Marraskuiset Kuer ja Kukas

November 18, 2021

Ylläksen seitsemästä tunturista kaksi tähän vuodenaikaan mukavinta ovat mielestäni Kuer ja Kukas. Kävimme ystäväni Jeminan kanssa viime viikonloppuna näillä molemmilla tuntureilla.

Kaamoksen lähestymistä Kuerilla

Reitti: Kuertunturin lumikenkäreitti

Kivikkoiselle Kuerille emme uskaltaneet lähteä naarmuttamaan liukulumikenkien pohjia, joten päätimme kivuta huipulle ihan jalkaisin. Tunturiretkeen tulikin siksi seikkailun tuntua, sillä karttaan merkitty lumikenkäreitti ei ollut ehtinyt vielä tamppautua kantavaksi. Askeleita sai varoa ja olla tarkkana, ettei humahtanut höttöhangessa kivenkoloon jumiin.

Huipulle kipuaminen oli kuitenkin kaiken kiikkumisen arvoista: panoraamanäköala lähestyvän kaamoksen sävyin värjäytyneeseen taivaaseen aikaansai kostuneita silmäkulmia ja ihastuneita huokauksia.

Liukulumikenkäillen Kukakselle

Reitti: Kukastunturin talvikävely- ja pyöräilyreitti

Kukaksella kävimme retkihiihtäen eli liukulumikenkäillen. Tunturilla oli tuona päivänä ihanan hiljaista: kohtasimme vain yhden vastaantulijan koko retken aikana.

Rauhallisen talvimaiseman ympäröimänä haltioiduimme kuurankukista ja kevyen lumikuorrutuksen saaneista puista. Huipulle päästyämme huomasimme kauniiden usvapilvien kertyneen alemmas laaksoon ja seurasimme, kun hämärtyvä maisema peittyi hiljalleen pehmeään pumpuliin. Emme pitäneet kiirettä vaan annoimme katseemme kiertää rauhassa eri suuntiin tunturin huipulta, ja hengitimme puhdasta ja raikasta pakkasilmaa keuhkomme täyteen. Lopulta pienet vilunväreet herättivät meidät utuisesta satumaailman tunnelmasta ja päätimme liukua hissukseen takaisin autolle.

-Laura

Pallas & Ylläs

Päiväretkikohteita Pallas-Yllästuntureilla

Pohjoisen lokakuut

October 28, 2021

Kokemani pohjoisen lokakuut ovat sisältäneet yllättävän vähän lokaa eli kuraa ja liejua, sillä pakkaset ovat alkaneet melkeinpä heti ruskan päätyttyä. Ulkoisessa maailmassa kurakelit ovat siis loistaneet poissaolollaan, mutta sisäinen maailmani on tähän vuodenaikaan aina hieman lokainen: pitkän valoisan jakson jälkeen päivä päivältä pimeämmäksi käyvät illat luovat mieleeni mörköjä ja uniini painajaisia. Välillä ahdistaa paljonkin, ja usein ihan syyttä suotta.

Epämääräiseen ahdistukseen on onneksi helppo lääke: ulkoilu. Ja tietysti myös sen tiedostaminen, että tähän aikaan vuodesta mieli on luonnostaan enemmän maassa kuin pilvissä. Ihmismielen ei kuulukaan jatkuvasti kulkea nousukiidossa tai muuten sen lento kääntyy herkästi äkkijyrkkään laskuun ja päättyy törmäykseen korkealta ja kovaa.

Syksyisestä synkistelystä huolimatta rakastan silti lokakuun pimeneviä iltoja: kynttilöiden ja takkatulen loimussa lepäämistä. Sitä ettei tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Ja sitä, että voi täysin uppoutua kirjojen ja sarjojen maailmaan, kun loistokas ulkoilukeli ei ikkunan takana enää häiritse keskittymistä.

