Kiiruna

Kilpisjärven kivikkoisilla tuntureilla kulkiessa kiirunat ovat tuttua retkiseuraa. Sukulaisiinsa riekkoihin verrattuna kiirunat tuntuvat olevan huomattavasti kesympiä ja luottavan enemmän maastoutumiskykyynsä. Toisinaan kiirunoiden maastoutuminen onkin niin taitavaa, että vain tarkka havaitsija huomaa hievahtamatta nököttävän kanalinnun rakkakivien joukosta.

Kesäisin kiirunat ovat harmaansävyisiä ja todella muistuttavat höyhenpuvultaan kivien kuviointeja. Riekko on kesäisin huomattavasti rusehtavampi. Talvisin kiirunoita ja riekkoja on vaikeampi erottaa toisistaan, sillä molemmilla on täysvalkoinen höyhenpuku. Kiirunakoiraalla on musta ohjasjuova silmien välissä, mutta naaraiden erottaminen toisistaan pelkästään ulkonäön perusteella on melkeinpä mahdotonta.

Ääntelyn osalta kiirunoiden ja riekkojen erottaminen toisistaan on kuitenkin suhteellisen helppoa: kiirunan etäisesti röyhtäisyä muistuttavan narinan erottaa helposti riekon päkättävästä naurahduksesta. Suosittelen kuuntelemaan molempien hauskan kuuloisia ääntelyjä esimerkiksi Luontoportista.

Myös havaintopaikka monesti paljastaa kumpi tunturikana on kyseessä: riekot viihtyvät tunturikoivikossa ja varvikossa, ja kiirunat sen sijaan paljakalla rakkakivikoissa.

Kiiruna on kaunis kanalintu, joka välillä uskaltaa luottaa kameran kanssa kulkevan ihmisen vaarattomuuteen.

-Laura

Ruskalomailua

Oli loistava päätös jättää yksi kesälomaviikko ruska-ajalle. Aion jatkossakin tehdä saman, sillä ainakin tämän vuoden ruska oli aivan mahtavan värikäs. Jopa värikkäämpi kuin viime vuonna, muistaakseni. Tai sitten ajattelen niin joka vuosi.

Ruskalomailua osa 1: kanalintukauden avaus mäntyrajalla

Metsäkanalintujen pyynti alkaa yleensä juuri samoihin aikoihin parhaimman ruskan kanssa. Lähdimmekin pienen perheemme kera mäntyrajalle avaamaan kanalintukautta ja nauttimaan ruskasta tunnettujen tunturien takamaille. Vaikka ruskaturistit täyttävät tunturikeskukset aivan täpötäyteen, ja suositut vaellusreititkin ovat syksyisin ruuhkaisia, ei rinkan kanssa tarvitse montaakaan kilometriä poluttomissa kohteissa taivaltaa, kun löytää jo paikkoja, joissa saa olla täysin rauhassa. Pystytimme leirin kolmeksi yöksi nätin joen rantaan ja kävimme päiväreppujen kera lyhyempiä ja pidempiä mutkia lähistön lintumaastoissa.

Itse en metsästä, eikä saaliin saaminen ei ole pyyntipäivissä mielestäni edes tärkeintä, vaan hienoimpia hetkiä ovat lintuhavainnot sekä koiran mutkattoman työskentelyn seuraaminen. Nuori kanakoiramme Kira on todella innokas tapaus ja kauden ensimmäinen metsästyspäivä menikin lähinnä ylimääräisiä höyryjä päästellessä. Toisena ja kolmantena päivänä työskentely alkoi sujumaan mallikkaammin: Kiran lähes oppikirjamaista luovimista, ketterää liikkumista maastossa sekä väkeviä seisontoja ja avansseja oli ilo seurata.

Uppouduin metsästyksen seuraamisen lomassa välillä ruskan väreihin. Erityisen hienoja olivat ilta-auringon valaisemat suot sekä kuuraiset varvikot aamun aikaisina tunteina, ennen kuin aurinko ehti sulattaa lehtien sokerireunukset.

Vaikka muuten tulistelen retkillä harvakseltaan, kuuluu pyyntikauden avaukseen ehdottomasti nokipannukahvit tervastulilla.

Riekkoillallinen

Kiran ansaittu lepohetki

Saalistakin tuli maltillisesti ja nautimme erään merkkipäivän kunniaksi riekkoillallisen. Punaviini-suppilovahverokastike sopii arvokkaan saaliin kylkeen mielestäni täydellisesti. Kaarnikkahillon olin unohtanut kotiin, mutta nokare sitä olisi toiminut annoksen viimeistelynä.

