vaelluspäivänä vielä hymyilytti, vaikka kroppa alkoi olla jo väsynyt.

Ennen reissua olin kuvitellut, että yksin kulkiessa tulisi ajateltua aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja jotain jopa ulkoavaruuden reunoilta. Todellisuudessa vaellustranssi oli syvempi ja ajatusten määrä jopa vielä vähäisempi kuin seurassa – kävely oli tällä kertaa täyttä meditaatiota.

Kolmen päivän aikana satunnaisten vastaantulijoiden tervehtiminen ja muutamat vaellusreitistä vaihdetut lauseet olivat ainoita sosiaalisia tilanteita. Puuttuvalle patikkatoverille ei voinut päivitellä maisemien upeutta tai reissun haastavia hetkiä. Välillä lipsautin havainnon tai pienen kivikkoturhautumisärripurrin ääneen, mutta kuulolla olivat lähinnä kirkuvat tunturikihut ja piekanat.

Tunneliteltta on puuttomassa ja usein tuulisessa Käsivarressa kupolitelttaa fiksumpi valinta.

Yleensä en tunturissa kaipaa oman seurueen lisäksi edes vilausta muista ihmisistä, mutta tällä kertaa muiden vaeltajien läsnäolo kaukaisuudessa etenevinä rinkkoina, kengänjälkinä mutaisilla poluilla ja telttoina tupien pihapiirissä toi turvan tuntua. Käsivarressa riittää kulkijoita kesäisin, joten totaalisen yksinäisiä hetkiä oli lopulta vähän.

Maasto oli minulle osan matkasta entuudestaan tuttua ja rinkan ponnistin selkään kotiovella, joten välillä tuntuikin että olisin ollut vain tavallista pidemmällä päiväretkellä. Toki jos nilkka olisi nyrjähtänyt tai joku varuste hajonnut, olisi fiilis ollut varmasti täysin toinen. Mukana kulkeva satelliittipuhelin antoi kuitenkin mielenrauhaa.

Ensimmäisen päivän taivalluksen jälkeen päätin puristaa reissun kolmen päivän vähemmän sateiseen säärakoon, joten mihinkään ylimääräiseen ei tällä vaelluksella jäänyt aikaa. Kaikki tunnit kuluivat kävellessä, syödessä tai nukkuessa. Olin ladannut puhelimelle äänikirjan offlineen, mutta en kertaakaan ehtinyt edes miettiä sen kuuntelemista. Iltaisin teltan pystytyksen, RealTurmat-pussipöperöiden popsimisen ja vaelluspäiväkirjan kirjoittamisen jälkeen olin valmis sujahtamaan makuupussiin, jossa uni tuli nopeasti.

Sadeaamun puuroaamianen valmistui kätevästi teltan absidin suojassa.

Vaeltamista yksin ei voi suositella ensimmäiseksi vaelluskokemukseksi eikä varsinkaan Käsivarren haastavassa maastossa. Itse olin ennen tätä patikkaa tehnyt useita pidempiä vaelluksia seurassa ja lukemattomia päiväretkiä ja yön yli -retkiä Käsivarressa eri vuodenaikoina.

Loppuun vielä muutama vinkki yksinvaellusta suunnitteleville retkeilijöille.

Jos lähdet vaellukselle yksin

Kerro reittisuunnitelmasi etukäteen jollekin läheiselle tai luontokeskuksen asiakaspalveluun. Muista myös ilmoittaa paluusi maastosta.
Tee oma turvallisuussuunnitelma eri skenaarioiden ja varasuunnitelmien kera ja varaa mukaan riittävät ea-varusteet.
Ota mukaan satelliittipuhelin, jolla voit tarvittaessa hälyttää apua. Satelliittiviestintälaitteella voi myös viestittää iltaisin kotiin vaelluksen etenemisestä.
Juttele muille vaeltajille tuvilla ja tauoilla: vaihda tietoja jo kulkemastasi reitistä ja kysele edessä olevasta. Näin saat ajantasaisimmat tiedot reitin ja palveluiden tilanteesta. Myös tieto muiden vaeltajien kulkemisesta samalla reitillä auttaa henkisesti, vaikkei heitä näkisikään kuin iltaisin leiripaikalla.
Jos jännitys tai pieni pelkokin hiipii mieleen, keskity tekemiseen: kävelemiseen, luonnon tarkkailuun, teltan pystyttämiseen, ruuanlaittoon ja vaelluspäiväkirjan kirjoittamiseen, niin mielen möröt yleensä kaikkoavat. Voit myös ladata ennen vaellusta puhelimeen äänikirjan tai podcasteja offlineen, jolloin niistä saa tarvittaessa täytettä yksinäisimmille hetkille.
Retkiruoka kannattaa olla painoltaan mahdollisimman kevyttä ja helposti valmistettavaa. Esimerkiksi hintavat, mutta eurojensa arvoiset RealTurmatin retkiruuat ovat yksin vaeltaessa käteviä, koska ne ovat ravintosisällöltään riittäviä, mutta painavat vähän. Ne eivät myöskään vie rinkasta liikaa tilaa, ja niiden valmistamiseen riittää veden kiehauttaminen. Samalla saa keitettyä kätevästi juomavettä juomapulloon eikä retkikattilaakaan tarvitse tiskata.