Olen katsonut muun muassa Rebecka Martinsson -nimistä rikossarjaa, joka on kuvattu Ruotsin Lapissa Kurravaarassa, ja jonka päähenkilö on samankaltaisessa elämänvaiheessa kuin minäkin muutama vuosi sitten olin – eli kahden hyvin erilaisen elämän välitilassa. Toinen on etelän kaupunkielämä, jossa kulissit ovat kunnossa ja paperilla asiat ovat hyvin, mutta tunnetasolla kaikki on turtunutta. Toinen ääripää sarjassa on tietysti pohjoisen luonnonläheisempi pikkukylän elämä, jossa on omat hankaluutensa, mutta johon sisältyy syviä tunteita ja aitoja ihmissuhteita.

Kuuntelin myös yhtenä iltana putkeen Monni Himarin itsensä lukemana hänen uutuuskirjansa Vaella, kalasta, rakasta ja samalla selailin teoksen upeita kuvia Pohjois-Norjasta. Pohjoisesta inspiraationsa saaneet sarjat, kirjat ja elämäntyylit ovat minulle sattuneesta syystä hyvin samaistuttavia ja kiehtovia.

Rakastan pohjoisen lokakuissa myös syksyn ja talven yhtymäkohtia: sitä kun kuura kirkastaa maan ennen lumipeitteen tuloa, ja vesistöjen ylle alkaa kertyä jäätä, joka levittäytyy pintakerrokseen joinakin syksyinä vuorokaudessa, toisina viikossa.

Ennen lumien tuloa lokakuun illoissa on myös hienoja hetkiä, kun maailmassa on pelkästään kaksi väriä: sysimustaa pimeyttä ja revontulien kirkasta vihreää. Päivänvalokin on lokakuussa hennon persikkaista ennen kaamoksen pastellipalettia.

Metsäterapiaa viime lokakuussa. Kuva: Jonna Saari

Värikkäät suot ja märkä raikas metsä ovat myös lokakuun kauneuksia.

Talvi alkaa lokakuussa tuntureilta, jonne lumipeite sataa ensin. Sieltä se pikkuhiljaa levittäytyy alemmas tunturinrinteitä pitkin ja saapuu lopulta kyliin ja metsiin asti.

Joka syksy on Kilpisjärven jäätyminen jäänyt minulta näkemättä, ja niin näyttäisi käyvän tänäkin vuonna. Olen aina ollut etelän reissulla juuri kun järvi on saanut jääpeitteensä, vaikka eri vuosina jäätymisajankohdan välillä on ollut jopa kuukauden ero. Tänä syksynä näin sentään Kesänkijärven jäätymisen Äkäslompolossa.

Lokakuun neljäntenä viikonloppuna kävimme ystäväni Sannan kanssa avaamassa hiihtoretkikauden Kukastunturilla. Retken aikana juttelimme pohjoisessa asumisesta meidän etelästä tulleiden silmin, ja Sanna koosti näistä meidän keskusteluistamme aivan ihanan tekstin omaan blogiinsa.

Tällä hiihtoretkellä jouduimme välillä suksinemme valitsemaan kiertoreittejä märässä metsässä, mutta sehän on minulle tietysti ominaista. Kiertoreiteistä tulikin mieleen ystäväni Jonnan sanat aikaisemmin syksyllä kun satuin mainitsemaan, että olin miettinyt tämän blogini nimen vaihtamista, sillä mielestäni nimi ei varsinaisesti kuvasta enää blogin sisältöä. Siihen Jonna totesi viisaasti, että Kiertoreitti on hänen mielestään hyvä nimi, koska jos elämässä menee aina kiertoreittiä joka paikkaan, näkee ja kokee paljon enemmän kuin sillon kun pakoputki punaisena painelee aina vain suoraan kohteeseen – pätee niin elämään kuin retkeilyynkin. Tuo oli niin hieno ajatus, että päätin sittenkin jatkaa Kiertoreitti-nimellä.

Lokakuussa voi muuten käydä vielä linturetkilläkin: osa muuttolinnuista lähtee etelään vasta kun vesistöt ovat jäätyneet ja osa viivästyttää muuttoa esimerkiksi hyvän pihlajanmarjavuoden vuoksi. Osa linnuista myös jää kanssamme talven yli pohjoiseen. Vaikka lintuja ei retkillä aina näkisikään, näkyy tuoreessa hangessa usein jälkiä esimerkiksi metsäkanalinnuista.

