Kaamos on aihe, joka nousee esiin joka ikinen kerta kun puhutaan Lapissa asumisesta. Voisin muuten muuttaa Lappiin, mutta kun se pitkä pimeä kaamosaika. Myönnän että itseänikin jännitti etukäteen, imeekö kaamos minusta kaiken energian.
Olen nyt kokenut ensimmäisen oikean kaamokseni, sillä Kilpisjärven kaamos on päättynyt, määrittelee sen päättymisen kumminka tahansa: horisontin yläpuolelle aurinko nousi tammikuun 12. päivänä ja vajaa viikko sen jälkeen auringonsäteet näkyivät jo kylälle asti.
No mitenkä se kaamea kaamos sitten lopulta meni?
Minulle kaamos oli hengähtämisen aikaa, sillä asennoiduin tähän pimeään vuodenaikaan lepona. Olin varustautunut kaamokseen korkean kirjapinon kera – kiitos Yhteispohjoismainen kirjastoauto, joka käy kylällä muutaman kerran kuukaudessa! Iltaisin käperryin siis viltin alle kirjojen tai sarjojen ääreen koiran tuhistessa vieressä yhtä kaamosväsyneenä kuin minäkin. Muutamina valoisina tunteina harrastin mahdollisuuksien mukaan kevyttä ulkoilua, lähinnä pilkkimistä tai lumikenkäilyä. Talvivaellukset ja pidemmät kaamosretket houkuttelevat myös, mutta niiden aika on vasta tulevina vuosina sitten kun uskon olevani niihin valmis henkisesti ja fyysisesti.
Kirkkaina päivinä kaamos oli henkeäsalpaavan kaunis pastelliväreineen, helmiäispilvineen, revontulineen, tähtitaivaineen ja kuutamoöineen. Värimaailma taivaalla eli jatkuvasti omaa elämäänsä. Eräänä lähes täysikuun yönä satuin heräämään keskellä yötä ja ulkona oli yhtä valoisaa kuin hämäränä talvipäivänä, sillä koko kylällä oli sähkökatkos eikä keinovaloa kajastanut mistään. Ainoastaan kuunvalo heijasti hangen kautta luoden maagisen utuisen tunnelman nukkuvan kylän ylle.
Kuutamoiden ja revontulien lisäksi sateenkaaren värisiä helmiäispilviä näkyi kaamoksen aikana usein ja iltaisin lukuisat tähdet täyttivät taivaan. Tähdenlentoja nähdessäni haltioiduin kuin pieni lapsi ja kuiskasin toiveen jokaisen tähdenlennon kohdalla.
Kauneudestaan huolimatta kaamos otti toisinaan mieleni valtaansa ja nosti jälleen pintaan myös kielteisiä ajatuksia ja tunteita. Kaamoksen pimeät tunnit lähestulkoon pakottivat käsittelemään erilaisia epämiellyttäviä tunteita tunkeutumalla uniini ja ajatuksiini. Kaamos sai välillä minut tuntemaan itseni heikoksi ja haavoittuvaksi, ja toisinaan se pisti minut myöntämään omat virheeni ja tunnistamaan häpeän lähteeni.
Kaamoksen lopulla oivalsin, miten paljon olen oppinut itsestäni viimeisen vuoden aikana. Kun tarkastelen viime vuotta, huomaan myös että monet palaset ovat alkaneet loksahdella kohdilleen. Koostin tähän tekstiin kolme selkeää oivallusta.
Ensimmäinen oivallus: luontosuhteeni on syventynyt, mutta myös monimutkaistunut. Ennen ajattelin luontosuhteen liittyvän pelkästään luonnossa kulkemiseen ja luonnon tarkkailuun eri aisteilla. Nyt tiedostan sen olevan paljon muutakin. Luontosuhteeseeni kuuluu nykyisin monia eri puolia ja nämä eri puolet ovat myös ristiriidassa keskenään.
Teen nykyisin töitä luontomatkailun parissa eli olen välillisesti edistämässä ilmastonmuutosta vauhdittavaa lentämistä sekä hyödyntämässä pohjoisen luonnon rajallista kantokykyä. Vaikka itse välttelen lentämistä, autoilen huomattavasti enemmän kuin ennen, joten en voi myöskään väittää hiilijalanjälkeni kutistuneen muutettuani Lappiin. Lisäksi kun kuljen tunturissa ja valokuvaan eteen osuvia villieläimiä, ovat nämä eläimet silloin minulle nähtävyyksiä. Mutta kun olen mukana metsällä, ovat ne saaliita, jotka päätyvät lopulta ruuakseni.