Lisää kuvia ja runsaasti tietoa Käsivarressa vaeltamisesta ja retkeilemisestä löytyy myös Karttakeskuksen julkaisemasta Kilpisjärvi Halti retkeilyoppaastani.

-Laura

Pieni vuoristopatikka vesisateessa

August 6, 2022

Kohde: Pältsa-tunturi (Bealčán) Ruotsissa

Tämä heinäkuinen tunturipatikkakohde Pältsa Ruotsissa aivan Norjan rajan tuntumassa on suosittu huiputushuippu Kolmen valtakunnan vaelluksella, mutta myös tunturikasveista kiinnostuneille mieluinen paikka. Tunturien huiputtaminen ei meille kummallekaan ystäväni Kirsin kanssa ole itseisarvoisesti motivoivaa, mutta lintu- ja kasvihavaintojen perässä tulee kiikuttua korkeillekin kukkuloille.

Meillä oli kolme päivää varattuna tähän kasviretkeen, ja kertaalleen siirsimme lähtöä ailahtelevien kelien takia vuorokaudella eteenpäin. Silti lähtöpäivänä raskaan vesitaakkansa kanssa matalalla laahaavat pilvet ja norjalaisten tekemät vesisade-ennusteet kielivät yhä siitä, että huiputukset saisivat tällä kertaa jäädä: liukkailla kivillä pilvimassan seassa könyäminen ei kuulostanut järin houkuttelevalta.

Patikointi onkin todella keliriippuvaista puuhaa; etenkin suurtuntureilla ja Kölivuoristossa, jossa metsä ei tuo suojaa sateelta, ukonilmalta, kovalta tuulelta eikä edes paisteelta. Avotunturissa ollaan jatkuvasti säiden armoilla: tänä vuonna alkukesästä kärvisteltiin helteissä ja hyttysten syöminä, heinäkuussa värjöteltiin viileissä vesisateissa.

Mutta keli kun keli, aina tunturiin tekee mieli lähteä. Ja kun sieltä tulee pois, on mieli pyöritellyt valmiiksi jo seuraavat reissut ja verkkokalvo tallentanut kartalta uudet reittisuunnitelmat.

Ensimmäisenä patikkapäivänä pääsimme puoliväliin etappiamme ennen kuin kanssamme taivaltaneet pilvet viimein ryöpsäyttivät säästelemänsä sisällön niskaamme. Sadesumun saattelemana laahustimme kohti Norjan ja Ruotsin rajaa ja toiveet kirkkaasta kukkakelistä valuivat vettyneiden puroiksi muuttuneiden polkujen viettämänä alas laaksoihin.

Ankean harmauden takia tuli ainakin tupailtua oikein urakalla. Norjalaiset tuvat ovat muuten aivan eri tasoa kuin suomalaiset; ne muistuttavat enemmän hyvin varusteltua kesämökkiä kuin meille tutumpaa autiotupaa. Norjan tasokkaisiin tupiin tulee myös hankkia avain ja suorittaa yöpymismaksu. Ruotsalaiset tuvat jäivät tällä vaelluksella vielä kokematta, ehkäpä ne ovat sitten jotakin suomalaisten ja norjalaisten tupien välimallia.

En ole päässyt vielä aivan selville siitäkään, mikä on norjalaisten mittakaavassa vuori ja mikä tunturi, tai mikä määritellään vaaraksi, nyppyläksi, kukkulaksi, mäeksi, kumpareeksi tai nousuvoittoiseksi tasaiseksi. Yhtä kaikki, Norjassa retkeilyreiteillä lähdetään lähes poikkeuksetta kipuamaan ylöspäin.

