Ruskaretki vai roskaretki?

Kotimaan luontomatkailun, etenkin retkeily- ja vaellusreissujen, suosio sen kuin kasvaa, ja yksi selittävä syy siihen voi olla ihmisten potema lentohäpeä. Myös sosiaalisen median tunnelmalliset kuvat varmasti lisäävät retkeilyhypeä. Suomen luontoa hehkutetaan kaikkialla aina ulkomaita myöten ja ihan syystäkin, sillä luonnolla on tutkitusti positiivinen vaikutus ihmisiin.

Mutta ihmisillä on sitä vastoin yleensä negatiivinen vaikutus luontoon. Suosituimmissa retkikohteissa se näkyy esimerkiksi maaston kulumisena kulkijamäärien lisääntyessä. Ikävin seuraus luontomatkailun suosion kasvussa on kuitenkin metsiin päätyvien roskien määrä. Taukopaikkojen jäteastiat pursuavat yli ja roskia löytyy myös keskeltä ”koskematonta” erämaata.

Haluaisin uskoa, että monet vastuuttomat retkeilyvalinnat johtuvat ihmisten tietämättömyydestä tai huolimattomuudesta – kukapa nyt tahallaan haluaisi pilata luontoa tai muiden retkifiilistä. Roskaaminen harvemmin kuitenkaan johtuu tietämättömyydestä, vaan tuppaa olemaan puhdasta itsekkyyttä ja laiskuutta.

Viimeisiä ruskalehtiä Käsivarressa.

Roskaaminen. Kuvia en luontoon jätetyistä roskista viitsi ottaa, sillä en halua saastuttaa niillä omaa tai muiden mieltä. Nykyisin kuljetan retkirepussa ylimääräistä roskapussia. Vaikka muiden jättämien roskien kerääminen joka kerta ketuttaakin, tuo se samalla myös ihan hippusen verran hyvää mieltä, kun tiedän, että seuraava kulkija ei joudu törmäämään samaan näkymään.

Vaikka roskaaminen onkin ikävää ja itsekästä, voivat monet muut vastuuttomat retkeilyteot johtua perehtyneisyyden puutteesta. Esimerkiksi houkutus poiketa merkityltä kansallispuistoreitiltä on suuri silloin kun muitakin (metelöiviä) porukoita kulkee samoilla poluilla. Itsekin olen viitoitetuilta reiteiltä monta kertaa poikennut, mutta nykyisin muistan aina etukäteen tarkistaa, onko vierailemassani kansallispuistossa rajoitusalueita. Ja vaikka kulkurajoitteita ei olisikaan, niin turha tallominen tai muukaan luonnon kuluttaminen ei ole vastuullisen retkeilijän valinta, sillä kulkijamassojen moninkertaistuessa luonto luonnollisesti, tai pikemminkin luonnottomasti, aina kärsii.

Koirat. Koiran kanssa retkeillessä toinen suuri houkutus, ainakin minulla, on koiran päästäminen vapaaksi. Kansallispuistoissa ja muilla luonnonsuojelualueilla koirien irtipito on kuitenkin kiellettyä ja jälleen ihan syystä. Vapaana kulkevat koirat, hyvin koulutetutkin, saattavat häiritä lintujen pesintää, jyrsiä puita ja kantoja, kaivaa kuoppia tai rientää innokkaana muiden retkeilijöiden luokse häiriköimään. Kaikki luonnossa liikkujat eivät pidä koirista, eivätkä välttämättä tunnista eroa leikkisän ja vihaisen koiran välillä.

Tulenteko. Monille tunnelmatulien tekeminen on osa onnistunutta retkeä. Tähänkin liittyy paljon sääntöjä ja taitoja, jotka tulistelijan tulee taitaa. Nuotion tekeminen ei myöskään kuulu jokaisenoikeuksiin, vaan siihen tarvitaan maanomistajan lupa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kansallispuistoissa tulia saa tehdä vain merkityillä tulipaikoilla metsäpalovaroitukset huomioiden. Lisäksi on suositeltavaa, ettei tulia koskaan tehtäisi niin sanotusti turhaan, vaan aina joko ruuanlaittoa tai lämmittelyä varten.

