Ruoppakönkäällä isojen päätösten äärellä

Kävin Ruoppakönkäällä nyt toistamiseen kuukauden sisään. Tämä retkikohde on onneksi niin lähellä Leviä, että uusintareissu ei haitannut yhtään. Päinvastoin, toisella kerralla löytyi paljon uutta nähtävää ja uskaltauduin myös pulahdukselle Pahikkojärveen.

Toinen retkikerta sattui lisäksi sopivaan hetkeen, sillä se rauhoitteli jälleen levottomaksi yltynyttä mieltäni. Kaikesta kiireettömyydestä ja hitaammasta elämänrytmistä huolimatta Lapissa asuessa ei näköjään voi välttyä yllättäviltä käänteiltä.

Pahikkojärvi eräänä heinäkuun hellepäivänä

Muro kävi vahinkomulahduksella Pahikkojärvessä keppiä kurotellessaan.

Eräs poltteleva päätös ei jätä mieltäni rauhaan hetkeksikään.

Pitäisikö muuttaa Kilpisjärvelle?

Pieni seikkailijasielu sisälläni hihkuu, että tartu tilaisuuteen, muuten elämäsi seikkailu ja hyppy tuntemattomaan voi jäädä kokematta. Ja samaan aikaan taustalla jokin epäröivä muutosvastarintainen minäni kuiskailee, että äläpä hoppuile, ihan vielä ei ole oikea aika.

Seikkailijasielun ja muutosstressailijan äänten rinnalla kaupunkien palvelutarjontaan tottunut järkiminäni huutaa yllättävänkin lujaa, että on silkkaa hömöilyä muuttaa Kilpisjärvelle talven pakkasia ja kaamosta vasten. Mitä jos sattuu jotain?

Mitä jos auton lisäksi nimeltä mainitsemattomalta omenakauppiaalta hankittu älypuhelin hyytyy paukkupakkasilla? Entäpä jos sairastun? Lääkärimatka lasketaan sadoissa kilometreissä ja ambulanssin tulo kestää lähemmäs kolme tuntia. Entä jos lumimyräkkä sulkee poispääsyn koko kylältä juuri kun pitäisi lähteä käymään lääkärissä?

Entä jos en sopeudukaan 120 hengen kyläyhteisöön? Olen ikäni asunut paikoissa, joissa on sen verran paljon ihmisiä, etteivät toisten asiat juurikaan ketään hetkauta. Olenko henkisesti valmis siihen, että tulemiseni ja menemiseni sekä monet muutkin asiani ovat nopeasti kaikkien kyläläisten tiedossa? Ei sillä että minulla olisi mitään salattavaa. Tai että ketään varsinaisesti edes kiinnostaisi elämäni sen kummemmin, mutta ajatuksen tasolla olen tottunut olemaan piilossa, varjoissa, nimettömänä.

Entä jos mökkihöperöidyn? Entä jos pitkä kaamosaika imee minusta kaiken elämänilon?

Entä jos. Entä jos. Kaikki hurjimmatkin kauhuskenaariot pyörivät ympyrää päässäni.

Se tärkein kysymys kuitenkin tunkee jatkuvasti kauhuskenaariotulvan läpi: entä jos myöhemmin kadun sitä, etten tarttunut tilaisuuteen?

Jonna scouttaili parasta snorklauspaikkaa Ruoppajärven rannalla.

Kuvattavaa löytyi myös vedenpinnan yläpuolelta.

Muro löysi mustikkamättään ja mätti marjoja suuhunsa suoraan varvuista. Kuva: Jonna Saari.

Uskaltauduin lopulta hyytävän viileään Pahikkojärveen pienen epäröinnin jälkeen. Kuva: Jonna Saari.

Kilpisjärven olematon asuntotilanne onnekseni lykkää päätöksentekoa.

Olen neljässä kuukaudessa ehtinyt tottua Levillä asumiseen, mutta tuleva talvisesonki hirvittää jo. Turistiryysistä ja loputonta after ski -jytää olisi päästävä pakoon jonnekin. Joko länteen tai pohjoiseen. Lähiseuduille tai hieman kauemmas. Ehkä Käsivarren perukoille asti. Saa nähdä, mihin suuntaan syksy minua kuljettaa.

-Laura

Sadonkorjuuta ja erilainen virtausviikonloppu

Lapissa tuntuu luonnolliselta rytmittää elämää vuodenaikojen tahtiin. Kesän taukoamattomassa valoisuudessa varastin roppakaupalla tunteja yöunistani ja pian pääsen maksamaan univelkani takaisin.

Nukkumisen lisäksi aion pimeinä syysiltoina parkkeerata sohvan nurkkaan viltin alle lukemaan Lapin historiasta kertovia kirjoja ja hörppiä kuivatuista villiyrteistä haudutettua teetä.

Kävin viime viikonloppuna keräämässä kimpullisen siankärsämöitä, joiden kukkia kuivatin juuri näiden kuvailemieni syysiltojen varalle. En ole vielä ehtinyt hankkia teepannua, jossa kuivaamiani yrttejä hauduttaisin, mutta tuoksusta päätellen siankärsämötee tulee olemaan kovinkin kirpsakkaa.

Villiyrttikokeilujen lisäksi elokuun alku on sisältänyt hillasoiden ja mustikkamättäiden kiertelyä. Tämä vuosi ei valitettavasti ollut kummankaan marjan vuosi. Toivottavasti syksymmällä olisi parempi onni puolukoiden ja karpaloiden kanssa.

Ensi viikolla pääsen perehtymään myös pohjoisen sieniin Revontuli-Opiston järjestämällä sienikurssilla.

Viime viikonloppu oli minulle varsin merkityksellinen, vaikka mitään kovin ihmeellistä ei tapahtunutkaan.