Vietimme yhden kokonaisen sadepäivän viihtyisällä Gappohyttalla. Yhteyksiä ei ollut, joten someselailun ja luontoasioiden googlailun sijaan opettelimme tylsistymään. Tunnit vierivät todella hitaan tuntuisesti kelin kirkastumista odotellessa. Siivoilimme tupaa, opettelimme kiehisten tekoa heikolla menestyksellä, täytimme juomavesisaavit uusilla vesillä (juomakelpoista vettä piti hakea 700 metrin päästä joelta), selailimme tuvasta löytyviä norjankielisiä luontokirjoja ja yritimme kääntää niitä välttävän ruotsinkielitaidon avulla. Opettelimme lisää tunturikasveja pelikorteista, söimme sienirisottoa ja joimme punkkua, hörpimme vuoroin kahvia ja vuoroin kaakaota ja nukuimme useammat päikkärit. Tutkimme myös maastokarttaa ja suunnittelimme jo seuraavia patikkareissuja.

Iltakuudelta vesisade vihdoin hellitti ja paksu pilvipeite jopa hieman rakoili. Tupaa ympäröivät korkeat huiput vilahtelivat pilviverhojen raoista. Päätimme lähteä tutkimaan lähimaastoja. Kukka- ja lintuhavaintoja kertyi lukuisia, mutta laadullisesti ei ihan sitä mitä olimme lähteneet hakemaan.

Kirsi kävi illalla vielä kalassa läheisellä järvellä. Kalaa ei tällä kertaa tullut, joten kynttiläillallisena toimi Turmat-pussiruuat ja pestopasta. Saimme myös yllätysvieraita, kun portugalilaiset pojanklopit saapuivat aamuyön tunteina tuvalle nukkumaan. Aamupalapöydässä selvisi, että nuorukaiset olivat mukana Tukholman yliopiston naaliprojektissa ja olivat kaksi viikkoa alueella etsimässä naaleja ja naalien jälkiä. Yhtään napakettua ei kuitenkaan ollut vielä edeltävän kuuden päivän aikana löytynyt, toivottavasti klopeilla oli loppumatkasta parempi tuuri.

Kotikivi Saana näytti Norjasta käsin pikkuruiselta.

Palauttelin myös vähän jo ruostunutta päälläseisontataitoa lihasmuistista. Kuva: Kirsi

Patikan lintuhavainnot: tunturikihu, kapustarintoja, tyllejä, korppeja, kivitaskuja ja järripeippoja

Kasvihavaintoja: jääleinikkejä, sinirikkoja, norjanjäkkärää, talvikkeja ja yökönlehtiä

Muutama hyvin harvinainen kukka jäi vielä tällä reissulla löytymättä, joten ei auta kun suunnata kotijärven takaisille tuntureille vielä uudestaan paremmalla kelillä.

Sinirikko — Myös sinirikot olivat jo menneet vähän yli.

Ennätyssateisen kesän jäljiltä monet purot tulvivat niin, että niiden varsilla kasvavat kasvitkin lilluivat raikkaassa tunturipurokylvyssä.

-Laura

Ensimmäinen talvivaellus: yhden yön hiihtoretki Käsivarressa

April 14, 2021

Huomioithan, että Käsivarren hiihtovaelluksille tulee valmistautua huolellisesti! Olosuhteet muuttuvat tunturissa todella nopeasti ja myrsky voi nousta vauhdilla päälle.

Reitti: Kilpisjärven kylältä Saarijärven tuvan lähistölle. Matkan pituus n. 15 km suuntaansa. Runsaiden taukojen kera kulkuaika n. 8 h per päivä.

Vaelluksen valmisteluihin ja suunnitteluun meni yllättävän paljon aikaa

Idea talvivaelluksen kokeilemisesta syttyi vuodenvaihteen tienoilla harmitellessani edellisen vuoden koronan peruuttamia vaellussuunnitelmia. Vaelluskuumeeni poltteli siis hehkuvan kuumana jo tammikuun kipakoissa pakkaskeleissä, enkä millään malttanut odottaa sulan maan aikaan asti, että pääsisin taas kokemaan erämaavaelluksen. Kaamoksen kylmyyteen ja hämäryyteen en kuitenkaan uskaltanut lähteä ensimmäistä talviyöpymistä testaamaan, joten keväthankikelejä ja aurinkoa oli odoteltava vielä kolmisen kuukautta. Turvallisuussyistä en myöskään halunnut lähteä matkaan yksin, joten onneksi naapurin Kirsi innostui heti Käsivarren hiihtovaellusideasta.

