Sinivalkoinen tunturikupla maailman laidalla

Meidän pienessä kylässämme maailman laidalla taivas tuntuu toisinaan todella olevan lähempänä kuin muualla.

Seuraavaksi pienet maalis-huhtikuiset muistelut eli otteita menneen kevättalven sinivalkoisesta tunturikuplasta.

Maaliskuussa kävimme riekkohiihdoilla tunturissa, teimme tunturihiihtoja auringossa ja näimme aurinkokiirunoita hiihtäessä. Hiihtävää riekkoa tai kiirunaa ei sentään tullut vastaan, hiippailevia tunturikanoja montakin.

Samoihin aikoihin kun tunturitirpat aloittivat taas kulkunsa kohti loputonta valoa kevätrinnat röyheinä, alkoi sydäntalven jälkeinen aurinko jälleen lämmittää hiihtelijöiden kasvoja.

Pitkät päivät riekkokeitailla toivat kaivattua eskapismia arjesta. Kelloton kupla lumiaavikon syleilyssä kesti jopa kuukauden päivät, ja olisi jatkunut varmaan pidempäänkin, jos en olisi lähtenyt kohti etelän vihertyvää kevättä tänä vuonna tavanomaista aikaisemmin.

Kiirunat käynnistivät kumppanien kevätkuikuilun jo maaliskuussa.

Lapintiainen

Sinivalkoinen tunturikupla ulottui myös rajan toiselle puolelle Norjaan. Tällä hiihtoretkellä kävimme vain pikkuisen tutkailemassa uusia paikkoja ja aivan yllättäen eteemme avautuivatkin huikaisevan hienot vuoristomaisemat.

Kuva: Kirsi

Vuodenaikojen ja matkailusesonkien lisäksi elämää Kilpisjärvellä määrittävät myös erilaiset pyyntikaudet. Reilun puolen vuoden mittainen riekonpyyntikausi päättyi maaliskuussa ja sen päätyttyä riekkokoira-Kirasta tuli taas kevät- ja kesäkaudeksi minulle retkikaveri ja Villelle kalakaveri. Ajattelin myös kokeilla kevyttä polkuhölkkäilyä Kiran kanssa heti kun lumet ovat sulaneet tarpeeksi.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kevättalven tunturikausi huipentui pääsiäisenä pieneen yön yli -retkeen. Telttailimme erään vaaran laidalla riekkojen soidinkäkätyksiä kuunnellen. Nautimme illalliseksi jo perinteeksi muodostunutta retkikaaminalla valmistettua riekkoa punaviinikastikkeessa. Pannulle päätyvä riekko oli pyydetty samoilta tienoilta aikaisemmin maaliskuun puolella.

Juhlistimme vötkylä-pilkkisiikoja skumpalla. Kuva: Kirsi

Retkemme aikana soidinriekkoja vilisi pitkin tunturihankia hohtavina keiloina raikuvasti räkättäen. Lähietäisyydelle kevätkiimaiset kukot eivät kuitenkaan tällä kertaa päästäneet, vaan pyrähtivät lentoon heti kun havaitsivat kameroiden kanssa hiippailevat hiihtäjät.

Myös iso pulmusparvi pölähti lentoon pälveltä kun matkasimme kelkan kyydissä kohti leiriä. Pulmusten näkeminen on Kilpisjärvellä vähintään yhtä varma kevään ensimerkki kuin leskenlehti etelässä.

Kuva: Kirsi

Riekot hohtivat kevähangillä keilojen lailla. Tämän lähemmäs niitä ei tällä kertaa päässyt kuvaamaan. Kuva: Kirsi

Vesien sulattelua lumesta. Kuva: Kirsi

Ahman jälkiä näkyi useitakin leiripaikamme lähistöllä. Näimme jopa pieniä ahman jälkiä, kenties tämän talven tulokkaita.

Ehdin käydä jo mutkan etelän kuntantuoksuisessa keväässä, vierailulla suuressa maailmassa. Kotiinpaluu tuntui ensimmäistä kertaa pohjoisessa asumisen aikana haikean vaikealta. 

Mutta teidän jo kokemuksesta, että etelän ystävien ja perheen hyvästelemiseen liittyvä haikeus kaikkoaa taas pian kun pääsen tunturiin etsimään uusia kukkia ja tarkkailemaan muuttolintuja.

-Laura

Keväinen pilkkipäivä Käsivarren erämaassa

Kilpisjärven kylältä käsin kevättalvinen Käsivarren erämaa näyttäytyy horisonttiin ikuisesti jatkuvana tunturiylänkönä – valkoisena saharana, jossa ei kasva edes käkkäräkoivuja. Tosiasiassa Käsivarren erämaa-alueen luonto on hyvinkin monipuolista: löytyy jylhiä jyrkkäseinäisiä kuruja, aakeita jokilaaksoja, metsäisempää tunturikoivikkoa ja tietysti kirkasvetisiä tunturijärviä, joissa asuu valtavan kokoisia punavatsaisia rautuja ja kirjavasta selkäevästään tunnettuja harjuksia. Kevätaikaan aluetta voisi luonnehtia suorastaan näköpilkkijän paratiisiksi.

Lähdimme huhtikuisena sunnuntaina heti aamutuimaan kohti kirkkaita rautuvesiä. Jo pelkkä matkanteko sai sydämen sykähtämään useaan otteeseen: koivikkoisissa laaksoissa kymmenien lintujen riekkoparvet pyrähtelivät lentoon valkoinen höyhenpeite auringossa välkkyen ja mustat pyrstösulat viuhkana vilahdellen. Riekkolaaksoja reunustavat pahdat kohosivat valkoisesta lumierämaasta kumpuilevina ja suorastaan epätodellisen jylhinä.

