Ruoppakönkäällä isojen päätösten äärellä

Kävin Ruoppakönkäällä nyt toistamiseen kuukauden sisään. Tämä retkikohde on onneksi niin lähellä Leviä, että uusintareissu ei haitannut yhtään. Päinvastoin, toisella kerralla löytyi paljon uutta nähtävää ja uskaltauduin myös pulahdukselle Pahikkojärveen.

Toinen retkikerta sattui lisäksi sopivaan hetkeen, sillä se rauhoitteli jälleen levottomaksi yltynyttä mieltäni. Kaikesta kiireettömyydestä ja hitaammasta elämänrytmistä huolimatta Lapissa asuessa ei näköjään voi välttyä yllättäviltä käänteiltä.

Pahikkojärvi eräänä heinäkuun hellepäivänä

Muro kävi vahinkomulahduksella Pahikkojärvessä keppiä kurotellessaan.

Eräs poltteleva päätös ei jätä mieltäni rauhaan hetkeksikään.

Pitäisikö muuttaa Kilpisjärvelle?

Pieni seikkailijasielu sisälläni hihkuu, että tartu tilaisuuteen, muuten elämäsi seikkailu ja hyppy tuntemattomaan voi jäädä kokematta. Ja samaan aikaan taustalla jokin epäröivä muutosvastarintainen minäni kuiskailee, että äläpä hoppuile, ihan vielä ei ole oikea aika.

Seikkailijasielun ja muutosstressailijan äänten rinnalla kaupunkien palvelutarjontaan tottunut järkiminäni huutaa yllättävänkin lujaa, että on silkkaa hömöilyä muuttaa Kilpisjärvelle talven pakkasia ja kaamosta vasten. Mitä jos sattuu jotain?

Mitä jos auton lisäksi nimeltä mainitsemattomalta omenakauppiaalta hankittu älypuhelin hyytyy paukkupakkasilla? Entäpä jos sairastun? Lääkärimatka lasketaan sadoissa kilometreissä ja ambulanssin tulo kestää lähemmäs kolme tuntia. Entä jos lumimyräkkä sulkee poispääsyn koko kylältä juuri kun pitäisi lähteä käymään lääkärissä?

Entä jos en sopeudukaan 120 hengen kyläyhteisöön? Olen ikäni asunut paikoissa, joissa on sen verran paljon ihmisiä, etteivät toisten asiat juurikaan ketään hetkauta. Olenko henkisesti valmis siihen, että tulemiseni ja menemiseni sekä monet muutkin asiani ovat nopeasti kaikkien kyläläisten tiedossa? Ei sillä että minulla olisi mitään salattavaa. Tai että ketään varsinaisesti edes kiinnostaisi elämäni sen kummemmin, mutta ajatuksen tasolla olen tottunut olemaan piilossa, varjoissa, nimettömänä.

Entä jos mökkihöperöidyn? Entä jos pitkä kaamosaika imee minusta kaiken elämänilon?

Entä jos. Entä jos. Kaikki hurjimmatkin kauhuskenaariot pyörivät ympyrää päässäni.

Se tärkein kysymys kuitenkin tunkee jatkuvasti kauhuskenaariotulvan läpi: entä jos myöhemmin kadun sitä, etten tarttunut tilaisuuteen?

Jonna scouttaili parasta snorklauspaikkaa Ruoppajärven rannalla.

Kuvattavaa löytyi myös vedenpinnan yläpuolelta.

Muro löysi mustikkamättään ja mätti marjoja suuhunsa suoraan varvuista. Kuva: Jonna Saari.

Uskaltauduin lopulta hyytävän viileään Pahikkojärveen pienen epäröinnin jälkeen. Kuva: Jonna Saari.

Kilpisjärven olematon asuntotilanne onnekseni lykkää päätöksentekoa.

Olen neljässä kuukaudessa ehtinyt tottua Levillä asumiseen, mutta tuleva talvisesonki hirvittää jo. Turistiryysistä ja loputonta after ski -jytää olisi päästävä pakoon jonnekin. Joko länteen tai pohjoiseen. Lähiseuduille tai hieman kauemmas. Ehkä Käsivarren perukoille asti. Saa nähdä, mihin suuntaan syksy minua kuljettaa.