Siitä alkoikin sitten viikkojen pituinen suunnitelmien hiominen ja tarvittavien varusteiden haaliminen. Meiltä molemmilta löytyi kesävaellusvarusteet sekä varastosta paljon patikointipäiviä sulan maan ajalta, mutta kummallakaan ei ollut talvitelttailukokemusta eikä ahkionvetämistaustaa. Lähdimme hiihtovaellusnoviiseina siis liikkeelle ihan perusasioista:

Mitä erityisiä asioita talvivaelluksella tulee huomioida?
Millaisilla suksilla on paras hiihtää?
Mitä talviretkeilyvarusteita tarvitsee ottaa mukaan?
Mitä pitää ottaa huomioon, kun kokkailee retkiruokaa talvella?
Voiko talvivaelluksen tehdä rinkan kanssa vai kannattaako vuokrata ahkio?
Paljonko ahkioon kannattaa pakata tavaraa ja miten painopiste tulee jakaa?
Miten teltassa tarkenee yöpyä? Vai kannattaako yöpyä varaustuvalla?
Kuinka aikaisin varaustuvan paikat tulee varata?
Kuinka pitkät päivämatkat ovat meille sopivia?

Googlailimme ja lueskelimme paljon blogeja talviretkeilystä ja hiihtovaeltamisesta. Parhaaksi ajankohdaksi aprikoimme huhtikuisen viikonlopun: huhtikuussa pakkaslukemat eivät yleensä ole älyttömän hyisiä, ja hankikin on ehtinyt jo kovettua kantavammaksi. Myöskin pitkät valoisat kevättalven päivät houkuttelivat, koska päivänvalon riittävyyttä ei tarvitsisi miettiä matkanteon aikana; pimeällä otsalampun kanssa hiihtäminen ei innostanut kumpaakaan. Toukokuun yöttömiin öihin asti emme kuitenkaan uskaltaneet reissua jättää, sillä lumitilanne vaihtelee vuosittain ja toukokuisen lumipeitteen tai sen kantavuuden ennustaminen alkuvuodesta vaikutti mahdottomalta. Meillä oli tietysti etuna se, että asuimme jo valmiiksi Kilpisjärvellä, joten lopullisia vaelluspäiviä ei tarvinnut lyödä lukkoon vielä tammikuussa, ja kelien mukaista kikkailua olisi ollut mahdollista tehdä vielä lähempänäkin h-hetkeä.

Työaikataulujen ja koirien hoitopaikkojen sumplimisen takia päädyimme lopulta maksimissaan kahden yön pituiseen reissuun. Toinen rajoittava tekijä oli autio- ja varaustupien sijainnit. Talvitelttailukokemuksen puuttuessa ajattelimme varaustuvan olevan varmempi valinta ensimmäiselle hiihtovaellukselle. Ilmassa oli jatkuvasti kuitenkin myös riski siitä, että tuvat suljettaisiin koronan takia viime kevään tapaan. Koronan vuoksi terveydenhuollon kapasiteettia ei kannata turhaan lähteä kuormittamaan, joten myöskään sen takia emme halunneet lähteä lyhyellekään talvivaellukselle heppoisin valmisteluin.

Reittisuunnitelmaa hiottiin pitkin kevättä

Kyselimme tuttaviltamme reittivinkkejä ja monet suosittelivat ensimmäiseksi kohteeksi Termisjärveä. Kokeneimmat ja huippukuntoisimmat tuttumme olivat hiihtäneet Kilpisjärveltä Haltille, osa jopa yhdessä päivässä. Olimme itse mietiskelleet reilun 10 km päivämatkoja, sillä preferoimme nautiskelua suorittamisen sijaan. Halti karsiutui siis pois heti reittisuunnitelmien alkumetreillä. Termisjärvi vaikutti kaikin puolin hyvältä kohteelta: reitti olisi suht helppokulkuinen selkeästi merkittyä moottorikelkkauraa pitkin ja varaustupa vaikutti kuvien perusteella viihtyisältä ja tarpeeksi tilavalta, jotta myös jonkinlaisten koronaturvavälien pitäminen tuvalla olisi mahdollista.

Pidimme vaelluksen ajankohtaa auki vielä helmikuun loppuun asti, mutta sitten hoksasimme, että monet muutkin suunnittelivat kevättalvista hiihtovaellusta juurikin Käsivarteen ja Termiksen suunnille. Tuvan varauskalenteria vilkaisemalla totesimme, että petipaikat kannattaisi varata jo nyt pari kuukautta etukäteen. Teimme varauksen pääsiäisen jälkeiselle ajankohdalle, jotta välttäisimme pahimmat erämaaruuhkat.