Mitä tulee paikalliseen ympäristöpolitiikkaan, niin vastustan useita uusia kaivoshankkeita, mutta samalla tiedostan niiden työllistävän vaikutuksen sekä malmien tarpeen yhteiskunnassamme. Kannatan suunnitteilla olevia uusia luonnonsuojelualueita Pohjois-Lappiin, mutta ymmärrän monien paikallisten huolen päätäntävallan menettämisestä lähiympäristön käytöstä paikalliselinkeinoissa. Kannatan uusiutuvaa sähköntuotantoa kuten tuuli- ja vesivoimaa, mutta vastustan lohijokien patoamista sekä tarkastelen kriittisesti tuulipuistojen rakentamista porojen keskeisille laidunalueille, sillä ne vaarantavat koko paikallisen paliskunnan perinteisen elinkeinon.
Luonnon äärellä asuessa ihminen siis todella on osa luontoa, niin hyvässä kuin pahassakin. Samalla kun hyödynnämme luontoa, on meidän myös autettava sitä uusiutumaan ja ylläpitämään monimuotoisuuttaan.
Toinen oivallus: olen introvertimpi kuin luulin. Vasta Lappiin muutettuani olen ymmärtänyt, että vahva introvertti puoleni on ollut haudattuna etelän ekstroverttiysihanteen alla, ja siksi jatkuva sosiaalisten tilanteiden paljous aiheutti entisessä elämässäni ahdistusta, joka pikkuhiljaa kasaantui sisälleni negatiiviseksi möykyksi ja purkautui toisinaan väärällä tavalla, väärään aikaan ja väärässä paikassa.
Nykyään pystyn onneksi varmistamaan sen, että saan riittävästi lepoa yltiösosiaalisten päivien jälkeen. Aina se ei kuitenkaan ennakoinnista huolimatta onnistu ja esimerkiksi yhtenä joulukuisena iltana yllätin itseni nieleskelemästä uupumuksen kyyneleitä kesken kahvipöytäkeskustelun. Olimme viettäneet viikonloppua helluni sukulaisia tavaten ja viimeisessä kyläilykohteessa sosiaalisten tilanteiden sietokykyni oli tapissaan. Uusien ihmisten tiheä tapaaminen oli kuluttanut loppuun sosiaalisen kapasiteettini.
Pystyn nykyisin onneksi välttelemään kaikista kuormittavimpia sosiaalisia tilanteita eli tapahtumia, joissa on paljon ihmisiä ja meteliä. En enää lähde niihin kärvistelemään naama nyrpeänä ja vakuuttelemaan itselleni ja muille, että minullakin on siinä hälyssä ja puheensorinassa yhtä hauskaa kuin muilla. Enkä nyt väitä, että kaikki entiseen elämääni kuuluneet opiskelijatapahtumat ja tuttavapiirini juhlat synttäreistä valmistujaisiin olisivat aina olleet kamalaa piinaa ja kärsimystä, eivät tietenkään. Mutta monissa tapauksissa näihin tapahtumiin osallistumiseni ja ekstroverttiysyritykseni olivat kuitenkin enemmänkin sopeutumiskeinoja, eivät hauskanpitoa.
Kolmas oivallus: pohjoisessa pystyn toteuttamaan itseäni paremmin. Helsinki ja muut etelän isommat kaupungit näyttäytyvät monille loputtomien mahdollisuuksien paikkoina, ja syrjäseutujen pikkukylät sen sijaan jälkeenjääneiltä ja rajoittavilta. Minulle loputtomat mahdollisuudet tuovat elämään kuitenkin vain liikaa sekavuutta ja jatkuvaa epäilyä omia valintojani kohtaan. Tarkoitukseni ei missään tapauksessa ole valittaa siitä, että minulla on mahdollisuuksia valita, mutta en koe kaupunkien valintaviidakon sopivan impulsiiviselle luonteenlaadulleni.
Vaihtoehtojen paljouden lisäksi, tai ehkäpä juuri niistä johtuen, pääkaupunkiseudun ilmapiirissä monesti painotetaan pitkälle vietyä erikoistumista johonkin tiettyyn niche-aihealueeseen, jotta voi brändätä itsensä aiheen asiantuntijaksi ja varmistaa työllistymisen kovasta kilpailusta huolimatta.
On ollut helpotus huomata, että Lapissa moniosaaminen ja kiinnostuneisuus useita aihealueita kohtaan nähdään pääosin positiivisena asiana, eikä esimerkiksi päämäärättömänä haahuiluna. Pohjoisen ilmapiirissä voin siis yhden alan huippuammattilaisuuden sijaan tehdä useita erilaisia töitä ja kokeilla erilaisia luontoharrastuksia. Toisin sanoen elää omalta tuntuvaa elämää ja ammentaa luovuutta erämaaluonnosta.