Kaamos syvimmillään – pimeydestä nauttimista

Olen tänä vuonna nauttinut pimeydestä ihan uudella tavalla. Tehnyt tuttavuutta pimeyden kanssa oikein toden teolla. Kulkenut kuunvalossa ilman otsalamppua, tuijotellut tarkkaan taivasta ja hipelöinyt pimeydessä säihkyvää pakkashankea. Opin arvostamaan todellista pimeyttä vasta kuultuani, että luonnollisesta pimeydestä on tullut uhanalaista. Keinovaloa kajastaa maapallon pimeisiinkin kolkkiin, ja valosaaste värjää luonnollisen pimeyden monissa erämaisissakin paikoissa. Uhanalaistuvan pimeän suojelemiseksi on perustettu jopa erityisiä pimeän taivaan suojelualueita.

Suhteeni pimeyteen on tänä talvena syventynyt. En ole koskaan varsinaisesti pelännyt pimeää, mutta en myöskään kaupungissa asuessani päässyt juuri kokemaan luonnon todellista pimeyttä. Tai näkemään sitä, että myös pimeydessä on aina valoa – valoa, joka ei monissa paikoissa pääse esiin valosaasteverhon takaa.

Kuu valaisi Saanan eräällä iltalenkillä.

Helmiäispilvet ovat tehneet paluun taivaalle.

Polaariyöhön liitettävää kaamosmasennusta en ole pohjoisessa asuessa kokenut. Tietysti pimeys vetää välillä mielen alavireiseksi ja väsyneeksi, mutta väsymys tuntuu kaamoksen aikaan luonnolliselta, rauhoittumisen olotilalta. Kaamos kutsuu rahoittumaan ihan jo ihmisen fysiologiankin puolesta: melatoniinin eritys lisääntyy pimeässä. Keinovalot muokkaavat ihmisen vireystilaa nimensäkin mukaan keinotekoisesti.

Vuoden lyhin päivä eli talvipäivänseisaus on pimeyden kulta-aikaa. Tänä vuonna talvipäivänseisauksena Kuun ympärille muodostui haloilmiö aivan kuin pimeyden kruunuksi. Iltahiihdollani jämähdin järven jäälle varttitunniksi tuijottamaan maagista symmetristä haloympyrää. Toisin kuin Aurinkoa, Kuuta voi todella tuijottaa ihmissilmilläkin suoraan kohti.

Pimeä luonto on yllättävän kaunis, kun sen pääsee kokemana kunnolla.

-Laura

Sivupolkuja:

Upeita kuvia ja mietteitä tähtitaivaasta ja avaruudesta löytyy Jonnan Saari avaruudessa -blogista.

Päiviä unenomaisessa satumaailmassa

Vaaleansinisen, -punaisen ja -violetin maalaama unenomainen tunnelma on jatkunut Kilpisjärvellä jo yli viikon. Pakkasasteet ovat pysytelleet kahdenkympin tienoilla, välillä hipaisseet jopa kolmeakymmentä.

Kovien pakkasten päivät ovat satumaisen kauniita. Kuin olisi taianomaisessa unessa valveillakin.

Mutta rehellisyyden nimissä pian saisi jo pikkuisen lauhtua. Varpaat ja näpit ovat kalahtaneet ikijäähän, koirien ulkoilutus on hankalaa, eivätkä autot aina lähde käyntiin. Aamuisin syöksyn peiton alta suoraan takan ääreen ja raapaisen pikasesti tulet ennen kuin jäseniin ehtii iskeä hytisyttävä holotna.

Samaan aikaan siis haluan ja en halua herätä tästä talvimaailman unesta. Arkea kelien lauhtuminen helpottaisi, mutta kauniita kuuran koristelemia koivunoksia ja poskia nipistelevää pakkasta tulee taas ikävä, aina seuraavaan kertaan asti. Seuraavaa pakkasjaksoa tuskin tarvitsee kuitenkaan odotella kuukausitolkulla, sillä nyt eletään vasta pitkän talven alkua.

Rehelliseksi kun nyt rupesin, niin rehellisesti kaipaan tällä hetkellä myös tylsistymisen luksusta. Sitä ettei kalenterissa lue vapaa-ajan varalle viikkoihin mitään. En ole ehtinyt tylsistymään tarpeeksi kuluneen syksyn aikana, vaikkei kalenterini nytkään täpötäynnä ole ollut.

Havahduin tylsistymistarpeeseeni eräänä aamuna, kun aamukahvin ääressä tuumasin hellulleni odottavani jo tammikuuta. “Mitä silloin tapahtuu?” hän kummasteli. ”Ei mitään”, vastasin tyhjentävästi. Onneksi helluni ymmärtää täydellisesti tämän ei minkään tapahtumisen arvokkuuden – muuten emme kai ymmärtäisi toisiamme täysin.

-Laura

Täydellisen kaamospäivän resepti

Minulle täydellisen kaamospäivän resepti on seuraava:

1. Aloitan päivän useita tunteja kestävällä kahvinjuonnilla. Kahvin hörppimisen lomassa seuraan päivän valkenemista sinisen ja vaaleanpunaisen eri sävyjen vaihdellessa taivaalla.
2. Kahvittelun kyljessä rapsuttelen koiria ja kotia kämppää kamiinalla. Arkena aloitan päivän työt ja vapaapäivänä luen kirjaa tai uutisia Lapin Kansasta takkatulen ääressä, koska muualla kotona ei vielä aamusta tarkene.

3. Päivän valoisat hetket vietän arkena lounaslenkillä ja vapaapäivinä yksin tai hyvässä seurassa tunturissa hiihdellen, valokuvaillen ja luontoa tarkkaillen. Hiihtoretkien hienoimpia hetkiä ovat kaamoksen aikaan vauhdikkaasti muuttuvat taivaan värit sekä talviset eläinhavainnot, kuten riekot tai kiirunat.

4. Päivän hämärtyessä palaan tunturista kotiin ja pistän saunan lämpenemään. Pimeän laskeuduttua käyn saunassa, jotta saan pakkasessa kylmettyneet ja kohmettuneet jäsenet sulatettua.

5. Saunan jälkeen nautin herkullisen riista-, villikala- tai kasvisillallisen mielellään jonkun itseäni paremman kokin (yleensä Villen) valmistamana. Itse en ole kovinkaan hääppöinen kokki, joten annan ruuanlaittovastuun mieluusti muille.

6. Loppuillan vietän sohvalla katsoen sarjoja (viime viikonloppuna katsoimme Karpin uusimman tuottarin) tai lukien kirjaa (nyt käynnissä on Suon villi laulu).

7. Päivän päätteeksi käytän koirat iltapissalla kuunvalossa tai revontulien loimujen alla – toisinaan myös ihan rehellisessä lumimyräkässä.

Välillä päivään saattaa sisältyä myös jotakin puhdepuuhaa, kuten klapien pinoamista tai lumitöitä.

-Laura

P.S. Kuulin viime viikolla ensimmäistä kertaa termin meteopatia (kiitos Jonnan). Luulen lukeutuvani meteopaattien joukkoon, sillä synkässä sadekelissä mieleni on tasaisen apea ja moni asia tuntuu tavallista hankalammalta, mutta kirpsakkana pakkaspäivänä juuri mikään ei koskaan harmita tai paina mieltäni. Kauniissa kelissä kaikki tuntuu aivan valtavan hienolta, vaikka elämässä olisikin käynnissä ikäviä tai stressaavia asioita.