Kevään edetessä seurailimme Kilpisjärven luontokeskuksen parkkipaikan automääriä. Niiden perusteella pystyimme arvioimaan, kuinka ruuhkaista suosituimmilla vaellusreiteillä mahdollisesti olisi. Pääsiäisen aikaan kuulimme huhua, että Termisjärvellä oli porukkaa kuin pipoa: hiihtovaeltajien lisäksi paikka houkutteli vapaalaskijoita, kelkkailijoita ja pilkkijöitä runsain määrin. Oli siis aika tehdä jälleen uusi reittisuunnitelma, koska emme halunneet lähteä hiihtämään jonossa tai kuuntelemaan moottorikelkkojen pärinää yötä myöten.

Kävin ostamassa Kilpisjärven retkeilykeskukselta paperisen maastokartan ja tutkailimme sitä tarkemmin. Mittailimme matkoja ja laskeskelimme korkeuskäyriä ja välimatkoja eri tuville. Arvelimme, että kaikkien tupien pihapiirissä olisi tungosta joka tapauksessa, joten päädyimme lopulta telttayöpymiseen, kuitenkin niin, että matka lähimmälle tuvalle ei olisi mahdoton, jos jompi kumpi palelisi yöllä.

Varusteet piti hankkia, testata ja sisäänajaa ajoissa

Tunturisukset ja bc-monot: Liukulumikengillä emme halunneet koville keväthangille lähteä, koska käytännössä kantittomilla suksilla olisimme luultavasti päätyneet kävelemään kaikki hiemankin jyrkemmät alamäet. Oli siis hankittava tunturisukset. Niiden hankkiminen ei lopulta ollutkaan kaikista helpoin juttu, sillä melkeinpä kaikkien valmistajien sukset ja monot alkoivat olla lopussa, vaikka olimme jo tammikuun lopulla niitä tilailemassa. Käytettynäkään ei tunturisuksia kukaan missään nettikirpputoreilla vielä alkuvuodesta myynyt. Kilpisjärven kylältä voi toki vuokrata suksia ja monoja matkailuyrittäjiltä, mutta vuokramonoilla ei houkutellut lähteä matkaan rakkojen ja hiertymien pelossa. Viikkojen mittainen retkivarustesivustojen selailu tuotti lopulta tulosta ja saimme molemmille ajoissa sukset ja monot, ja pääsimme ajamaan niitä sisään pitkin kevätalvea.

Ahkiot ja rinkat: Alun perin ajatuksena oli lähteä kahdella rinkalla ja yhdellä Paris-pulkalla liikkeelle, mutta toimistotyöläisen hartiani alkoivat oireilemaan jo ennen reissua, joten viime hetkellä päätin sittenkin vuokrata ahkion. Onneksi kylältä löytyi vielä muutama vapaa ahkio, vaikka olinkin myöhään liikkeellä. Fjellpulkenit eli ahkioiden ferrarit olivat kylältä loppu, joten Kilpissafareilta vuokrattu Savotan Paljakka sai kelvata. Omasta mielestä Paljakka oli aivan passeli ahkio, tosin Fjellpulkenia en ole koskaan päässyt ajelemaan, joten en myöskään tiedä paremmasta. Savotan ahkion aisat hankaloittivat välillä hiihtämisen logistiikkaa, mutta toisaalta taas alamäissä vetonarullinen Paris-pulkka vaikutti jokseenkin hasardilta.

Kotateltta ja retkikamiina: Päädyimme alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yöpymisen osalta ratkaisuun, jossa pakkasimme ahkioihin kotateltan, joka oli tarkoitus pystyttää muutaman kilometrin päähän lähimmältä autiotuvalta. Kokeilimme teltan ja kamiinan kokoamista kertaalleen kotipihalla ennen lähtöä. Kotateltassa mahtui mukavasti kokkailemaan ja viettämään iltaa, toisin kuin tunneliteltassa. Otimme lisäksi mukaan pienen retkikaaminan ja klapeja. Kamiinalla sai tehtyä ruokaa ja se toi telttaan mukavaa tunnelmaa – ja aavistuksen lämpöäkin. Nukkumaan käydessä täytyi silti kaivautua syvälle makuupussien sisään, sillä pikkuruisella kamiinalla teltta ei pysynyt lämpimänä yötä myöten.