Muut retkiseurueestamme olivat innokkaita pilkkijöitä, mutta minä keskityin enemmän maisemiin, eläinten lumijälkiin, kantohangella hiihtelyyn ja eväisiin.

Kuva: Kirsi

Ennen kuin kukaan kalakiimaisista oli ehtinyt rynnätä ensimmäistä pilkkireikää kairaamaan, nautimme aamupalaksi nokipannukahvit ja viinerit. Aamukahvia hörppiessäni huomasin yhtäkkiä jännittävän pilvi-ilmiön tunturin takaisella taivaalla: tunnistin pilvet Kelvin-Helmholtzin pilviksi. Tajusin onneksi napata niistä heti kuvan, sillä pilvet muodostivat aaltomaisen ketjun taivaalla vain muutaman minuutin ajan.

Aamupalan jälkeen muut siirtyvitä pilkkirei’ille pötköttelemään ja minä vaihdoin monot jalkaan ja suuntasin valkoisen aavikon lumilaineille.

Innokkaat pilkkijät malttoivat pimplata tuntitolkulla. Näköpilkkiminen on toki minunkin mielestäni perinteistä pilkkimistä mielenkiintoisempaa, sillä pilkkireiästä voi nähdä kirkkaissa vesissä uiskentelevia vonkaleita. Eri asia toki on, tarttuvatko kalat syöttiin. Tälläkin pilkkikerralla isot raudut kaartelivat reikien ympärillä, mutta eivät selvästikään olleet ruokailutuulella.

Kärsivälliset pimplaajat jatkoivat järvenpohjaan tuijottelua sillä aikaa kun me gordoninsetteri Kiran kanssa kävimme hiihtelemässä ja nuuhkuttelemassa keväisiä tuntureita. Näimme vanhoja ahman jälkiä, mahdollisia naalin jälkiä, ja kuulimme käkätysnaurun saattelemia riekkoparvia.

Tunnit vierähtivät kelloon vilkaisematta, ja aivan huomaamatta alkoi ilta laskeutua tunturiin. Paistoimme vielä iltapalamakkarat ennen kotimatkaa.

Kuva: Kirsi. Notskin sammutus näytti savukoneen tupruttelulta.

Kuva: Kirsi

Kotimatkalla näimme vielä upean auringonpilarin. Aivan mahtava päätös tälle kevättalven tunturipäivälle!

-Laura

Sivupolkuja:

Pilkkiopastuksia Kilpisjärvellä ja Käsivarressa – Wild Trail Waters

Keväthiihtoja Pallas-Yllästuntureilla

Kevään ensimmäiset lämpimät päivät saapuivat tunturihiihtäjien iloksi ja hämmennykseksi keskelle talvista maaliskuuta. Untuvaan ja merinokerrastoihin tottuneina plussa-asteisiin pukeutuminen oli alkuun haastavaa – tai ainakin hiostavaa. Myös kirkas kevätvalo vaati kameran vastavalosuojan käytön opettelua. Tunturisuksienkin kanssa sai puljata: märkä nuoskalumi paakkuuntui jatkuvasti kastuneisiin nousukarvoihin ja hiihtäminen muistututti välillä enemmän lumikenkäilyä.

Mutta kaikista pienistä haasteista huolimatta nautimme ensimmäisistä kevätpäivistä tuntureilla jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan eli lintuhavaintojen ja huiputusmaisemien perässä hiihtäen.

KESÄNKITUNTURIN HUIPUTUS

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kesängin huipulle hinauduttamme annoimme suksien karvojen kuivua lempeässä tuulenvireessä ja nautimme itse harvinaisen lämpimästä huiputuskelistä. Saatoin nauttia välillä jopa liiakseen, sillä pyllähdin rinteessä useampaan otteeseen paikoiltani. Kuvissa pienet pyllähdykset näyttävät siltä kuin olisin vain loikoillut kasuaalisti auringonpaisteessa, mutta todellisuudessa tasapaino petti pienestä pitäen suksien kanssa touhunneenkin.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Hiihdon jälkeen ihastelimme auringonlaskua vielä Luontokeskus Kellokkaan takapihalla.

KEIMIÖTUNTURIN HUIPUTUS

Seuraavana päivänä Keimiön huiputukseen lisähaastetta toivat metsäisen alarinteen sohjoontunut upottava hanki ja avotunturissa tuulen kovettama jäisen koppurainen kuori, jolla laskeminen oli paikoin jopa vähän pelottavaa.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Keimiötunturi sijaitsee Pallasten ja Yllästen välissä, joten eteläisessä horisontissa häämöttävät Yllästen seitsemän siluettia, ja Pallaksen kerot kumpuilevat kauniisti pohjoisessa maisemassa.

Kuva: Kirsi

AURINGONLASKU KUKASTUNTURILLA

Kevätpäiväntasauksen aikoihin en millään malta olla kipuamatta tunturiin ilta-auringossa. Tällä kertaa suuntasin Kukastunturille suksitta kovaksi tamppautunutta lumikenkäilyuraa pitkin. Saavuin huipulle juuri parahiksi auringon kultaamaan maisemaan ja seurasinkin auringonlaskun kokonaan loppuun asti ennen kuin kipitin takaisin lähtöpaikalle eli Elämänluukulle.

Kiitos tunturimaisemista Kesänki, Keimiö ja Kukas sekä hiihtoseurasta Kirsi! Eihän tästä kevättalvesta saa koskaan tarpeekseen. Onneksi huhtikuukin on vielä täydellistä kantohankiaikaa. <3

-Laura