Kaunis kesäilta joella

Ilman sen suurempaa agendaa ajattelin vain ilmaista kuvin ja sanoin, että mielestäni kotimaan kesän parasta antia ovat nämä tyvenet sateen jälkeiset kesäillat. Tällaisina iltoina kaikki tuoksuu puhtaalta ja raikkaalta. Pikkulinnut ravistelevat sulkiaan ja kuivattelevat itseään puiden oksilla. Sorsat lilluvat tyynellä joella. Taivaanvuohi määkii korkeuksissaan. Tässä hetkessä mikään ei ole pielessä. Eivät edes satapäisenä laumana kimppuuni hyökänneet sääsket onnistuneet pilaamaan tätä hetkeä minulta. Mutta ne muistuttivat, että pitäisi käydä apteekissa ostamassa pihkasalvaa pistoihin.

-Laura

Kesä alkoi kierroksilla

Kävin ottamassa varaslähdön kesähelteisiin Etelä-Suomessa, jossa jo toukokuun lopulla kukat kukkivat täydessä loistossaan ja linnut suorastaan huusivat kosintalaulujaan kilpaa vertaistensa kanssa.

Saaristomeri oli kaunis, mutta kovin erilainen kuin tunturiluonto. Samoin kauniita olivat Espoon tuntemattomammat luontopolut sekä Turun keskustan festarihenkisyyttä huokuva livemusiikin ja puistoihin pikiniköityineiden ihmisten täyttämä kaupunkimiljöö Aurajoen varressa.

Palattuamme pohjoiseen nautimme Muron kanssa kesän alkamisesta uudelleen täällä: sateen jälkeisen metsän tuoksusta, kosteista jängistä, kirkasvetisistä järvistä, yöttömien öiden pehmeästä valosta, käkien kukkumisesta ja koivunlehtien havinasta kovassa tuulessa. Sääskistä me emme niin välitä, mutta nekin kuuluvat pohjoisen kesään ja niiden kanssa oppii elämään kun on pakko.

Minä nautin myös kirjojen lukemisesta mökin kuistilla samalla kun Muro vahtii pihalla mahdollisia tapahtumia; kutsuttujen kyläilijöiden saapumista tai odottamattomien vieraiden ilmestymistä mökkitielle. En ole vieläkään varma, tulenko koskaan tottumaan lappilaiseen kyläilykulttuuriin, jossa ruukataan vain tupsahtaa kahville ilmoittamatta.

Olen viime aikoina lukenut paljon kirjoja sukupolvelleni ominaisista kokemuksista: merkityksellisyyden kaipuusta, elämän tarkoituksen ajoittain jopa pakkomielteisestä etsimisestä sekä jatkuvasta ja perinpohjaisesta riittämättömyyden tunteesta. Jotkut hakevat merkitystä elämäänsä urheilusta, toiset perheen perustamisesta, osa työstä tai matkustamisesta. Minulle se merkitys on tällä hetkellä Lapin luonnossa. Vaikka välillä onkin kiva käydä muualla, niin tänne se ajatus aina halajaa vuodenajasta ja vuodesta toiseen. Kaiken kauneutensa lisäksi pohjoisen luonto saa minut toimimaan armollisemmassa rytmissä ja irtaantumaan etelän kiireisistä kierroksista, jotka jäävät päälle vielä useiden viikkojen ajaksi kaupunkikäyntien jälkeen.

Pulahdus Saivojärvessä. Kuva: Jonna Saari

Naava on puhtaan ilman merkki.

Mutta voi veljet ja siskot, kun on kova kaipuu tunturiin. Laskeskelin päiviä siitä, kun viimeksi olin tunturissa ja siitä on ehtinyt vierähtää jo peräti 64 päivää – aivan liian pitkä aika!

-Laura

Y-sukupolvelle lukusuosituksia riippumattoon:

Dolly Alderton - Kaikki mitä tiedän rakkaudesta

Heini Maksimainen - Vauvattomuusbuumi

Tuija Sorjanen & Annina Vainio - Millenniaalit: uuden vuosituhannen tekijät

Eeva Kolu - Korkeintaan vähän väsynyt: Eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

Ensimmäisellä linturetkellä

En olekaan aikaisemmin tullut ajatelleeksi, kuinka monia erilaisia luontoharrastuksia täällä pohjoisessa voi eri vuodenaikoina harrastaa. Lumien sulamisen ja jäidenlähdön myötä suosittujen talvilajien puitteet poistuvat, mutta tilalle tulee yllättäen aivan uusia harrastusmiljöitä. Näillä leveyksillä lintujen kevätmuutto ajoittuu toukokuun loppupuoliskolle jäidenlähdön yhteyteen, joten lintujen tarkkailu on täälläkin potentiaalinen harrastus, vaikkakin paras ajankohta on jopa reilun kuukauden Suomen eteläistä ja läntistä rannikkoseutua jäljessä.

