Unelmista

Havahduin muutamia vuosia sitten siihen, että omiksi unelmikseni kuvittelemani haaveet olivatkin muiden haaveita. Eivät kenenkään tietyn ihmisen haaveita, vaan enemmänkin yhteiskunnan, median ja sosiaalisten piirieni luomia ajatuksia siitä, mitkä asiat ovat tavoiteltavan arvoisia.

Silloin ihan tosissani luulin, että ne tärkeänä pitämäni tavoitteet todella olivat omia unelmiani – halusivathan ympärilläni niin monet ihmiset juuri niitä asioita, ja minulla oli silloin valtava tarve kuulua joukkoon.

Erään silloisen Lapin reissun päätteeksi päätin kirjata ylös unelmiani. Sillä kertaa tiedostaen, mitkä niistä olivat omiani. Yksi selkeimmistä oli Lapissa asuminen. Silloin tuo unelma tuntui vielä kaukaiselta tulevaisuuden haaveelta, joka toteutuisi ehkä joskus, jos koskaan. En oikein itsekään uskonut, että se ihan oikeasti joskus voisi toteutua, sillä en saanut tälle unelmalleni tukea oikein keneltäkään. Niihin aikoihin nimittäin kaipasin kaikille mielipiteilleni, siis jopa unelmilleni, muiden vahvistusta.

Jälkikäteen ajatus tuntuu hölmöltä: miksi ihmeessä omat unelmani tarvitsisivat kenenkään muun verifiointia?

Unelmien tavoittelu ei kuitenkaan ole aina helppoa, ja etenkin jos niiden eteen vaaditaan isoja uhrauksia tai elämänmuutoksia, on muilta saatu tuki kovinkin tervetullutta.

Tiedän monien muidenkin eteläisessä Suomessa asuvien haaveilevan Lappiin muuttamisesta, mutta arvottavan sen vuoksi tehtävät uhraukset liian suuriksi: työura, parisuhde tai muut tärkeät ihmissuhteet merkitsevät lopulta enemmän.

Unelmia tavoitellessa joutuukin yleensä punnitsemaan useiden asioiden painoarvoja.

Yksi suurimmista uhrauksistani tai trade-offeistani Lappi-haaveeni eteen on se, että monet läheiseni ovat nyt kaukana, enkä pysty millään olemaan jatkuvasti mukana heidän elämänsä tärkeissä hetkissä tai paikan päällä auttamassa silloin kun he apua tarvitsisivat. Poden myös huonoa omaatuntoa siitä, etten jaksa matkustaa kuin kerran vuodessa tapaamaan esimerkiksi isovanhempiani tai kummipoikaani ja hänen sisaruksiaan.

Mutta unelmien seuraaminen on valitettavasti usein myös kovin itsekästä.

Lappi-unelmani eläminen ei tarkoita sitä, että jokainen päiväni olisi pelkkää iloa, rakkautta ja onnellisuutta. Välillä on vaikeita ja raskaita päiviä, viikkojakin, jolloin joudun arvioimaan uudestaan unelmani hohdokkuuden.

Oletko katunut päätöstäsi hetkeäkään? on klassikkokysymys, joka minulle hyvin usein esitetään ja johon vastaan aina epäröimättä ja koko sydämestäni, että en päivääkään.

Vaakakupissa painaa edelleen eniten se, että saan asua pohjoisessa. Vaikka pienen nanosekunnin ajan erehdyn välillä kyseenalaistamaan valintani, unohtuu epäröinti heti kun astun ulos ovesta upeisiin maisemiin.

Kun elämässä tulee eteen arvaamattomia muutoksia, saattaa unelmiaan joutua päivittämään tai muokkaamaan realistisemmiksi. Joistain haaveista voi joutua olosuhteiden pakosta kokonaan luopumaan. Hyvin moni ihminen on myös sellaisessa asemassa, että unelmien tavoittelu vaatisi heiltä aivan kohtuuttoman suuria ponnisteluja, jopa mahdottomuuksia. Unelmien tiellä voi siis olla myös asioita, joihin ei pysty itse mitenkään vaikuttamaan.