Muut talviretkeilyvarusteet: Pakkauslistan pohjana käytimme Partioaitan talvivaelluksen varustelistaa ja lisäilimme siihen omia extroja, kuten lapion, jolla saimme kaivettua teltalle sopivan kuopan ja paksun villapaidan, joka päällä oli mukava viettää aikaa leirissä. Sekä satelliittipuhelimen, jolla saisimme yhteyden kenttien ulkopuolellakin, mikäli hätätilanne sattuisi.

Kaikkia varusteita emme tietenkään hankkineet omaksi, vaan osan lainasimme puolisoiltamme tai muilta kyläläisiltä. Ostimme omiksi vain sellaiset varusteet, joille tiesimme olevan jatkossakin paljon käyttöä. Talvimakuupusseja emme hankkineet, vaan nukuimme kahdella kolmen vuodenajan makuupussilla.

Huolellisten valmistelujen ansiosta itse vaellus oli mukava kokemus

Pääsiäinen menikin sitten vaellusjännä päällä sääennusteita seuratessa. Toivoimme tietysti sormet ristissä mahdollisimman selkeää ja sopivan tyyntä keliä, vaikka tiesimme kokemuksesta, että Käsivarren kelit ovat arvaamattomia. Käsivarren erämaan avotunturit ovat vaelluskohteena aivan omaa luokkaansa, sillä metsän suojaa ei ole tarjolla missään ja kelit voivat muuttua silmänräpäyksessä selkeästä ja tyynestä kovaankin myrskyyn, joka kadottaa näkyvyyden hetkessä. Tuntureilla ei myöskään ole ilmaisia hiihtokilometrejä – yllätyimme, että alamäissäkin sai lykkiä, jotta ahkion kanssa pääsi eteenpäin.

Emme halunneet ottaa turhia riskejä ensimmäiselle talvivaellukselle, joten huolellisten valmistelujen jälkeen oli mukavan turvallinen olo lähteä matkaan. Omia taitojaan ei mielestäni kannata erämaahan lähtiessä koskaan yliarvoida. Vain kokemuksen kautta löytyvät ne itselle sopivimmat matkat ja tauotukset sekä varusteet.

Uskomatonta kyllä, juuri meidän vaelluspäivillemme sattuivat kevään tähän asti aurinkoisimmat ja tyynimmät päivät. Lisäluksusta toi se, että saimme lähteä vaellukselle omasta pihasta käsin eikä tarvinnut häseltää autokyytien kanssa.

Lähdimme aamiaisen jälkeen kipuamaan tunturiin ahkiot täynnä lämmintä vaatetta ja herkkuruokia. Ensimmäisessä ylämäessä piti jo riisuutua enimmistä kerroksista, koska ahkion vetäminen sai hien nopeasti pintaan. Palella ei siis matkan aikana tarvinnut.

Matkanteko oli yllättävän hidasta, kun ei ollut tottunut vetämään kuormaa perässä. Hidas eteneminen voi myös johtua lukuisista auringonotto-, valokuvaus- ja evästauoista.

Menomatkan kuljimme aikalailla merkittyä kelkkauraa pitkin. Hankikin kantoi hyvin, mutta reittiä pitkin hiihtäminen oli hieman kevyempää. Onneksi tunturissa riittää lääniä, joten vaikka suurimman osan matkaa kuljimmekin pitkin kelkkareittiä, jossa päristelijöitä, kelkkasafareita ja pilkkikelkkoja suhasi jatkuvasti ohi, pystyimme poikkeamaan myös kantohangelle omille laduille hieman syrjempään. Paluumatkan tulimmekin melkein kokonaan kantohankea pitkin kelkkauraa myötäillen, jotta saimme sopivasti vaihtelua maisemiin.

Merkitty moottorikelkkaura Kilpisjärveltä Haltin suuntaan, eli niin kutsuttu tikkureitti, ei ole virallinen vaellusreitti, vaan kelkkaliikennettä varten merkitty huoltoura, jota käyttävät esimerkiksi Metsähallituksen työntekijät sekä poronhoitajat. Hiihtovaeltajia ohjeistetaan hiihtämään kelkkauran oikeanpuoleista reunaa, jotta vahingoilta ja kolareilta vältyttäisiin.

Kuva: Kirsi. Saarijärven tupa ja lounastauko häämöttivät edessäpäin.

Suunnilleen kahdeksan tunnin hiihtopäivän päätteeksi löysimme erään vaaran alarinteestä mukavan tasaisen leiriytymispaikan ja aloimme kaivaa teltalle sopivaa kuoppaa. Telttaa ei muuten tulisi koskaan laittaa jään päälle, jotta vesistöt eivät turhaan saastuisi ihmisen jättämistä jätöksistä jäiden sulaessa.