Vaikka kansallispuistoista on tullut suosittuja virkistyskohteita ja arjen pakopaikkoja, ovat ne ensisijaisesti luonnonsuojelualueita. Puistojen sääntöjä ei siis ole heitetty hatusta ihan vain sääntöjen keksimisen ilosta, vaan jokaisella säännöllä ja ohjeella on selkeä tarkoituksensa. Ohjeita löytyy muun muassa telttailuun, tulentekoon, retkiastioiden tiskaamiseen, jätehuoltoon, huussikäytäntöihin ja autiotupien käyttöön. Niihin kannattaakin tutustua ja jakaa tietoa myös eteenpäin.

-Laura

Sivupolkuja:

Luontoon.fi - Retkeilyn ABC

Minna Jakosuo - Vastuullinen retkeily

Essi Anttila - Ympäristövastuullisen vaeltajan verkko-opas

Retkipaikka - Luonnossa liikkujan jätehuolto

Tunturihullu - Helle haastaa luonnon, nuotiontekijät ymmärryksen

Ruskavaellus: Kevon reitti

PÄIVÄ 1: Sulaoja (Suttesája) – Ruktajärvi (Ruktajávri) 12 km

Ensimmäinen reissupäivämme kului suurimmaksi osaksi tien päällä. Ystäväni oli matkustanut yöjunalla etelästä asti ja hain hänet aamulla Kolarin juna-asemalta, josta jatkoimme kohti Utsjokea. Matkalla pysähdyimme Inarissa, jossa kävimme syömässä PaPaNan burgerit, jotta metsässä ei tarvitsisi heti pysähtyä kokkailemaan trangiaruokaa. Kävimme Inarissa myös täyttämässä vesipullot ja vesirakot rinkkoihin sekä hankimme kaasua trangiaa varten. Kaasua joutuikin hetken etsimään, sillä muut ruskavaeltajat olivat jo tyhjentäneet paikallisten kauppojen ja huoltoasemien kaasupullohyllyt.

Inarista jatkoimme matkaa kohti Kenestupaa, jonne olimme sopineet kuskimme kanssa treffit kello kolmeksi iltapäivällä. Kevon reitti ei ole rengasreitti, joten autonsiirtopalvelua reitin lähtö- ja päätepisteiden välillä tarjoavat muutamat paikalliset matkailuyrittäjät. Kenestuvan valtavan mukava eläkeläisherra kuskasi meidät Sulaojan lähtöpisteelle ja ajoi automme takaisin päätepisteeseen eli Kenesjärvelle. Hintaa tälle siirrolle kertyi 120 euroa, mikä saattaa alkuun kuulostaa kalliilta, mutta kun ottaa huomioon usean tunnin edestakaisen ajelun, alkaa summa tuntua varsin kohtuulliselta.

Kumpikin meistä taisi torkahtaa ajomatkan aikana. Sulaojan lähtöpisteellä tunnelma oli edelleen väsynyt ja jopa hieman huonovointinenkin kaikesta matkustamisesta ja pakkausstressailuista. Sadekin alkoi heti kun kuskimme oli kaartanut pois näköpiiristä. Enää ei kuitenkaan voinut perääntyä.

Kello näytti vähän yli viittä kun viimein nostimme rinkat selkään. Vaelsimme ensimmäisen päivän osuuden (12km) Ruktajärvelle reippaaseen tahtiin, jotta saimme teltan pystyyn ennen pimeää. Kevo on luonnonpuistoaluetta, joten telttaa ei saa pystyttää muualle kuin merkityille telttailualueille.