Ruskalomailua osa 2: Kilpisjärven ja Lyngenin retkikohteiden kiertelyä

Loput ruskalomastani vietin ystäväni Iinan kanssa Kilpisjärvellä ja Norjan Lyngenissä. Kiersimme tunnettuja (ja hieman ruuhkaisiakin) retkikohteita: kävimme esimerkiksi huiputtamassa Saanan, jonka päälle oli satanut jo reippaasti lunta.

Piipahdus talvessa Saanan huipulla

Kahdesti koronarokotettuina kävimme myös pitkästä pitkästä aikaa ulkomailla, Norjan Lyngenissä. Blåisvatnetin jäätikköjärvellä ruskan värit loivat lumisten vuorien ja sinisenä hohtavan järviveden kanssa kauniin kokonaisuuden. Kohteesta löytyy muuten myös kahden kesän takainen juttuni Retkipaikasta. Yövyimme tällä kertaa yhden yön teltassa Aspevatnetin rannalla ja seuraavana päivänä paluumatkan varrella kävimme vielä Steindalsbreenin jäätiköllä.

Steindalsbreenin jäätikön sulamisveden lammikko oli jo jäätynyt. Taas yksi merkki talven tulosta.

Aspevatnet

Notskeilua Kilpisjärven illassa

Käynnissä oleva viikko on selkeästi viimeinen ruskaviikko tänä syksynä, sillä voimistuvat syyspuhurit tiputtelevat jo lehtiä puista reippain ottein. Lisäksi Kilpisjärvellä hotelli ja Retkeilykeskus sulkevat ovensa tämän viikon jälkeen ja avaavat seuraavan kerran vasta keväthangille. Aavistuksen haikea olo, kun upea kesä- ja syyskausi taas tältä erää päättyy, mutta toisaalta myös ihanaa päästä lepäämään. Ja odottelemaan ensilumia. Ja pimeitä revontulien ja tähtitaivaan valaisemia iltoja.

Ruska jaksaa kyllä sykähdyttää vuodesta toiseen. Tämä ruska oli minulle kolmas. <3

-Laura

---

Ruska

Ruskakirjoituksia ja -kuvia Tunturi-Lapista

Ruskailun alkua

Ruskan alkaessa mietin aina, että onko se lempivuodenaikani näistä pohjoisen kahdeksasta. Ehkä. Toisaalta ruskan kirkuvat ja välillä jopa toistensa kanssa riitelevät värit ovat yllättäen myös vähän uuvuttavia. Ruskan alussa kirkkaat punaiset, oranssit ja keltaiset valtaavat maiseman ihan kuin joku olisi säätänyt niiden saturaatiot tappiin asti. Syksyn edetessä sävyt alkavat tummua ja niistä tulee luonnonmukaisempia ja visuaalisesti harmonisempia.

Jo reilu kuukausi sitten päättyneen yöttömän yön kultaiset sävyt ovat mielestäni ruskaa rauhoittavampia. Samaan tapaan rauhoittavia sävyjä ovat edessä häämöttävän kaamoksen pastellivärit. Mutta kyllä ruskan värihälinä on silti mahdottoman kaunis. Värien sekamelskaan kun lisää myöhemmin syksyllä vielä kuuraiset ja usvaiset aamut, niin ei voi muuta kuin nauttia.

Juuri ennen ruskan alkua ehdin saada toisen koronarokotteen, joten käväisin pikaisesti etelässä juhlistamassa ystäväni naimisiinmenoa ja samalla vähän sukuloimassa. Muun muassa mummiani en ollut nähnyt koko pandemian aikana kertaakaan. Mummilassa käydessäni koin liikuttavan hetken, kun huomasin, että koko oman elinaikani ajan isovanhempien olohuoneen seinällä on riippunut maalaus Saanasta. Siis niin kauan kun muistini on toiminut, on nykyinen kotitunturini roikkunut siellä ylväänä kaikessa hiljaisuudessa, mutta en ole aikaisemmin kiinnittänyt tauluun mitään huomiota. Saana-maalauksen noteeraaminen tuntui erityisen merkitykselliseltä juuri nyt tämän käänteentekevän kesän jälkeen, kun Kilpisjärven luonto on kauniilla karuudellaan viimein sulattanut sydämeni monien alkuvaikeuksien jälkeen.

Hienon maalauksen signeerauksessa lukee mielestäni Wassholm, mutta googlettamalla ei kyseisestä taidemaalarista löytynyt tietoa, joten toistaiseksi maalauksen alkuperä jää mysteeriksi.

