Kevään ensimmäiset lämpimät päivät saapuivat tunturihiihtäjien iloksi ja hämmennykseksi keskelle talvista maaliskuuta. Untuvaan ja merinokerrastoihin tottuneina plussa-asteisiin pukeutuminen oli alkuun haastavaa – tai ainakin hiostavaa. Myös kirkas kevätvalo vaati kameran vastavalosuojan käytön opettelua. Tunturisuksienkin kanssa sai puljata: märkä nuoskalumi paakkuuntui jatkuvasti kastuneisiin nousukarvoihin ja hiihtäminen muistututti välillä enemmän lumikenkäilyä.
Mutta kaikista pienistä haasteista huolimatta nautimme ensimmäisistä kevätpäivistä tuntureilla jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan eli lintuhavaintojen ja huiputusmaisemien perässä hiihtäen.
KESÄNKITUNTURIN HUIPUTUS
Kuva: Kirsi
Kuva: Kirsi
Kesängin huipulle hinauduttamme annoimme suksien karvojen kuivua lempeässä tuulenvireessä ja nautimme itse harvinaisen lämpimästä huiputuskelistä. Saatoin nauttia välillä jopa liiakseen, sillä pyllähdin rinteessä useampaan otteeseen paikoiltani. Kuvissa pienet pyllähdykset näyttävät siltä kuin olisin vain loikoillut kasuaalisti auringonpaisteessa, mutta todellisuudessa tasapaino petti pienestä pitäen suksien kanssa touhunneenkin.
Kuva: Kirsi
Kuva: Kirsi
Hiihdon jälkeen ihastelimme auringonlaskua vielä Luontokeskus Kellokkaan takapihalla.
KEIMIÖTUNTURIN HUIPUTUS
Seuraavana päivänä Keimiön huiputukseen lisähaastetta toivat metsäisen alarinteen sohjoontunut upottava hanki ja avotunturissa tuulen kovettama jäisen koppurainen kuori, jolla laskeminen oli paikoin jopa vähän pelottavaa.
Keimiötunturi sijaitsee Pallasten ja Yllästen välissä, joten eteläisessä horisontissa häämöttävät Yllästen seitsemän siluettia, ja Pallaksen kerot kumpuilevat kauniisti pohjoisessa maisemassa.
Kuva: Kirsi
AURINGONLASKU KUKASTUNTURILLA
Kevätpäiväntasauksen aikoihin en millään malta olla kipuamatta tunturiin ilta-auringossa. Tällä kertaa suuntasin Kukastunturille suksitta kovaksi tamppautunutta lumikenkäilyuraa pitkin. Saavuin huipulle juuri parahiksi auringon kultaamaan maisemaan ja seurasinkin auringonlaskun kokonaan loppuun asti ennen kuin kipitin takaisin lähtöpaikalle eli Elämänluukulle.
Kiitos tunturimaisemista Kesänki, Keimiö ja Kukas sekä hiihtoseurasta Kirsi! Eihän tästä kevättalvesta saa koskaan tarpeekseen. Onneksi huhtikuukin on vielä täydellistä kantohankiaikaa. <3