Muutaman kilometrin jälkeen sade onneksi lakkasi, ja väsymys ja huonovointisuuskin oli jo unohtunut tunturimaisemia tutkaillessa. Vaelluksemme aikana ei satanut enää kertaakaan näiden ensimmäisten kilometrien jälkeen. Ruskakin vaikutti olevan parhaimmillaan! Ensimmäisen päivän kuvasaldo jäi kuitenkin rivakan kävelytahdin takia heikoksi, mutta tilanne korjaantui seuraavan kolmen päivän aikana.

Reitti Sulaojalta Ruktajärvelle on nopeakulkuista melko tasaista ja leveää polkua, joten saimme hyvissä ajoin ennen pimeää iltapalan syödyksi ja teltan pystyyn. Sympaattisella Ruktajärvellä on myös autiotupa ja tulistelulaavu. Meidän lisäksemme paikalla oli pari muutakin telttaa ja muutama autiotuvassa yöpyjä, mutta porukkaa ei ollut tungokseen asti, joten nukuimme oikein makoisat yöunet koivikon hiljaisuudessa. Sopulitkaan eivät meitä häirinneet, vaikka kuulimme myöhemmin, että jonkun vaeltajan rinkka oli joutunut sopulihyökkäyksen kohteeksi sisällä olleiden kuivattujen banaanilastujen vuoksi.

(Alla olevat kuvat ovat toisen vaelluspäivän reitiltä.)

Kevon kanjoni. Kuvaaja: Iina

PÄIVÄ 2: Ruktajärvi (Ruktajávri) - Fiellogahjohka 18 km

Toisen päivän aamu valkeni kuulaan syksyisenä. Emme pitäneet kiirettä aamutoimien kanssa, vaan nautiskelimme aamupuurot kaikessa rauhassa tyhjässä autiotuvassa, jossa yöpyneet vaeltajat olivat jo lähteneet meitä aikaisemmin liikkeelle.

Aurinko pilkahteli välillä pilvien takaa kun viimein ponnistimme rinkat taas selkään. Varsinainen Kevon luonnonpuiston alue alkaa Ruktajärven koillispuolelta, ja luonnonpuiston kyltin kohdilla tuntuikin siltä, että nyt varsinainen vaellus vasta käynnistyi.

Maisemat myös selkeästi muuttuivat luonnonpuiston puolella. Toisen päivän reitti kulki pääosin avotunturissa ja laskeutui aina välillä alas puroille ja joille, joista saimme raikasta vettä kokkailuun sekä juomapuolloihin. Virtaavista vesistä joimme suoraan, seisahtaneempaa keitimme tai suodatimme.

Kävelytahtimme hidastui nyt toisena päivänä huomattavasti, sillä tasaisin väliajoin oli pysähdyttävä katselemaan maisemia, lisäämään tai vähentämään vaatekerroksia tai kuvailemaan poroja. Kuvasin poroja kaukaa pitkällä putkella, sillä porojen rykimäaikaan suositellaan pysyttelemään etäisyyden päässä erityisesti kiimaisista porohirvaista.

Maasto on Kevolla melko helppokulkuista (verrattuna esimerkiksi Islannin Laugavegurin vaellusreittiin) ja nousumetrejä ei ole liiaksi, mutta silti kulkiessa joutuu katselemaan mihin astuu, ettei nyrjäytä nilkkoja kivikoissa.

Tällä toisen päivän reitillä oli kaksi selkeää nähtävyyttä eli Kevon kanjoni ja Fiellun vesiputous, jonka vieressä myös yövyimme.

Kanjonia lähestyessämme huomasimme, että meitä kohti lensi kovaa vauhtia ja äänettömästi kaarrellen jokin tumma hahmo. Vasta kohdalla tajusimme, että kyseessä on hornetti. Emme ehtineet muuta kuin tunkea sormet korviimme ennen kuin hornetin ääni saapui jälkijunassa jylisemään pitkin kanjonia ja tuntureita. Suorastaan mahtipontinen hetki.

