Ruskan alkaessa mietin aina, että onko se lempivuodenaikani näistä pohjoisen kahdeksasta. Ehkä. Toisaalta ruskan kirkuvat ja välillä jopa toistensa kanssa riitelevät värit ovat yllättäen myös vähän uuvuttavia. Ruskan alussa kirkkaat punaiset, oranssit ja keltaiset valtaavat maiseman ihan kuin joku olisi säätänyt niiden saturaatiot tappiin asti. Syksyn edetessä sävyt alkavat tummua ja niistä tulee luonnonmukaisempia ja visuaalisesti harmonisempia.
Jo reilu kuukausi sitten päättyneen yöttömän yön kultaiset sävyt ovat mielestäni ruskaa rauhoittavampia. Samaan tapaan rauhoittavia sävyjä ovat edessä häämöttävän kaamoksen pastellivärit. Mutta kyllä ruskan värihälinä on silti mahdottoman kaunis. Värien sekamelskaan kun lisää myöhemmin syksyllä vielä kuuraiset ja usvaiset aamut, niin ei voi muuta kuin nauttia!
Juuri ennen ruskan alkua ehdin saada toisen koronarokotteen ja käväisin pikaisesti etelässä juhlistamassa ystäväni naimisiinmenoa ja samalla vähän sukuloimassa. Muun muassa mummiani en ollut nähnyt koko koronan aikana kertaakaan. Mummilassa käydessäni koin liikuttavan hetken, kun huomasin, että koko oman elinaikani ajan isovanhempien olohuoneen seinällä on riippunut maalaus Saanasta. Siis niin kauan kun muistini on toiminut, on nykyinen kotitunturini roikkunut siellä ylväänä kaikessa hiljaisuudessa, mutta en ole aikaisemmin kiinnittänyt tauluun mitään huomiota. Saana-maalauksen noteeraaminen tuntui erityisen merkitykselliseltä juuri nyt tämän käänteentekevän kesän jälkeen, kun Kilpisjärven luonto on kauniilla karuudellaan viimein sulattanut sydämeni monien alkuvaikeuksien jälkeen.
Hienon maalauksen signeerauksessa lukee mielestäni Wassholm, mutta googlettamalla ei kyseisestä taidemaalarista löytynyt tietoa, joten toistaiseksi maalauksen alkuperä jää mysteeriksi.
Herkistyin vielä hieman lisää kun selailin mummin vanhoja valokuva-albumeja ja löysin kymmenien vuosien takaisen kuvan ukistani Saanan juurella. Tiesin kyllä, että jo edesmennyt ukkini oli kova Kilpisjärven-kävijä, mutta nyt näin viimein todisteaineistoa siitä.
Jokin kohtalon oikku tämä kaiketi on, että lopulta juuri Kilpisjärvi on se paikka, joka minua puoleensa vetää, vaikka alkuun vastustelinkin. Nyt voin viimein sanoa, että Kilpisjärvi on toinen kotini – ja se tuntuu aidosti siltä!
Mutta totuuden nimissä ei Kilpisjärvellä asuminen kuitenkaan pelkkää luontojuhlaa ja harmoniaa ole. Arki on välillä hankalaa, kun palvelut ovat niin kaukana. Esimerkiksi autoni on tällä hetkellä korjaamolla 200 kilometrin päässä, koska se hajosi kesken matkan Äkäslompolosta Kilpisjärvelle ja hinattiin Muonioon korjattavaksi. Muonioon asti auto hinattiin siksi, ettei lähempänä yksinkertaisesti ole korjaamoja.
Autonhajoamisilta sattui onneksi olemaan kauniin kuulas. Hinausta ja kyytiäni odotellessa päätin lähteä katsomaan maastokartassa näkyvän läheisen suoalueen. Onneksi lähdin, sillä tuo lettosuo osoittautui todella tunnelmalliseksi ilta-auringon valaistessa ja kurkien kirkuessa leton keskellä olevalla lammella. Unohduin jängälle niin pitkäksi aikaa, että kyytini oli jo ehtinyt paikalle ennen minua. Minulle käy useinkin niin, että uppoudun niin tyystin maisemiin ja luonnon tapahtumiin, etten edes huomaa tuntien kuluvan.
Autokorjaamojen ja muiden palvelujen olemattomuuden lisäksi asuntotilannekin on Kilpisjärvellä järkyttävän huono – suhteutettuna jopa huonompi kuin monissa liikaturismista kärsivissä kaupungeissa. Asuntopula tuottaa tällä hetkellä päänvaivaa monille kyläläisille ja toivon todella, että tilanne paranee pian!
Kaikki Kilpisjärven huonot puolet unohtuvat hetkeksi aina kun lähden lähiluontoon. Luonto ja ihmistyhjiö ovat ne syyt, miksi täällä tykkään asua. Tai ehkä vielä tarkemmin muotoiltuna luonnon ihmistyhjiö. En nauti ruuhkaisilla poluilla kulkemisesta ollenkaan, vaan tarvitsen itsekkäästi luonnonrauhan kokonaan itselleni.
Absoluuttisen luonnonrauhan lisäksi hienoja hetkiä täällä ovat kohtaamiset villieläinten kanssa. Törmäsin eräällä pienellä iltalenkillä kymmenen kiirunan ruokailevaan tokkaan. Nuoret kiirunat eivät osanneet vielä varoa ihmistä eivätkä ne pitäneet minua vaarallisena, vaan päästivät minut yllättävän lähelle. Kohtaaminen oli ikimuistoinen, vaikka kuvien kautta en sitä päässytkään ikuistamaan, sillä sateisen kelin vuoksi olin jättänyt kameran kotiin. Hippasen harmitti.
Varsinainen ruskaretkeily alkoi tänä vuonna koleassa kelissä: Saanalle satoivat ensilumet heti syyskuun alussa ja meidän ruskaretkeilijöiden niskaan satoi hieman rakeita.
Ennen kunnon ruskakarkeloita kävimme elokuun lopulla vanhempieni kanssa retkellä Äkäskerolla ja keräsimme äitini kanssa paljon mustikoita. Äkäskeron retkestä kirjoitin retkikertomuksen Retkipaikkaan.
Ruskan alkaessa suurin osa muuttolinnuista on jo lähtenyt pohjoisesta kohti etelää, joten metsä on hiljentynyt melkein tyystin. Kuukkelit ovat kuitenkin tulleet kesän jälkeen metsien syvyyksistä jälleen ihmisten ilmoille, mikä on ollut kiva piristys. Kuukkelipariskuntien touhuja on hauska seurata.
-Laura
P.S. Kuulin huhua, että etelässä on jo suppiskausi alkanut. Hitsiläinen kun ei voi olla monessa paikassa samaan aikaan!
