Kolmas syksyni pohjoisessa on pistänyt pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunnetta. Mitkä tekijät luovat tunteen kodista? Ja toisaalta mitä vaatimuksia minä itse asetan kodille? Muuttaessani vajaat kolme vuotta sitten tänne asumaan en tuntenut täältä entuudestaan ketään eikä minulla ollut täällä valmiina työ- tai opiskelupaikkaa, kaukaisia sukulaisia tai tuttuja – ei siis oikeastaan yhtään mitään. Paitsi valtava tunne vapaudesta. Tiedän, että joillekin se vapauden tunne tulee matkustelusta, siitä että koko maailma on avoinna. Minä taas löydän vapautuneen ja samalla kotoisan olon tuntureilta ja tunturijärviltä.
Muutaman viikon takaiselta ruskaretkeltä Muonion Särkitunturilta
Hömötiainen, lapintiainen tai niiden sekoitus eli epävirallisesti höpintiainen
Vapauden tunteen lisäksi kotoisa olo tulee turvallisuudesta. Turvallisuuden tunteen löydän monesti metsän suojista. Toki arkisempaa turvallisuutta elämään tuovat myös suhteellisen vakaa työpaikka ja vakituisempi asunto. Seitsemän muuttoa viimeisen kolmen vuoden sisään eivät varsinaisesti ole tuoneet vakautta arkeen, mutta onneksi töideni puolesta tiheä muuttaminen on ollut mahdollista. Töitä jatkoin nimittäin etelästä lähdettyäni osa-aikaisesti etänä Helsinkiin ja myöhemmin niiden töiden rinnalle olen löytänyt töitä myös täältä.
Kauniin luonnon ja arkisten asioiden lisäksi kodin tunnetta luovat myös läheiset ihmiset. Muuttoni jälkeen olen pikkuhiljaa tutustunut ihmisiin, vaikka olenkin enemmän introvertti, jolle uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu monesti vastenmieliseltä. Etelästä lähtiessäni suurin pelkoni olikin, että mitä jos en löydäkään täältä ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä.
Lopulta löysin jopa enemmän kuin uskalsin odottaa: Tapasin nykyisen kumppanini, jonka kanssa koen olevani sopivalla tavalla samanlainen, mutta kuitenkin niin monin tavoin erilainen. Hänen kanssaan koen olevani vapaa ja turvassa. Ja hän jakaa kanssani samat arvot ja ajatukset tulevaisuudesta, mutta unelmoi myös omiaan. Hän ei myöskään yritä muuttaa minua, eikä väheksy unelmiani. Hänen kanssaan minun ei tarvitse mennä naimisiin suhteemme sinetöimiseksi. Ja hänen kanssaan voimme asua eri osoitteissa olematta oikeasti erossa. Hän myös ymmärtää, etten aina viihdy sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Hänen kanssaan riitelemme tulisesti, mutta sovimme lempeästi. Hänen kanssaan elämä ei ole täydellistä ja juuri sen takia niin oikeanlaista. Kiitos, kun olet siinä! <3
Kuva: Kirsi
Kumppanin ohella kodin tunnetta luovat tietysti myös pohjoisen ystävät, jotka ymmärtävät täydellisesti kaipuuni tunturiin ja kaipuuni metsään – ja myös ajoittaisen kaipuuni kaupunkiin. Kotoisaa oloa tuovat mukanaan myös silloin tällöin kylässä käyvät etelän ystäväni, jotka ymmärtävät että paikkani on täällä, vaikka välillä (hyvin harvoin, mutta joskus) haikailen Kallion kaduille tai kesähesaan.
Ylläksen tuntureita ja suoluontoa
Auringonlasku Mannakosken lintutornilla
Kuva: Kirsi
Kotoisuus tulee myös siitä, että arki on omantyylistä. Nykyisessä arjessani parasta onkin se, että voin työpäivän päätteksi lähteä kuntosalin sijaan tunturiin ja törmätä siellä riekkoihin ja kiirunoihin, käydä reippailun jälkeen saunassa ja katsella vielä revontuliakin ikkunasta ennen kuin käyn nukkumaan. Kuulostaa jopa vähän kliseeltä, mutta sitä se arki täällä välillä on. Alla olevat kuvat ovat eräältä iltalenkiltä Kilpisjärven lähiluonnosta.
Kuva: Kirsi
Suurin muutos kaikkien muutosten joukossa on tapahtunut kuitenkin oman pääni sisällä: ennen pelkäsin yksinoloa ja täytin elämäni kaikenlaisella tekemisellä ja aikaansaamisella. Pelkäsin kai omien ajatusteni kuuntelemista. Tai tarkemmin sitä, etteivät ne ajatukset olleetkaan sopusoinnussa sen todellisuuden kanssa, jonka ympärille olin etelän elämäni, identiteettini ja kotini rakentanut.
Täällä ollessani olen joutunut kohtaamaan omat ajatukseni, ne synkimmätkin. Ja nykyisin tykkään olla yksin. Se tunne kun olen aivan yksin tunturin laella on sanoinkuvaamattoman hieno ja seesteinen. Se hetki sisältää todella syvän rauhan tunteen, joka suoristaa mielen mutkia – ja johon jää myös koukkuun.
Koen vahvasti, että kotini on pohjoisessa, vaikka se onkin jakautunut kahdelle kylälle, ja vaikka en edelleenkään tunne voimakasta kuuluvuutta oikein minnekään. Tiedostan myös, etten etelän ihmisenä välttämättä koskaan tule kokemaan perinpohjaista kuuluvuuden tunnetta pohjoisen paikkoihin, sillä juureni eivät ole täällä.
Toisaalta tiedän myös monen muun muualta muuttaneen kipuilevan kuuluvuuden tunteen kanssa. Ja pohtivan sitä, kuka on paikallinen ja kuka ei. Tietty irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne siis myös yhdistää meitä muualta muuttaneita ja paradoksaalisesti luo sitä puuttuvaa kuuluvuuden tunnetta.
Jostain loksahtelevien palasten kokonaisuudesta se kodin tunne siis kumpuaa, enkä ole vielä kertaakaan kokenut, että haluaisin muuttaa täältä pois. Tai takaisin etelään.
Kenties tulen koko loppuelämäni pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunteen tarvetta, mutta tällä hetkellä kotoisa tunne kahdella kylällä riittää.
-Laura
P.S. Tänään en jaksanut lähteä tunturiin, vaikka kelikin suosi. Sen sijaan luin kirjaa tuntureista. Yksi varsin samaistuttava pätkä löytyi teoksesta Tieteen ja taiteen tunturit (2014), jossa eräs Kilpisjärven biologisen aseman silloinen tutkija kuvailee näin: ”Aina Kilpisjärvi ei ole tuntunut kodilta. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran saavuin [Kilpisjärven biologiselle] asemalle vuonna 1998. (…) Silloin tunturit näyttivät synkän uhkaavilta ja maisema vaikutti pelottavan tyhjältä tiheään asutusta maasta tulevan saksalaisen näkökulmasta. Tunsin oloni ahdistuneeksi ja turvattomaksi. (…) Kesti useita kesiä, ennen kuin saatoin rentoutua tunturikankaalla ja tuntea oloni turvalliseksi samoillessani yksin tuntureilla. (…) Vaikka rakastuin Kilpisjärveen nopeasti, vei aikaa tulla sinuiksi sen ylväyden, hiljaisuuden, värien, karuuden ja lempeyden kanssa.”