Junakyytini etelään nytkähti juuri liikkeelle, mutta minulla on jo ikävä tänne takaisin. Palatessani muutaman viikon päästä pohjoiseen, ovat päivänvalon määrä ja sen sävyt vaihtuneet jo enemmän kaamoksen vivahteisiin.

-Laura

Kuvat ovat viimeiseltä kolmelta lokakuulta Kilpisjärveltä ja Äkäslompolosta.

Ajatuksia kodista ja kuuluvuuden tunteesta

October 9, 2021

Kolmas syksyni pohjoisessa on pistänyt pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunnetta. Mitkä tekijät luovat tunteen kodista? Ja toisaalta mitä vaatimuksia minä itse asetan kodille? Muuttaessani vajaat kolme vuotta sitten tänne asumaan en tuntenut täältä entuudestaan ketään, eikä minulla ollut täällä valmiina työ- tai opiskelupaikkaa, kaukaisia sukulaisia tai tuttuja – ei siis oikeastaan yhtään mitään. Paitsi valtava tunne vapaudesta. Tiedän, että joillekin se vapauden tunne tulee matkustelusta, siitä että koko maailma on avoinna. Minä taas löydän vapautuneen ja samalla kotoisan olon tuntureilta ja tunturijärviltä.

Särkitunturi Muonio — Muutaman viikon takaiselta ruskaretkeltä Muonion Särkitunturilta

Hömötiainen, lapintiainen tai niiden sekoitus eli epävirallisesti höpintiainen

Vapauden tunteen lisäksi kotoisa olo tulee turvallisuudesta. Turvallisuuden tunteen löydän monesti metsän suojista. Toki arkisempaa turvallisuutta elämään tuovat myös suhteellisen vakaa työpaikka ja vakituisempi asunto. Seitsemän muuttoa viimeisen kolmen vuoden sisään eivät varsinaisesti ole tuoneet vakautta arkeen, mutta onneksi töideni puolesta tiheä muuttaminen on ollut mahdollista. Töitä jatkoin nimittäin etelästä lähdettyäni osa-aikaisesti etänä Helsinkiin, ja myöhemmin niiden töiden rinnalle olen löytänyt töitä myös täältä.

Kauniin luonnon ja arkisten asioiden lisäksi kodin tunnetta luovat myös läheiset ihmiset. Muuttoni jälkeen olen pikkuhiljaa tutustunut ihmisiin, vaikka olenkin enemmän introvertti, jolle uusiin ihmisiin tutustuminen tuntuu monesti vastenmieliseltä. Etelästä lähtiessäni suurin pelkoni olikin, etten löytäisi täältä ympärilleni samanhenkisiä ihmisiä.

Lopulta löysin jopa enemmän kuin uskalsin odottaa: Tapasin nykyisen kumppanini, jonka kanssa koen olevani sopivalla tavalla samanlainen, mutta kuitenkin niin monin tavoin erilainen. Hänen kanssaan koen olevani vapaa ja turvassa. Ja hän jakaa kanssani samat arvot ja ajatukset tulevaisuudesta, mutta unelmoi myös omiaan. Hän ei myöskään yritä muuttaa minua, eikä väheksy unelmiani. Hänen kanssaan minun ei tarvitse mennä naimisiin suhteemme sinetöimiseksi. Ja hänen kanssaan voimme asua eri osoitteissa olematta oikeasti erossa. Hän myös ymmärtää, etten aina viihdy sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Hänen kanssaan riitelemme tulisesti, mutta sovimme lempeästi. Hänen kanssaan elämä ei ole täydellistä ja juuri sen takia niin oikeanlaista. Kiitos, kun olet siinä.

Kumppanin ohella kodin tunnetta luovat tietysti myös pohjoisen ystävät, jotka ymmärtävät täydellisesti kaipuuni tunturiin ja kaipuuni metsään – ja myös ajoittaisen kaipuuni kaupunkiin. Kotoisaa oloa tuovat mukanaan myös silloin tällöin kylässä käyvät etelän ystäväni, jotka ymmärtävät että paikkani on täällä, vaikka välillä (hyvin harvoin, mutta joskus) haikailen Kallion kaduille tai kesähesaan.