Juuri ennen yöpymispaikkaamme Fiellun putouksen kupeessa reitillemme osui ensimmäinen joenylitys, Fiellogahjohka. Loput kolme ylitystä Kevojoen yli osuivat kahdelle viimeiselle päivälle. Vaikka vedet olivatkin tähän aikaan vuodesta matalalla ja pienten purojen yli pääsi kengät jalassa kiveltä toiselle hyppien, täytyi joet silti ylittää crocsit jalassa lahkeet käärittynä. Jokien ylityspaikoilla oli onneksi vaijerit helpottamassa tasapainottelua liukkailla kivillä. Muutoin reitillä oli tähän aikaan vuodesta sen verran kuivaa, että pärjäsimme hyvin lyhytvartisilla vaelluskengillä.

Aamu-usvaa Fiellun putouksen telttapaikalla kolmannen vaelluspäivän aamuna.

Risteys, josta käännytään pidemmälle vaellukselle eli Kuivin reitille. Me jatkoimme suoraan.

Kartanlukuhetki. Reitti on merkitty niin selkeästi, ettei karttaa tarvinnut usein vilkaista. Käytimme karttaa lähinnä henkisenä apuna arvioidessamme matka-aikaa seuraavalle taukopaikalle tai telttapaikalle.

Jokien ylitykset onnistuivat helpoiten crocsit jalassa.

PÄIVÄ 3: Fiellogahjohka - Gaskkamuš Njaggaljávri 22 km

Yö Fiellun putouksen laaksossa oli kylmä ja kostea. Ei ihmekään, että telttailualueella ei meidän lisäksemme ollut ketään muita. Yhteydetkään eivät pelanneet, joten olimme täysin omillamme. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut.

Aamulla teltasta kömmittyämme ymmärsimme, miksi teltan katosta oli yöllä tippunut kylmiä pisaroita naamaan: Putous keräsi kaiken kosteuden laaksoon, jonne auringonsäteetkään eivät yltäneet kuivattamaan ja lämmittämään. Koko laakso oli usvan peitossa.

Kolmannen päivän reittimme oli kaikista pisin, ja olimme varautuneet taukoilemaan usein. Pidimme sopivin välein evästaukoja ja kartanlukuhetkiä. Välillä pysähdyimme myös kuuntelemaan syvää hiljaisuutta, joka tuulettomilla tuntureilla tuona päivänä vallitsi. Ainoastaan porohirvaiden rykimä-ääniä kantautui korviimme silloin tällöin. Suopöllökin lehahti edestämme äänettömästi liitelemään. Muita vaeltajia näimme vasta ihan viimeisillä kilometreillä ennen yöpymispaikkaamme Njaggaljärvellä.

Kevon karttaan on merkitty selkeä havumetsän raja, joka kulkee Kevojoen vartta molemmin puolin. Lähestyessämme Kevojokea maisema alkoikin vehreytyä huomattavasti. Avotunturipaljakan ja ruskan väreissä läikehtivien tunturikoivikkojen jälkeen oli ihanaa piipahtaa välillä satumaisessa havumetsässä. Havumetsän tuoksu on myös todella rauhoittava.

Lähestyessämme reissun viimeistä telttapaikkaa alkoi vasen polveni väsyä etenkin alamäissä. Kipua alkoi tuntua viimeisissä portaissa, jotka laskeutuivat telttailualueelle. Onneksi seuraava eli viimeinen päivämatkamme tulisi olemaan reissun lyhin.

PÄIVÄ 4: Gaskkamuš Njaggaljávri – Kenesjärvi (Ganešjávri) 11 km

Viimeisen päivän aamu alkoi lämpimänä ja jouduimme vähentämään vaatetta jatkuvasti matkan edetessä. Nautiskelimme vielä viimeisestäkin päivästä, vaikka mielessä pyörikin jo ajatus rasvaisesta pizzasta, lämpimästä saunasta ja puhtaista hiuksista. Myös polveni kipeytyi jokaisella askeleella lisää. Atleettiselta näyttävä sauvakävelyaskel muuttui viimeisten kilometrien ajaksi ähkimiseksi, puhkimiseksi ja kiroiluksi vaellussauvoja kainalosauvoina käyttäen.