-Laura

Ensimmäinen Lapin kuherruskuukausi

Olen asunut Lapissa nyt kuukauden. Toin loput tavarani sekä koirani tänne kevätpäiväntasauksena. Sain päivänvalosta matkakumppanin, jonka avulla hylkäsin erään toisen vuosien ajan mukanani roikkuneen seuralaisen eli ahdistuneen etelän sieluni.

Keväinen Lappi on hellinyt ja parantanut särkynyttä sisintäni. Se on jo ensimmäisen kuukauden aikana täyttänyt kaikki villeimmätkin toiveeni ja antanut jopa enemmän kuin uskalsin odottaa.

Ystäväni sanoin vietän kuherruskuukautta Lapin kanssa. Se pitää paikkansa; olen täysin Lapin lumoissa, enkä tällä hetkellä kaipaa minnekään muualle. Etelänikävää ei ole näkynyt eikä kuulunut. Päinvastoin kaikki entisestä elämästä lähtemiseen liittyvät pelkoni ovat osoittautuneet turhiksi.

Sanat tai kauniit lauseet eivät mitenkään kykene kuvaamaan kaikkia tunteita, joita täällä koen. Mutta osaan kuvailla sanoin asioita, jotka näitä mystisiä myönteisiä tunteita aiheuttavat.

Ensinnäkin täältä löytyy kaikki, mitä ihminen aidosti tarvitsee. Kaikki tarpeellinen eikä yhtään enempää. Loputon vaihtoehtojen ja valintojen määrä ei ole sekoittamassa Lapissa asuvien päitä.

Lapin luonto ja pohjoisessa tapaamani ihmiset sen sijaan sekoittavat oikealla tavalla minun pääni. Tapaamani avoimet ja vieraanvaraiset lappilaiset kohtelevat ihmisiä ihmisinä; eivät välikappaleina oman edun tavoittelussa tai naapureina, joita ei moikata rappukäytävässä, vaan ihan vain ihmisinä, kaikkine epävarmuuksineen ja vikoineen.

Lisäksi kiire on täällä seesteistä. Sellaista, joka pitää mielen virkeänä, mutta ei stressaantuneena. Ruuhkabusseissa kärvistelyn sijaan työpäivän jälkeen pääsee suuntaamaan suoraan luonnon keskelle.

Lapissa on niin paljon nähtävää ja koettavaa, että on jopa vaikeaa malttaa olla aloillaan. Vieressä kun on silmänkantamattomiin metsää, jossa voi viettää aikaa esimerkiksi erämaavaelluksilla, lumikenkäsafareilla tai huskyvaljakkoajeluilla. Lisäksi löytyy laskettelurinteitä, hiihtolatuja, maastopyöräilyreittejä ja avantoja. Ja jos välillä kaipaa vaihtelua tunturimaisemiin, voi ajella Norjan puolelle vuoristoon.

Ja vielä loppusilaus tähän matkailumainokselta kuulostavaan hehkutukseen: kesän koittaessa jäiden lähdettyä joet ja järvet luovat aivan uuden temmellyskentän, ja yöttömät yöt tuovat elämäniloa vuorokauden ympäri.

Täällä ollessa minulle on kirkastunut haaveilun ja sitten kun -ajattelun ero. Jälkimmäinen aiheuttaa vain katkeruutta ja tyytymättömyyttä nykyhetkeen. Ensin mainittu sen sijaan lennättelee perhosia vatsaan ja huomisen ajattelu pistää hymyilyttämään.

Haaveilen edelleen pohjoisessa asumisesta. Lapin mittakaavassahan asun yhä etelässä ja hinku entistä pohjoisemmas on kova.

Mitä pohjoisempana olen, sitä kotoisammaksi oloni tunnen. Silloin pystyn elämään elämää kaikilla aisteilla ja kokemaan palasen siitä, mikä mahdollisesti on aitoa onnellisuutta.

Aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä aamuauringossa Kiiloselän poropirtin pienen hirsimökin kuistilla porontaljan päällä istuen. Kahvia hörppien ja aamiaispullaa mutustellen. Aamiaisen jälkeen kävin kiertämässä Kiirunapolun UKK:ssa.