Kotoisuus tulee myös siitä, että arki on omantyylistä. Nykyisessä arjessani parasta onkin se, että voin työpäivän päätteksi lähteä kuntosalin sijaan tunturiin ja törmätä siellä riekkoihin ja kiirunoihin, käydä reippailun jälkeen saunassa ja katsella vielä revontuliakin ikkunasta ennen kuin käyn nukkumaan. Kuulostaa jopa vähän kliseeltä, mutta sitä se arki täällä välillä on. Alla olevat kuvat ovat eräältä iltalenkiltä Kilpisjärven lähiluonnosta.

Suurin muutos kaikkien muutosten joukossa on tapahtunut kuitenkin oman pääni sisällä: ennen pelkäsin yksinoloa ja täytin elämäni kaikenlaisella tekemisellä ja aikaansaamisella. Pelkäsin kai omien ajatusteni kuuntelemista. Tai tarkemmin sitä, etteivät ne ajatukset olleetkaan sopusoinnussa sen todellisuuden kanssa, jonka ympärille olin etelän elämäni, identiteettini ja kotini rakentanut.

Täällä ollessani olen joutunut kohtaamaan omat ajatukseni, ne synkimmätkin. Ja nykyisin tykkään olla yksin. Se tunne kun olen aivan yksin tunturin laella on sanoinkuvaamattoman hieno ja seesteinen. Se hetki sisältää todella syvän rauhan tunteen, joka suoristaa mielen mutkia – ja johon jää myös koukkuun.

Koen vahvasti, että kotini on pohjoisessa, vaikka se onkin jakautunut kahdelle kylälle, ja vaikka en edelleenkään tunne voimakasta kuuluvuutta oikein minnekään. Tiedostan myös, etten etelän ihmisenä välttämättä koskaan tule kokemaan perinpohjaista kuuluvuuden tunnetta pohjoisen paikkoihin, sillä juureni eivät ole täällä.

Toisaalta tiedän myös monen muun muualta muuttaneen kipuilevan kuuluvuuden tunteen kanssa. Ja pohtivan sitä, kuka on paikallinen ja kuka ei. Tietty irrallisuuden ja ulkopuolisuuden tunne siis myös yhdistää meitä muualta muuttaneita ja paradoksaalisesti luo sitä puuttuvaa kuuluvuuden tunnetta.

Jostain loksahtelevien palasten kokonaisuudesta se kodin tunne siis kumpuaa, enkä ole vielä kertaakaan kokenut, että haluaisin muuttaa täältä pois. Tai takaisin etelään.

Kenties tulen koko loppuelämäni pohtimaan kodin määritelmää ja kuuluvuuden tunteen tarvetta, mutta tällä hetkellä kotoisa tunne kahdella kylällä riittää.

-Laura

P.S. Tänään en jaksanut lähteä tunturiin, vaikka kelikin suosi. Sen sijaan luin kirjaa tuntureista. Yksi varsin samaistuttava pätkä löytyi teoksesta Tieteen ja taiteen tunturit (2014), jossa eräs Kilpisjärven biologisen aseman silloinen tutkija kuvailee näin: ”Aina Kilpisjärvi ei ole tuntunut kodilta. Muistan hyvin, kun ensimmäisen kerran saavuin [Kilpisjärven biologiselle] asemalle vuonna 1998. (…) Silloin tunturit näyttivät synkän uhkaavilta ja maisema vaikutti pelottavan tyhjältä tiheään asutusta maasta tulevan saksalaisen näkökulmasta. Tunsin oloni ahdistuneeksi ja turvattomaksi. (…) Kesti useita kesiä, ennen kuin saatoin rentoutua tunturikankaalla ja tuntea oloni turvalliseksi samoillessani yksin tuntureilla. (…) Vaikka rakastuin Kilpisjärveen nopeasti, vei aikaa tulla sinuiksi sen ylväyden, hiljaisuuden, värien, karuuden ja lempeyden kanssa.”