Onneksi myös tämän neljännen päivän reitille mahtui paljon vaihtelevia maisemia aina havumetsästä värikkäisiin vaivaiskoivuihin ja tyyniin tunturijärviin, joten polven kipu välillä unohtui.

Päätepisteessä eli Kenesjärvellä olo oli uupunut, mutta onnellinen!

Kevon vaellus oli myös minulle getaway arjesta, vaikka nykyinen arkeni onkin hyvin retkeilypainotteinen. Vaellusten fyysinen ja henkinen raskaus yhdistettynä upeisiin maisemiin ja suklaan mutusteluun taukopaikoilla on loistava kokonaisuus nautiskelua ja itsensä ylittämistä. Lisäksi mobiiliyhteyksien (lue: sosiaalisen median) ulottumattomissa oleminen tekee todella hyvää!

Kevon reitin tarkempi kuvaus ja ohjeistus löytyvät Metsähallituksen Luontoon.fi -sivustolta. Ohjeistus kannattaa lukea huolella läpi ennen vaellusta. Kevon luonnonpuisto on suosittu vaelluskohde, ja jotta jokaisen meidän kokemuksemme siellä olisivat positiiviseen sävyyn unohtumattomia, tulee meidän kaikkien noudattaa ohjeita.

Luotan siihen, että jokainen vaeltaja on halukas pitämään huolen esimerkiksi siitä, että:

• roskia ei päädy luontoon,

• autiotuvat pysyvät siisteinä,

• reitillä ei turhaan metelöidä,

• kulku tapahtuu vain merkityillä reiteillä, jotta hauras maasto ei kulu ympäriltä,

• tulia ei tehdä muualla kuin merkityillä tulentekopaikoilla,

• koiria ei pidetä vapaana, jotta lintujen pesintä tai muutkaan eläimet eivät häiriinny,

• astiat tiskataan kuivalla maalla (ei rannassa) pelkällä vedellä tai enintään biohajoavalla pesuaineella, jotta vedet pysyvät puhtaina ja juomakelpoisina.

Iso hatunnosto vielä Metsähallituksen työntekijöille ja mahdollisille talkoolaisille Kevon reitin palveluista, kuten telttailualueiden kuivakäymälöistä ja tulentekopaikoista sekä polttopuista, siisteistä autiotuvista, joenylityspaikkojen vaijereista, jyrkkien kohtien portaista, suoalueiden hyväkuntoisista pitkospuista sekä selkeästä reittiviitoituksesta. Ja kaikki tämä meille vaeltajille vieläpä täysin ilmaiseksi!

Vaelluksen jälkeisen päivän palautumista Pallasjärvellä

Pallasjärven Punainenhiekka

PALAUTUMISPÄIVÄ Pallaksella

Vaellusta seuraavana päivänä kävimme Pallasjärvellä tekemässä kylmähoitoa väsyneille jäsenille. Sen jälkeen tankkasimme vielä helluni aamulla pyytämää ja valmistamaa koppeloa kermakastikkeessa. Palautumisen ja levon jälkeen jaksaa taas suunnitella tulevia vaelluksia!

-Laura

Sivupolkuja:

Kevon reitti - Luontoon.fi

---

Vaellukset

Vaelluskohteita Lapissa

Ruoppakönkäällä isojen päätösten äärellä

Kävin Ruoppakönkäällä nyt toistamiseen kuukauden sisään. Tämä retkikohde on onneksi niin lähellä Leviä, että uusintareissu ei haitannut yhtään. Päinvastoin, toisella kerralla löytyi paljon uutta nähtävää ja uskaltauduin myös pulahdukselle Pahikkojärveen.

