Havahduin muutamia vuosia sitten siihen, että omiksi unelmikseni kuvittelemani haaveet olivatkin muiden haaveita. Eivät kenenkään tietyn ihmisen haaveita, vaan enemmänkin yhteiskunnan, median ja sosiaalisten piirieni luomia ajatuksia siitä, mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia.
Silloin ihan tosissani luulin, että ne tärkeänä pitämäni tavoitteet todella olivat omia unelmiani – halusivathan ympärilläni niin monet ihmiset juuri niitä asioita, ja minulla oli silloin valtava tarve kuulua joukkoon.
Erään silloisen Lapin reissun päätteeksi päätin kirjata ylös unelmiani. Sillä kertaa tiedostaen, mitkä niistä olivat omiani. Yksi selkeimmistä oli Lapissa asuminen. Silloin tuo unelma tuntui vielä kaukaiselta tulevaisuuden haaveelta, joka toteutuisi ehkä joskus, jos koskaan. En oikein itsekään uskonut, että se ihan oikeasti joskus voisi toteutua, sillä en saanut tälle unelmalleni tukea oikein keneltäkään. Niihin aikoihin nimittäin kaipasin kaikille mielipiteilleni, siis jopa unelmilleni, muiden vahvistusta.
Jälkikäteen ajatus tuntuu hölmöltä: miksi ihmeessä omat unelmani tarvitsisivat kenenkään muun verifiointia?
Unelmien seuraaminen ei kuitenkaan ole aina helppoa, ja etenkin jos niiden eteen vaaditaan isoja uhrauksia tai elämänmuutoksia, on muilta saatu tuki kovinkin tervetullutta.
Tiedän monien muidenkin eteläisessä Suomessa asuvien haaveilevan Lappiin muuttamisesta, mutta arvottavan sen vuoksi tehtävät uhraukset liian suuriksi: työura, parisuhde tai muut tärkeät ihmissuhteet merkitsevät lopulta enemmän.
Unelmia tavoitellessa joutuukin yleensä punnitsemaan useiden asioiden painoarvoja.
Yksi suurimmista vaihtokaupoista Lappi-haaveeni toteutumiselle on ollut se, että monet läheiseni ovat nyt kaukana. Näen heitä huomattavasti harvemmin, enkä pysty millään olemaan jatkuvasti mukana heidän elämänsä tärkeissä hetkissä tai paikan päällä auttamassa silloin kun he apua tarvitsisivat. Poden myös huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa matkustaa kuin kerran vuodessa tapaamaan esimerkiksi isovanhempiani tai kummipoikaani ja hänen sisaruksiaan.
Mutta unelmien seuraaminen on usein myös itsekästä.
Lappi-unelmani eläminen ei tarkoita sitä, että jokainen päiväni olisi pelkkää iloa, rakkautta ja onnellisuutta. Välillä on vaikeita ja raskaita päiviä, viikkojakin, jolloin joudun arvioimaan uudestaan unelmani hohdokkuuden.
Oletko katunut päätöstäsi hetkeäkään? on klassikkokysymys, joka minulle hyvin usein esitetään ja johon vastaan aina epäröimättä ja koko sydämestäni, että en päivääkään.
Vaakakupissa painaa edelleen eniten se, että saan asua pohjoisessa. Vaikka pienen nanosekunnin ajan erehdyn välillä kyseenalaistamaan valintani, unohtuu epäröinti heti kun astun ulos ovesta upeaan luontoon.
Kun elämässä tulee eteen arvaamattomia muutoksia, saattaa unelmiaan joutua päivittämään tai muokkaamaan realistisemmiksi. Joistain haaveista voi joutua olosuhteiden pakosta kokonaan luopumaan. Hyvin moni ihminen on myös sellaisessa asemassa, että unelmien tavoittelu vaatisi heiltä aivan kohtuuttoman suuria ponnisteluja, jopa mahdottomuuksia. Unelmien tiellä voi siis olla myös asioita, joihin ei pysty itse mitenkään vaikuttamaan.
Olen valtavan kiitollinen siitä, että unelmieni toteuttaminen on ollut kiinni lähes pelkästään omista valinnoistani.
Helmiäispilviä. Näitä harvinaisia ilmiöitä voi nähdä muutaman kerran vuodessa nimenomaan Länsi-Lapissa Skandien lähistöllä.
Olen viime aikoina pohdiskellut paljonkin sitä, mistä seuraavaksi haaveilen. En haaveile perinteisestä perhemallista tai naimisiinmenosta, enkä enää uraputkesta, omaisuuksista tai itseni ylittämisestä urheilun parissa. Voinko siis unelmoida esimerkiksi järisyttävän upeiden revontulien näkemisestä, tai valkoisesta ja rauhallisesti joulusta? Voinko unelmoida siitä, että saan aina asua pohjoisessa? Voinko unelmoida asumisesta vanhassa hirsimökissä hiljaisen tunturijärven rannalla?
Kyllä voin, enkä enää kaipaa näille unelmilleni muiden vahvistusta.
Hieman isomman mittakaavan haaveitani ovat sellaiset ideologiset asiat kuten se, että Suomi voisi olla sellainen maa, jossa kaikilla ihmisillä olisi aidosti hyvä olla. Yhteiskunnassamme ja asenteissamme kun on vielä paljon korjattavaa. Lisäksi toivon, ettei ilmastonmuutos sulattaisi lumisia talviamme, eivätkä luontokato ja muut ihmisten toimet ajaisi sukupuuttoon uhanalaisia eläinlajejamme kuten naaleja. Näitä haaveita en tietenkään pysty saavuttamaan omineni, mutta pyrin tekemään parhaani niiden edistämiseksi – tai hidastamiseksi.
-Laura
Kuvat ovat Kilpisjärveltä marraskuun lopulta.