Jos unelmien toteuttaminen on kiinni pelkästään omista valinnoista, on se valtava etuoikeus ja kiitollisuuden aihe!

Helmiäispilviä. Näitä harvinaisia ilmiöitä voi nähdä muutaman kerran vuodessa nimenomaan Länsi-Lapissa Skandien lähistöllä.

Olen viime aikoina pohdiskellut paljonkin sitä, mistä seuraavaksi haaveilen. En haaveile perinteisestä perhemallista tai naimisiinmenosta, enkä enää uraputkesta, omaisuuksista tai itseni ylittämisestä urheilun parissa. Voinko siis unelmoida esimerkiksi järisyttävän upeiden revontulien näkemisestä, tai valkoisesta ja rauhallisesti joulusta? Voinko unelmoida siitä, että saan aina asua pohjoisessa? Voinko unelmoida asumisesta vanhassa hirsimökissä hiljaisen tunturijärven rannalla?

Kyllä voin, enkä enää kaipaa näille unelmilleni muiden vahvistusta.

Kuva: Timo Holopainen

Hieman isomman mittakaavan haaveitani ovat sellaiset ideologiset asiat kuten se, että Suomi voisi olla sellainen maa, jossa kaikilla ihmisillä olisi aidosti hyvä olla. Yhteiskunnassamme ja asenteissamme kun on vielä paljon korjattavaa. Lisäksi toivon, ettei ilmastonmuutos sulattaisi lumisia talviamme tai luontokato ja muut ihmisen toimet ajaisi sukupuuttoon uhanalaisia eläinlajejamme kuten naaleja. Näitä haaveita en tietenkään pysty saavuttamaan omineni, mutta pyrin tekemään parhaani niiden edistämiseksi – ja hidastamiseksi.

-Laura

Kuvat ovat Kilpisjärveltä marraskuun lopulta.

Ruskaretki vai roskaretki?

Kotimaan luontomatkailun, etenkin retkeily- ja vaellusreissujen, suosio sen kuin kasvaa, ja yksi selittävä syy siihen voi olla ihmisten potema lentohäpeä. Myös sosiaalisen median tunnelmalliset kuvat varmasti lisäävät retkeilyhypeä. Suomen luontoa hehkutetaan kaikkialla aina ulkomaita myöten ja ihan syystäkin, sillä luonnolla on tutkitusti positiivinen vaikutus ihmisiin.

Mutta ihmisillä on sitä vastoin yleensä negatiivinen vaikutus luontoon. Suosituimmissa retkikohteissa se näkyy esimerkiksi maaston kulumisena kulkijamäärien lisääntyessä. Ikävin seuraus luontomatkailun suosion kasvussa on kuitenkin metsiin päätyvien roskien määrä. Taukopaikkojen jäteastiat pursuavat yli ja roskia löytyy myös keskeltä ”koskematonta” erämaata.

Haluaisin uskoa, että monet vastuuttomat retkeilyvalinnat johtuvat ihmisten tietämättömyydestä tai huolimattomuudesta – kukapa nyt tahallaan haluaisi pilata luontoa tai muiden retkifiilistä. Roskaaminen harvemmin kuitenkaan johtuu tietämättömyydestä, vaan tuppaa olemaan puhdasta itsekkyyttä ja laiskuutta.

Viimeisiä ruskalehtiä Käsivarressa.

Roskaaminen. Kuvia en luontoon jätetyistä roskista viitsi ottaa, sillä en halua saastuttaa niillä omaa tai muiden mieltä. Nykyisin kuljetan retkirepussa ylimääräistä roskapussia. Vaikka muiden jättämien roskien kerääminen joka kerta ketuttaakin, tuo se samalla myös ihan hippusen verran hyvää mieltä, kun tiedän, että seuraava kulkija ei joudu törmäämään samaan näkymään.