Vielä aivan keltanokka-lintuharrastajana saatan käyttää termejä sikin sokin ja miten sattuu, mutta nimettäköön tämä ensimmäinen lintubongauspäiväni ihan vaikka linturetkeksi, sillä retken pääasiallinen tarkoitus oli nimenomaan lintujen havainnointi. Kävimme Kittilässä kahdella eri havainnointipaikalla Karinnokan ja Akanrimmen lintutorneilla.

Kuva: Jonna Saari. Kunnon lintuharrastaja kuulemma kirjaa havaintonsa vihkoon eli havikseen – ja minähän tein työtä käskettyä.

Tässäkin lajissa voi halutessaan varustehifistellä esimerkiksi objektiivien, kiikareiden ja havaintojen kirjaamistapojen kanssa, mutta ihan perus linturetkelle riittävät tarkkaavaiset silmät ja korvat, lintukirja tunnistamista varten, jonkinlaiset kiikarit ja vihko tai muu väline, johon havainnot voi kirjata, sekä kuvaushaluisille kameraan joku teleobjektiivi (itselläni oli käytössä Canonin 55-250mm).

Kuva: Jonna Saari. Lintujen tarkkailun lomassa pysähdyimme myös seuraamaan Ounasjoella kelluvia jäälauttojen jämiä Karinnokan lintutornista käsin.

Tällä retkellä opin monia uusia lintulajeja sekä esimerkiksi sen, että suokukkokoirailla on ainakin kolme eri kaulusvärivaihtoehtoa: valkoinen, oranssi ja musta sekä lisäksi joku näiden värien sekoitus; miten lie mikäkin väriyhdistelmä eri yksilöille päätyy. Muutenkin suokukot tuntuvat olevan monenkirjavaa sakkia, vaikka usein lintuyksilöt ovat lajeittain väritykseltään kovin samankaltaisia.

Mekin näimme tällä retkellämme useita eri väriyhdistelmillä koristeltuja suokukkoja, sillä havainnointipaikallamme kosteikolla sattui olemaan jopa parinsadan yksilön parvi soidinmenoillaan. Mustan kaularöyhelönsä kanssa poseeraava suokukkokoiras oli kuvauksellinen tapaus: se pörhisteli rintaansa ja vaihteli keikistellen asentoja hieman muista erillään sillä aikaa kun muut koiraat taistelivat keskenään naaraiden huomiosta nokat kolisten.

Ensimmäisen linturetkeni havainnot olivat suokukkojen lisäksi: tavi, isokoskelo, haarapääsky, räkättirastas, pajusirkku, liro (ääni), kalalokkeja, tukkasotkaparvi, jouhisorsakoiras, lapintiira, kurki, kuovi (ääni), järripeippo (ääni) ja telkkäpari. Mutta myönnettäköön, etten olisi tunnistanut puoliakaan lajeista ilman pidemmän linjan lintuharrastajaa eli ystävääni Jonnaa.

Jos olisin lähtenyt matkaan yksin, olisi havikseni lista ollut suunnilleen tällainen: sorsia, joku kahlaaja, lokkeja, joku toinen kahlaaja, joku pikkulintu, suolla kahlaava poro – eipäs kun kurki! Kurjen näkeminen olikin hauska hetki: vastapäisellä suon laidalla rämpi ketterästi porolta näyttävä hahmo, joka levitti lopulta siipensä ja siinä vaiheessa tajusin, ettei kyseessä ollut sittenkään vanha tuttu poro vaan valtavan kokoinen kurki. Harmi etten saanut tästä kauniista kurkiyksilöstä kuvaa.

Kuva: Jonna Saari. Heitin talviturkinkin linturetkemme aikana. Nyt voi todeta kesän alkaneeksi!

Nyt voidaan pohjoisen mittakaavassa mielestäni puhua jo loppukevään sijasta alkukesästä, sillä tietyt kesän merkit täyttyvät: suurin osa vesistöistä on jo jäistä vapaita, yöpakkaset ja takatalvet taitavat olla takanapäin, koivuissa on jo ihan pienenpieniä hiirenkorvia, muutama sääskikin on jo kuoriutunut ja yötön yö on alkanut jo ainakin Utsjoen korkeudella. Minulle se varmin kesän alun merkki on talviturkin heittäminen, minkä tänä vuonna suoritin Ounasjoessa Kittilän kirkonkylän uimarannalla.

-Laura