Iltasaunan jälkeen käperryin raukeana koira kainalossa mökin makuulaverille kirjoittamaan tämän loppuun.

Kaiken kaikkiaan oloni on vapautunut ja hiukan epätodellinenkin – voisinko oikeasti aina elää näin? Ainakin olen valtavan kiitollinen kaikesta juuri tässä, juuri nyt.

-Laura

Sivupolkuja

Kiiloselän poropirtti

Savojärven kierros ja lähtemisen pelko

Viime syksyn ruskaretkellä Kurjenrahkassa lähdimme matkaan Kuhankuonon parkkipaikalta ja kiersimme Savojärven kierroksen myötäpäivään. Reitti kiertää nimensä mukaisesti Savojärven ympäri. Kierros on suurimmaksi osaksi päällystetty pitkospuilla ja maasto on tasaista, mutta yllättävän monipuolista. Matkan varrella on vaihtelevasti soita, koivikkoa ja männikköä. Välillä jopa lappimaisia maisemia.

Olen nyt kertonut mahdollisimman monelle lähdöstäni Lappiin. Osittain siksi että olen niin innoissani, etten malta olla kertomatta ja osittain siksi, että pelkään jänistäväni ja peruvani kaiken.

Puolen vuoden pituista vaihtoa lukuun ottamatta olen koko ikäni asunut samalla paikkakunnalla, joten tutuilta kulmilta lähteminen luonnollisesti pelottaa. Eniten pelkään sitä, että olen juurtunut liikaa ja kaipaan jatkuvasti takaisin. Pelkään myös, että uusista asioista avoimesti nauttimisen sijaan ikävöin takaisin entiseen turvallisen tuntuiseen ja tasaiseen elämääni, vaikka nyt lähteminen tuntuu ainoalta oikealta ratkaisulta.

Aina kun ajatukseni harhailevat harkitsemaan jäämistä etelään, löydän kolme järkevää syytä: perhe, ystävät ja pohjoista paremmat työmahdollisuudet. Lähtemiselle sen sijaan löydän kymmenittäin järkeviä ja järjettömiä syitä.

Kertoessani lähdöstäni, yleensä ensimmäinen kysymys on, mitä aion Lapissa tehdä. Vastaan yleensä, että olla ja elää. En halua suunnitella etukäteen liikaa tai asettaa odotuksia, jotka eivät välttämättä täyty, ja joiden vuoksi en olisi avoin kaikelle eteen tulevalle.

Ainoastaan asunnon olen vuokrannut etukäteen, mutta senkin voin tarvittaessa irtisanoa. En halua hetkeen sitoutua mihinkään tiettyyn paikkakuntaan tai ajanjaksoon. Työni kulkevat onneksi kätevästi mukanani.

Joitakin asioita uskallan odottaa ja toivoa Lapilta pelkäämättä pettymistä.

Ensimmäisenä odotan kiireettömyyttä, jota etelässä on vaikea kokea. Sellaista tervettä tehottomuutta, josta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa. Kuuluisaa lappilaista luovaa löhöilyä, joka antaa aikaa henkiselle kasvulle.

Toivon myös, että Lappi opettaa minua olemaan tyytyväinen nykyhetkeen ja kaikkeen, mitä minulla jo on. Siihen luultavasti vaaditaan mielen detox-kuuri, joka poistaa kaiken myrkyllisen sitten kun -ajattelun.

Lisäksi uskon, että Lappi antaa minulle tilaa hengittää ja ajatella omia ajatuksia. Vahva tarve miellyttää läheisiä ihmisiä on ajanut minua toistuvasti vastaanottamaan neuvoja siitä, miten elämää pitäisi elää. Lappiin lähteminen on yksi harvoista päätöksistäni, johon ei ole vaikuttanut kukaan muu.

Neljäntenä toivon pääseväni tutustumaan erilaisiin normista poikkeaviin ja inspiroiviin pohjoisen elämäntyyleihin.

Kaikista eniten odotan tietysti Lapin rauhoittavaa luontoa, jonka syleilyssä voin kokea itseni lohdullisella tavalla pieneksi ja mitättömäksi. Suurien ja avarien erämaiden äärellä omat murheet tuntuvat varmasti pieniltä.

-Laura