Vaikka roskaaminen onkin ikävää ja itsekästä, voivat monet muut vastuuttomat retkeilyteot johtua perehtyneisyyden puutteesta. Esimerkiksi houkutus poiketa merkityltä kansallispuistoreitiltä on suuri silloin kun muitakin (metelöiviä) porukoita kulkee samoilla poluilla. Itsekin olen viitoitetuilta reiteiltä monta kertaa poikennut, mutta nykyisin muistan aina etukäteen tarkistaa, onko vierailemassani kansallispuistossa rajoitusalueita. Ja vaikka kulkurajoitteita ei olisikaan, niin turha tallominen tai muukaan luonnon kuluttaminen ei ole vastuullisen retkeilijän valinta, sillä kulkijamassojen moninkertaistuessa luonto luonnollisesti, tai pikemminkin luonnottomasti, aina kärsii.

Koirat. Koiran kanssa retkeillessä toinen suuri houkutus, ainakin minulla, on koiran päästäminen vapaaksi. Kansallispuistoissa ja muilla luonnonsuojelualueilla koirien irtipito on kuitenkin kiellettyä ja jälleen ihan syystä. Vapaana kulkevat koirat, hyvin koulutetutkin, saattavat häiritä lintujen pesintää, jyrsiä puita ja kantoja, kaivaa kuoppia tai rientää innokkaana muiden retkeilijöiden luokse häiriköimään. Kaikki luonnossa liikkujat eivät pidä koirista, eivätkä välttämättä tunnista eroa leikkisän ja vihaisen koiran välillä.

Tulenteko. Monille tunnelmatulien tekeminen on osa onnistunutta retkeä. Tähänkin liittyy paljon sääntöjä ja taitoja, jotka tulistelijan tulee taitaa. Nuotion tekeminen ei myöskään kuulu jokaisenoikeuksiin, vaan siihen tarvitaan maanomistajan lupa tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kansallispuistoissa tulia saa tehdä vain merkityillä tulipaikoilla metsäpalovaroitukset huomioiden. Lisäksi on suositeltavaa, ettei tulia koskaan tehtäisi niin sanotusti turhaan, vaan aina joko ruuanlaittoa tai lämmittelyä varten.

Vaikka kansallispuistoista on tullut suosittuja virkistyskohteita ja arjen pakopaikkoja, ovat ne ensisijaisesti luonnonsuojelualueita. Puistojen sääntöjä ei siis ole heitetty hatusta ihan vain sääntöjen keksimisen ilosta, vaan jokaisella säännöllä ja ohjeella on selkeä tarkoituksensa. Ohjeita löytyy muun muassa telttailuun, tulentekoon, retkiastioiden tiskaamiseen, jätehuoltoon, huussikäytäntöihin ja autiotupien käyttöön. Niihin kannattaakin tutustua ja jakaa tietoa myös eteenpäin.

-Laura

Sivupolkuja:

Luontoon.fi - Retkeilyn ABC

Minna Jakosuo - Vastuullinen retkeily

Essi Anttila - Ympäristövastuullisen vaeltajan verkko-opas

Retkipaikka - Luonnossa liikkujan jätehuolto

Tunturihullu - Helle haastaa luonnon, nuotiontekijät ymmärryksen

Ensivaikutelmia Käsivarren Lapista

Helsingin pikavisiitin jälkeisenä päivänä muutto Käsivarren Lappiin tuntui henkisesti pitkältä matkalta, ja sitä se on tietysti myös maantieteellisesti. Kilometrejä mahtuu väliin 1200, joten maisemat, äänimaisema ja ilmapiiri ovat kaikki kovin erilaisia kuin Ruuhka-Suomessa.

Ensimmäiset päivät kuluivat lähinnä ikävöidessä asioita, joita täällä ei ole: havumetsää ja läheisiä ihmisiä. Mutta seuraavina päivinä keskityin jo enemmän niihin harvinaisiin asioihin, joita täällä on: hiljaisuutta ja lähes koskematonta upean karua luontoa.