Leirin pystyttämisen jälkeen vaihdoimme kuivat ja lämpimät vaatteet ylle ja kaivauduimme makuupusseihin sytyttämään kamiinaa ja valmistamaan illallista. Itse olen laiska suunnittelemaan ja valmistelemaan retkieväitä, joten olin jo aivan valmistautunut pussipastapäivällisiin. Tämän reissun herkkueväistä kiitos kuuluukin Kirsille sekä naapurin Janille ja saksanseisoja Kerolle, joiden pyytämiä riekkoja nautimme illalliseksi suppilovahvero-punaviinikastikkeessa. Äitini keräämät suppilovahverot olin kiikuttanut Etelä-Suomesta asti ja nyt ne saivat arvoisensa käyttötarkoituksen.

Kuva: Kirsi. Valoa häämötti horisontissa vielä klo 23.

Kuva: Kirsi. Tähdet tuikkivat leirimme yllä. Revontulia emme tällä kertaa nähneet.

Illalla auringon laskiessa hengityksen höyryämisestä ja näppien kohmettumisesta huomasi, että pakkanen kiristyi reilusti. Aivan -20 asteeseen ei mittari tainnut valahtaa, mutta hyvin lähelle kuitenkin. Illallisen jälkeen möngimme vielä teltasta hetkeksi ihailemaan kirkasta tähtitaivasta ja horisontissa häämöttävää valonkajastusta. Oli aivan hiljaista eikä päivällä nähtyjä hiihtovaeltajia, pilkkijöitä tai muita erämaan kulkijoita näkynyt enää lähimaillakaan. Upea hiljainen hetki tuntureiden huomassa taltioitui paremmin omaan muistiin kuin kameran muistikortille.

Sitten olikin jo aika laittaa unille. Nukahtaminen ei uupuneisuudesta huolimatta tapahtunut hetkessä: jäsenet hytisivät vielä tunnin verran ennen kuin lämpö asettui makuupussien sisään. Sen jälkeen tuulenvireen aiheuttama suhina teltan liepeissä sai vielä mielikuvituksenkin laukkaamaan ja olimme aivan varmoja, että joku erämaan asukas yrittää kaivautua seuraksemme telttaan – eväämme olisivat varmasti maistuneet myös ketuille, sopuleille tai miksei ahmoillekin. Hetken aikaa rapinaa kuunneltuani sujautin korvatulpat syvälle korviin ja sain vihdoin unenpäästä kiinni.

Saimme viettää yön omassa rauhassa, ja ensimmäisten kelkkailijoiden äänetkin kantautuivat leiriimme vasta seuraavana aamupäivänä. Silti ajatus siitä, että Saarijärven ja Termisjärven tuvat olivat molemmat järkevän matkan päässä, toi telttayöpymiseen tietyn turvallisuudentunteen.

Retkikamiinalla valmistettu riekkoillallinen punaviinimukillisen kera.

Aamunäkymiä teltasta herätessä. — Aamunäkymiä teltasta herätessä

Heräsimme aikaisin aamuauringon alkaessa valaista leiriämme. Makuupussista poistuminen ei lopulta ollutkaan niin hytisyttävä kokemus, mitä olin ennalta ajatellut. Puimme rivakasti lisää lämmintä vaatetta päälle, mutta muuten emme pitäneet kiirettä aamutoimien kanssa, vaan nautiskelimme tyynestä aamupäivästä kaikessa rauhassa. Kirsi käväisi pilkilläkin lähistön rei’illä, jotka eivät olleet ehtineet vielä kokonaan umpeutua edellispäivän pilkkijöiden jäljiltä. Sillä aikaa minä kannoin korteni kekoon retkiruoka-asiassa ja valmistelin trangialla curryriisimössöä lounaaksi ruokatermariin – ihan omin kätösin suoraan valmisruokapurkista.

Hitaan aamun jälkeen hiihtovauhtimme oli yllättävän reipas väsyneistä jäsenistä huolimatta. Pysähdyimme Saarijärvelle vielä lounastamaan ja hiihtelimme siitä takaisin kotiin. Lähestyessämme kylää alkoi pilviäkin pikkuhiljaa kerääntyä taivaalle. Maisema näytti suorastaan satumaalta haloilmiön ja lainehtivien pilvien ansiosta. Paikallisista sääpalveluista luotettavin eli yr.no ei sekään ollut ihan osunut nappiin ennusteissaan: luvatun puolipilvisen hiihtokelin sijaan olimme viettäneet kaksi päivää täydessä auringossa pilvettömän taivaan alla. Jos Käsivarren erämaassa ei myrskyltä suojaisia paikkoja ole, niin eipä myöskään liioin suojaa tai varjoa edes auringon porotukselta. Loppumatkasta koinkin reissun heikoimman hetken, kun tuntui että paahtava hangesta heijastuva aurinko teki oloni huonovointiseksi. Join lääkkeeksi melkeinpä pullollisen lumesta sulatettua vettä, jonka jälkeen olo koheni sen verran, että jaksoin hiihtää kotiin asti.