Herkistyin vielä hieman lisää, kun selailin mummin vanhoja valokuva-albumeja ja löysin kymmenien vuosien takaisen kuvan ukistani Saanan juurella. Tiesin kyllä, että jo edesmennyt ukkini oli kova Kilpisjärven-kävijä, mutta nyt näin viimein todisteaineistoa siitä.

Jokin kohtalon oikku tämä kaiketi on, että lopulta juuri Kilpisjärvi on se paikka, joka minua puoleensa vetää, vaikka alkuun vastustelinkin. Nyt voin viimein sanoa, että Kilpisjärvi on henkinen kotini – ja se tuntuu aidosti siltä.

Mutta totuuden nimissä ei Kilpisjärvellä asuminen kuitenkaan pelkkää luontojuhlaa ja harmoniaa ole. Arki on välillä hankalaa, kun palvelut ovat niin kaukana. Esimerkiksi autoni on tällä hetkellä korjaamolla 200 kilometrin päässä, koska se hajosi kesken matkan Äkäslompolosta Kilpisjärvelle ja hinattiin Muonioon korjattavaksi. Muonioon asti auto hinattiin siksi, ettei lähempänä yksinkertaisesti ole korjaamoja.

Autonhajoamisilta sattui onneksi olemaan kauniin kuulas. Hinausta ja kyytiäni odotellessa päätin lähteä katsomaan maastokartassa näkyvän läheisen suoalueen. Onneksi lähdin, sillä tuo lettosuo osoittautui todella tunnelmalliseksi ilta-auringon valaistessa ja kurkien kirkuessa leton keskellä olevalla lammella. Unohduin jängälle niin pitkäksi aikaa, että kyytini oli jo ehtinyt paikalle ennen minua. Minulle käy useinkin niin, että uppoudun niin tyystin maisemiin ja luonnon tapahtumiin, etten edes huomaa tuntien kuluvan.

Autokorjaamojen ja muiden palvelujen olemattomuuden lisäksi asuntotilannekin on Kilpisjärvellä järkyttävän huono – suhteutettuna jopa huonompi kuin monissa liikaturismista kärsivissä kaupungeissa. Asuntopula tuottaa tällä hetkellä päänvaivaa monille kyläläisille ja toivon todella, että tilanne paranee pian.

Kaikki Kilpisjärven huonot puolet unohtuvat hetkeksi aina kun lähden lähiluontoon. Luonto ja ihmistyhjiö ovat ne syyt, miksi täällä tykkään asua. Tai ehkä vielä tarkemmin muotoiltuna luonnon ihmistyhjiö. En nauti ruuhkaisilla poluilla kulkemisesta ollenkaan, vaan tarvitsen itsekkäästi luonnonrauhan kokonaan itselleni.

Absoluuttisen luonnonrauhan lisäksi hienoja hetkiä täällä ovat kohtaamiset tunturieläinten kanssa. Törmäsin eräällä pienellä iltalenkillä kymmenen kiirunan ruokailevaan tokkaan. Nuoret kiirunat eivät osanneet vielä varoa ihmistä, eivätkä ne pitäneet minua vaarallisena, vaan päästivät yllättävänkin lähelle. Kohtaaminen oli ikimuistoinen, vaikka kuvien kautta en sitä päässytkään ikuistamaan, sillä sateisen kelin vuoksi olin jättänyt kameran kotiin. Hippasen harmitti.

Varsinainen ruskaretkeily alkoi tänä vuonna koleassa kelissä: Saanalle satoivat ensilumet heti syyskuun alussa ja meidän ruskaretkeilijöiden niskaan satoi hieman rakeita.

Ennen kunnon ruskakarkeloita kävimme elokuun lopulla vanhempieni kanssa retkellä Äkäskerolla ja keräsimme äitini kanssa paljon mustikoita. Äkäskeron retkestä kirjoitin pienen retkikertomuksen Retkipaikkaan.

Ruskan alkaessa suurin osa muuttolinnuista on jo lähtenyt pohjoisesta kohti etelää, joten metsä on hiljentynyt melkein tyystin. Kuukkelit ovat kuitenkin tulleet kesän jälkeen metsien syvyyksistä jälleen ihmisten ilmoille, mikä on ollut kiva piristys. Kuukkelipariskuntien touhuja on hauska seurata.

-Laura

P.S. Kuulin huhua, että etelässä on jo suppiskausi alkanut. Hitsiläinen kun ei voi olla monessa paikassa samaan aikaan.