Hiljaisuus ja pimeys ovat muuten molemmat täällä läpitunkevan syviä verrattuna paikkoihin, joissa olen aikaisemmin asunut. Hiljaisuuden rikkovat ainoastaan tasaisin väliajoin ohi pyyhältävät lohirekat, myrskytuulen ujellus tai kylällä ulvovat huskyt.

Lopulta päätin kääntää kaikki ajatukseni ikävästä iloksi: lähimmät havumetsät ovat Norjan puolella lyhyen ajomatkan päässä, ja läheiset ihmiset ovat vähintäänkin puhelinsoiton päässä.

Eräs varsin positiivinen asia täällä on se, että me kaikki kolme nautimme, kun vapaa-ajalla pääsemme kukin helposti harrastamaan omia juttujamme: kalastamaan, kuvaamaan ja kirmaamaan. Ja olemaan niin kaukana korvessa, etteivät töiden lisäksi muut velvollisuudet tänne ylety millään. Etelässä asuessani vapaa-aikaani paloi toisinaan jopa velvollisuudelta tuntuvissa tapahtumissa, kuten tuttujen tupareissa, valmistujaisissa, synttäreillä ja gettogethereissä. Nykyisin vapaa-aikani on täysin aikataulutonta ja suunnittelematonta, ja kalenterimerkintöjen sijaan päivän sää määrittelee elämäni sisältöä.

Muro löysi maasta kauniit poronsarvet. Ne sopivat luontoon ja maisemaan niin hyvin, etten raaskinut ottaa mukaan.

Elämä täällä Käsivarren perukoilla on kaupunkeihin verrattuna huomattavasti yksinkertaisempaa, mutta sisällöltään mielestäni silti rikkaampaa. Riippuu toki paljon siitä, minkä kokee rikkautena. Minulle rikkautta elämään tuovat kauniit maisemat ja hiljaisuus, sekä nykyisin myös yksin oleminen ja omien ajatusten tutkaileminen. Ja tietysti retkeily. Retkijalkani vipattaakin jo malttamattomana. Mielessä olisi useita houkuttelevia kohteita, joihin suunnata kunhan syysflunssa ja jo kolme päivää riehunut syysmyrsky kumpainenkin ensin laantuisivat.

Lapissa retkeillessä minusta on kuoriutunut varsinainen hiljaisuussnobi. Jos retkikohteiden parkkipaikalla on muutamakin auto, ensimmäinen ajatukseni on, että toivottavasti en törmää näihin muihin paikalla oleviin, ja jos kuitenkin törmään, niin toivottavasti he eivät ole mekastavaa sorttia. Suurin osa luonnossa liikkujista toki tiedostaa, miten luontoa ja toisia retkeilijöitä tulee kunnioittaa, mutta liian usein joutuu silti pettymään roskaajiin ja melskaajiin.

Käsivarren Lapissa turistisesonki on juuri päättymäisillään, ja viimeistenkin sinnikkäiden ruskalehtien pian pudottua puista vaipuu Kilpisjärven kylä talvilevolle kiireisen kesäkauden jälkeen.

Muro oli innoissaan saaliista.

Maisemat uudella kotikylällä tuntuvat vieläkin hyvin epätodellisilta: Ympärillä on silmänkantamattomiin tunturikoivikkoa, tundraa, vuoria, vaaroja ja tuntureita. Ja tunturijärviä, joilla on minuun valtavan rauhoittava vaikutus jylhien maisemien keskellä.

Seuraan päivittäin kotimme ikkunasta maiseman muuttumista kelien ja vuorokaudenaikojen mukana. Aamuauringon noustessa lähistön huiput värjäytyvät vaaleanpunaisiksi. Auringon laskiessa taivas läikehtii hetken oranssin eri sävyissä, kunnes sinertävä hämärä laskeutuu ja lipuu lopulta sysimustaksi pimeydeksi.