Vietin pääosin rauhallisen kotiviikonlopun pohjoisessa samaan aikaan kun Helsinki hurmioitui Flow-festivaalista. Flow on indiemusiikin, herkullisten street food -ruokien ja näyttävän visuaalisen taiteen lisäksi tavallaan myös helsinkiläisten catwalk kaupungin kaduilla. Tilaisuus, jolloin voi ilmaista itseään mitä erikoisimmilla tyyleillä.

Yleensä olen ollut mukana Flow’n katujuhlinnoissa, mutta tänä vuonna puin Flow-viikonloppuna ylleni tuulihousut ja lämmintä vaatetta, ja suuntasin ystävien kanssa lauantaipäiväksi Enontekiön kirkonkylälle Hettaan seuraamaan watercross-kilpailuja. Glitterin, kesämekkojen ja jumpsuitien sijaan vesicross-tapahtuman pukukoodi oli selkeästi retkeilyhousut. Saattoipa joukossa olla muutama kelkka- tai pilkkihaalareihinkin sonnustautunut.

Kuva: Jonna Saari

Nyt jos koskaan olisi ollut oivallinen hetki Helsinki-ikävälle, sillä juuri tähän aikaan vuodesta pääkaupunkimme on minusta parhaimmillaan. Ihmiset kerääntyvät puistoihin nauttimaan kesän viimeisistä lämpimistä illoista ja hetkeksi kaikki kiire unohtuu ympäriltä.

Yritin kaivaa kaipuuta sisältäni oikein väkisin katselemalla Instagramista tuttujen ja tuntemattomien Flow-päivityksiä. Mutta ei, ikävä ei vieläkään tullut.

Festarihulinan sijaan nautiskelin hiljaisesta asuinseudustani. Levillä vallitsee tällä hetkellä ilmapiiri, jota kuvaa parhaiten sanonta tyyntä myrskyn edellä. Pian ruskaturistit ilmestyvät Lappiin ja sen jälkeen aletaan valmistautumaan lähes kaoottiseen talvisesonkiin.

Kuva: Jonna Saari

Sunnuntai vierähti kuunnellen kittiläläisen Korh.-nimisen yhtyeen tunnelmallista musiikkia, jonka tahdissa vaivuin välillä ajatusteni virran vietäväksi. Eräänlainen flow-viikonloppu kaiketi tämäkin.

-Laura

Sivupolkuja:

Revontuli-Opisto

Korh. - Vuoret

Pallaksella viettämässä kansallispuistopäivää

Euroopan ensimmäiset kansallispuistot perustettiin 24.5.1909 eli tänään vietetään kansallispuistojen 110-vuotisjuhlapäivää. Ei voi olla muuta kuin kiitollinen, että Suomessakin on jopa 40 kansallispuistoa, joista seitsemän sijaitsee ainakin osittain Lapissa.

Euroopan kansallispuistopäivän kunniaksi oli otollista käydä piipahtamassa Pallaksella Vatikurun luontopolulla. Viitoitettu kolmen kilometrin pituinen luontopolku alkaa Pallastunturin luontokeskukselta. Varsinainen luontopolku kääntyy takaisin jo yllättävän aikaisin, joten jatkoimme matkaa kurun pohjalla kulkevaa kapeaa pikkupolkua pitkin. Olimme etukäteen tarkistaneet, ettei kansallispuistossa ollut kulkurajoituksia.

Suloinen polku kulki keväisesti solisevan puron vartta molemmin puolin, joten lisälenkistämmekin muodostui mukava rengasreitti.

Kuva: Jonna Saari

Kuten lähes jokaisena aamuna, myös tänä aamuna jouduin nipistämään itseäni herätessäni. Näen edelleen todellisen tuntuisia unia arjestani pääkaupungissa ja herätessäni olen hetken tokkurassa, ennen kuin minulle valkenee, että se elämä mitä täällä elän ei olekaan ihanaa unta vaan todellisuutta – eikä toisinpäin.

Jokaiseen päivääni mahtuu edelleen epätodellisia hetkiä, joina poden jopa pientä syyllisyyttä siitä, että saan ihan oikeasti asua ja elää näin. Kansallispuisto- ja erämaaretket eivät ole enää vain lomaluksusta, vaan osa arkeani.

Lomilla teen nykyisin jotain aivan muuta. Huomenna suuntaamme kesäloman viettoon Norjaan nauttimaan vuonomaisemista ja pyytämään meritaimenia. Kalassa olen käynyt viimeksi lähes 20 vuotta sitten, pikkutyttönä ukin kanssa mato-ongella. Perhokalastus on minulle vielä täysin uusi tuttavuus, mutta tämän kesän jälkeen tiedän ja osaan varmasti jo hieman enemmän.

Lapissakin alkaa viimein näyttää ja tuntua alkukesältä. Lämpötilat vaihtelevat niin nopeasti, että välillä sitä huomaa etsivänsä bikinejä ja pipoa samaan aikaan.

Olen myös yllättäen innostunut lintujen tarkkailusta. Olen nähnyt esimerkiksi taivaanvuohen ja Lapin maakuntalinnun sinirinnan. Molempien lintujen ääntely on jotain aivan uskomattoman kuuloista. Sellaista, että täytyy muutamaan otteeseen tarkistaa, lähteekö ääni varmasti pienestä siivekkäästä otuksesta vai jostain isommasta metsän asukkaasta.

Poroja näkee tietysti harva se päivä. Ainoat liikenneruuhkat, joissa olen Lapissa ollut ovat johtuneet tiellä laiskasti löntystelevistä poroista.

Kuva: Jonna Saari

Tällaisia Lappi-arjen yksityiskohtia tänään.

-Laura