Toinen retkikerta sattui lisäksi sopivaan hetkeen, sillä se rauhoitteli jälleen levottomaksi yltynyttä mieltäni. Kaikesta kiireettömyydestä ja hitaammasta elämänrytmistä huolimatta Lapissa asuessa ei näköjään voi välttyä yllättäviltä käänteiltä.

Pahikkojärvi eräänä heinäkuun hellepäivänä

Muro kävi vahinkomulahduksella Pahikkojärvessä keppiä kurotellessaan.

Eräs poltteleva päätös ei jätä mieltäni rauhaan hetkeksikään.

Pitäisikö muuttaa Kilpisjärvelle?

Pieni seikkailijasielu sisälläni hihkuu, että tartu tilaisuuteen, muuten elämäsi seikkailu ja hyppy tuntemattomaan voi jäädä kokematta. Ja samaan aikaan taustalla jokin epäröivä muutosvastarintainen minäni kuiskailee, että äläpä hoppuile, ihan vielä ei ole oikea aika.

Seikkailijasielun ja muutosstressailijan äänten rinnalla kaupunkien palvelutarjontaan tottunut järkiminäni huutaa yllättävänkin lujaa, että on silkkaa hömöilyä muuttaa Kilpisjärvelle talven pakkasia ja kaamosta vasten. Mitä jos sattuu jotain?

Mitä jos auton lisäksi nimeltä mainitsemattomalta omenakauppiaalta hankittu älypuhelin hyytyy paukkupakkasilla? Entäpä jos sairastun? Lääkärimatka lasketaan sadoissa kilometreissä ja ambulanssin tulo kestää lähemmäs kolme tuntia. Entä jos lumimyräkkä sulkee poispääsyn koko kylältä juuri kun pitäisi lähteä käymään lääkärissä?

Entä jos en sopeudukaan 120 hengen kyläyhteisöön? Olen ikäni asunut paikoissa, joissa on sen verran paljon ihmisiä, etteivät toisten asiat juurikaan ketään hetkauta. Olenko henkisesti valmis siihen, että tulemiseni ja menemiseni sekä monet muutkin asiani ovat nopeasti kaikkien kyläläisten tiedossa? Ei sillä että minulla olisi mitään salattavaa. Tai että ketään varsinaisesti edes kiinnostaisi elämäni sen kummemmin, mutta ajatuksen tasolla olen tottunut olemaan piilossa, varjoissa, nimettömänä.

Entä jos mökkihöperöidyn? Entä jos pitkä kaamosaika imee minusta kaiken elämänilon?

Entä jos. Entä jos. Kaikki hurjimmatkin kauhuskenaariot pyörivät ympyrää päässäni.

Se tärkein kysymys kuitenkin tunkee jatkuvasti kauhuskenaariotulvan läpi: entä jos myöhemmin kadun sitä, etten tarttunut tilaisuuteen?

Jonna scouttaili parasta snorklauspaikkaa Ruoppajärven rannalla.

Kuvattavaa löytyi myös vedenpinnan yläpuolelta.

Muro löysi mustikkamättään ja mätti marjoja suuhunsa suoraan varvuista. Kuva: Jonna Saari.

Uskaltauduin lopulta hyytävän viileään Pahikkojärveen pienen epäröinnin jälkeen. Kuva: Jonna Saari.

Kilpisjärven olematon asuntotilanne onnekseni lykkää päätöksentekoa.

Olen neljässä kuukaudessa ehtinyt tottua Levillä asumiseen, mutta tuleva talvisesonki hirvittää jo. Turistiryysistä ja loputonta after ski -jytää olisi päästävä pakoon jonnekin. Joko länteen tai pohjoiseen. Lähiseuduille tai hieman kauemmas. Ehkä Käsivarren perukoille asti. Saa nähdä, mihin suuntaan syksy minua kuljettaa.

-Laura