Ikkunasta näkyvä maisema on jokaisena päivänä hieman erilainen. Sumuisella säällä se näyttää aivan Suomen saaristolta. Poutapäivinä tuntuu, että asuisimme Norjan puolella, sillä teräväpiirteiset vuorenhuiput näkyvät horisontissa ja kylillä käydessä kuulee melkeinpä enemmän norjaa kuin suomea tai pohjoissaamea.

Jatkuvasti tekisi mieli kulkea joka paikassa kameran kanssa, mutta välillä maltan jättää sen kotiinkin esimerkiksi kauppareissulla, jotta en näyttäisi niin turistilta – tai mikä vielä pahempaa: somevaikuttajalta, joita täällä on nyt ruska-aikaan pyörinyt paljonkin.

Kylällä asustaa myös poroja. Porot ovat pulskistuneet huomattavasti nyt syksyllä. Marjat ja sienet ovat tainneet maistua.

Syyskuun puolessa välissä ruskan värit tummenivat. Taustalla loistava Saanatunturi on minulta vielä huiputtamatta.

Kun ensilumet satoivat lähiseudun huipuille, tajusin, että minulla on ollutkin jo ikävä talvea: narskuvaa lunta jalkojen alla, jäätynyttä järvenpintaa, hiljakseen leijailevia lumihiutaleita ja hempeänsävyistä talvitaivasta. Näiden lisäksi odotan kovasti pimeitä mutta kirkkaita iltoja, jolloin revontulet pääsevät valloilleen. Syksyn ensimmäiset kirkkaanvihreät ja vallattomina loimuavat reposet näkyivät viime perjantaina. Tuona kyseisenä iltana tuntui, että koko Lappi oli samaan aikaan seuraamassa luonnon järjestämää valonäytöstä.

Tämän talven tavoitteeni on opetella kuvaamaan revontulia sekä nähdä niiden koko värikirjo. Onneksi tässä on koko pohjoisen pitkä talvi aikaa!

Kuten saattaa huomata, on säästä puhuminen Lapissa asumiseni aikana lähtenyt aivan uusiin sfääreihin. Syrjäisissä pienissä kylissä säällä onkin ihmisten elämään huomattavasti isompi vaikutus kuin kaupungeissa.

Norjan puoleiset huiput. Korkeimpana Paras-niminen huippu.

Säähavaintojen ja maisemakuvailujen jälkeen loppuun vielä muutama ihmisyyteen liittyvä havainto näiltä leveysasteilta.

Ensinnäkin Eränkävijöiden uusinta kautta on ollut erityisen jännittävää seurata nyt niin sanotusti paikan päältä eli paikkakunnalta, jossa asuminen tuntui minulle vuosi sitten vielä täysin utopistiselta ajatukselta.

Lisäksi minusta tuntuu, että monet täällä Suomen pohjoisimmissa kolkissa pakenevat jotakin. Minun pohjoisen pakomatkani pääkaupungista kohti yksinkertaisempaa elämää on nyt tullut päätökseensä, sillä tätä pohjoisempana tuskin tulen koskaan asumaan.

Pakomatkaani liittyneet aikuistumisen kasvukivut on nyt ainakin hetkeksi kipuiltu ja tilalle on tullut kokonaisvaltainen kiitollisuus kaikesta: menneistä, nykyhetkestä ja tulevasta. Sekä henkisestä ja fyysisestä kodista täällä pohjoisessa. Ja ennen kaikkea tärkeistä ihmisistä ja ystävistä ympäri Suomea ja maailmaakin. Lopulta elämässä kaikkein tärkeintä ovat ne rakkaat ihmiset (ja eläimet) lähellä ja kaukana.

-Laura

P.S. Uteliaille etelän epäilijöille vastauksia muutamiin kysymyksiin: kaupasta saa täälläkin härkistä eli kasvispainotteinen kokkailu jatkuu edelleen. Lisäksi laajakaista toimii täälläkin (itse asiassa jopa nopeammin kuin Levillä), joten etätöiden tekeminen ja sarjojen striimaus onnistuvat myös ongelmitta.