Kuva: Kirsi. Paluumatkalla seuraa piti myös haloilmiö, joka toivotti tervetulleeksi takaisin kylälle.

Näillä tavaramäärillä ja hiihtokunnolla n. 15 km päivämatkat Käsivarren tuntureilla osoittautuivat sopiviksi ja meille aikalailla maksimihiihtomatkoiksi. Ehdimme taukoilla useita kertoja ja pystyttämään leirin hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa.

Pienet kommellukset kuuluvat retkeilyyn, mutta mitään isoa ei onneksi tällä reissulla ehtinyt sattua – mitä nyt yksi kameran vara-akuista koki karuja nestevahinkoja ja yksi vaelluskenkä hyppäsi pois ahkion kyydistä kesken matkan ja palautui myöhemmin omistajalleen paikallisen pilkkijän kelkkakyydissä.

Pikkukommelluksista huolimatta kokonaisuutena oikein onnistunut retki! Reidet tuntuvat vielä lepopäivienkin jälkeen vähän väsyneiltä, ajatus kulkee tavallista hitaammin ja kasvojen iho on tehnyt omatoimisen kuorinnan, vaikka lotrasimme 50+ aurinkorasvaa pitkin matkaa.

Varustepuolella emme harrastaneet ollenkaan grammanviilailua, joten ahkiot painoivat kuin synti, mutta olipahan myös syntisen hyvää ruokaa ja tarpeeksi paljon lämmintä vaatetta mukana.

Kuva: Kirsi. Pidimme välillä kartanlukutaukoja ja mietimme mitä vaaroja ja tuntureita jaksaisimme ylittää hankea pitkin.

Pienen hiihtovaelluksen pientä jälkipuintia

Jos maastohiihto tuntuu monille pohjoisen ihmisille tyhjänhiihdolta, niin taitaa tämä hiihtovaeltaminenkin mennä siihen samaan kategoriaan. Etenemisvauhti ahkion kanssa tuntui ajoittain jopa etelän ihmiselle tyhjänpäiväiseltä, sillä maisemat vaihtuivat turhan hitaasti. Oma arki kun ei enää ole superhektistä säntäilyä, ei erämaastakaan tarvitse enää lähteä hakemaan sitä hitauden tyyssijaa. Toisaalta juuri hitaan etenemisen takia maisemiin tulee keskityttyä paljon syvemmin ja tarkemmin. Olen kulkenut samoissa paikoissa myös kelkan kyydissä ja kelkan vauhtiin verrattuna matkanteko todella muistutti nyt enemmän etanan matelua.

Mutta kyllähän se tunne, että omin voimin ja lihaksin saa roudattua kaikki tarvittavat varusteet erämaan uumeniin on hieno. Ensimmäisestä talvitelttailuyöstä olen myös ylpeä, sillä en olisi uskonut edes muutamia kuukausia sitten yöpyväni teltassa kunnon pakkasessa.

Vaeltamisintoni on Lapissa asumisen aikana kuitenkin hieman tyyntynyt, sillä vaellukset eivät ole enää ainoita tapoja viettää aikaa erämaaluonnossa. Vaeltaminenkin tuntuu nykyisin hyvin suorituspainotteiselta, vaikka nautiskeluakin matkalle mahtuu. Uskallankin väittää, että vaeltaminen on enemmän kiireisten kaupunkilaisten harrastus, jossa pääsee nollaamaan ajatukset perustarpeiden täyttämisen äärellä.

Viimeisten väsyneiden vaelluskilometrien aikana olin jopa aivan varma, etten tulisi tulevaisuudessa tekemään kovin useita talvivaelluksia; ahkion vetäminen suorastaan kiukutti. Mutta nyt muutaman lepopäivän jälkeen olen alkanut jo lueskelemaan kaamosvaelluksesta ja tutkimaan kartasta eri reittivaihtoehtoja – joku kumma tässä lajissa edelleen kiehtoo maalaistunutta kaupunkilaistakin.

-Laura