Ruskavaellus: Kevon reitti

PÄIVÄ 1: Sulaoja (Suttesája) – Ruktajärvi (Ruktajávri) 12 km

Ensimmäinen reissupäivämme kului suurimmaksi osaksi tien päällä. Ystäväni oli matkustanut yöjunalla etelästä asti ja hain hänet aamulla Kolarin juna-asemalta, josta jatkoimme kohti Utsjokea. Matkalla pysähdyimme Inarissa, jossa kävimme syömässä PaPaNan burgerit, jotta metsässä ei tarvitsisi heti pysähtyä kokkailemaan trangiaruokaa. Kävimme Inarissa myös täyttämässä vesipullot ja vesirakot rinkkoihin sekä hankimme kaasua trangiaa varten. Kaasua joutuikin hetken etsimään, sillä muut ruskavaeltajat olivat jo tyhjentäneet paikallisten kauppojen ja huoltoasemien kaasupullohyllyt.

Inarista jatkoimme matkaa kohti Kenestupaa, jonne olimme sopineet kuskimme kanssa treffit kello kolmeksi iltapäivällä. Kevon reitti ei ole rengasreitti, joten autonsiirtopalvelua reitin lähtö- ja päätepisteiden välillä tarjoavat muutamat paikalliset matkailuyrittäjät. Kenestuvan valtavan mukava eläkeläisherra kuskasi meidät Sulaojan lähtöpisteelle ja ajoi automme takaisin päätepisteeseen eli Kenesjärvelle. Hintaa tälle siirrolle kertyi 120 euroa, mikä saattaa alkuun kuulostaa kalliilta, mutta kun ottaa huomioon usean tunnin edestakaisen ajelun, alkaa summa tuntua varsin kohtuulliselta.

Kumpikin meistä taisi torkahtaa ajomatkan aikana. Sulaojan lähtöpisteellä tunnelma oli edelleen väsynyt ja jopa hieman huonovointinenkin kaikesta matkustamisesta ja pakkausstressailuista. Sadekin alkoi heti kun kuskimme oli kaartanut pois näköpiiristä. Enää ei kuitenkaan voinut perääntyä.

Kello näytti vähän yli viittä kun viimein nostimme rinkat selkään. Vaelsimme ensimmäisen päivän osuuden (12km) Ruktajärvelle reippaaseen tahtiin, jotta saimme teltan pystyyn ennen pimeää. Kevo on luonnonpuistoaluetta, joten telttaa ei saa pystyttää muualle kuin merkityille telttailualueille.

Muutaman kilometrin jälkeen sade onneksi lakkasi, ja väsymys ja huonovointisuuskin oli jo unohtunut tunturimaisemia tutkaillessa. Vaelluksemme aikana ei satanut enää kertaakaan näiden ensimmäisten kilometrien jälkeen. Ruskakin vaikutti olevan parhaimmillaan! Ensimmäisen päivän kuvasaldo jäi kuitenkin rivakan kävelytahdin takia heikoksi, mutta tilanne korjaantui seuraavan kolmen päivän aikana.

Reitti Sulaojalta Ruktajärvelle on nopeakulkuista melko tasaista ja leveää polkua, joten saimme hyvissä ajoin ennen pimeää iltapalan syödyksi ja teltan pystyyn. Sympaattisella Ruktajärvellä on myös autiotupa ja tulistelulaavu. Meidän lisäksemme paikalla oli pari muutakin telttaa ja muutama autiotuvassa yöpyjä, mutta porukkaa ei ollut tungokseen asti, joten nukuimme oikein makoisat yöunet koivikon hiljaisuudessa. Sopulitkaan eivät meitä häirinneet, vaikka kuulimme myöhemmin, että jonkun vaeltajan rinkka oli joutunut sopulihyökkäyksen kohteeksi sisällä olleiden kuivattujen banaanilastujen vuoksi.

(Alla olevat kuvat ovat toisen vaelluspäivän reitiltä.)

Kevon kanjoni. Kuvaaja: Iina

PÄIVÄ 2: Ruktajärvi (Ruktajávri) - Fiellogahjohka 18 km

Toisen päivän aamu valkeni kuulaan syksyisenä. Emme pitäneet kiirettä aamutoimien kanssa, vaan nautiskelimme aamupuurot kaikessa rauhassa tyhjässä autiotuvassa, jossa yöpyneet vaeltajat olivat jo lähteneet meitä aikaisemmin liikkeelle.

Aurinko pilkahteli välillä pilvien takaa kun viimein ponnistimme rinkat taas selkään. Varsinainen Kevon luonnonpuiston alue alkaa Ruktajärven koillispuolelta, ja luonnonpuiston kyltin kohdilla tuntuikin siltä, että nyt varsinainen vaellus vasta käynnistyi.

Maisemat myös selkeästi muuttuivat luonnonpuiston puolella. Toisen päivän reitti kulki pääosin avotunturissa ja laskeutui aina välillä alas puroille ja joille, joista saimme raikasta vettä kokkailuun sekä juomapuolloihin. Virtaavista vesistä joimme suoraan, seisahtaneempaa keitimme tai suodatimme.

Kävelytahtimme hidastui nyt toisena päivänä huomattavasti, sillä tasaisin väliajoin oli pysähdyttävä katselemaan maisemia, lisäämään tai vähentämään vaatekerroksia tai kuvailemaan poroja. Kuvasin poroja kaukaa pitkällä putkella, sillä porojen rykimäaikaan suositellaan pysyttelemään etäisyyden päässä erityisesti kiimaisista porohirvaista.

Maasto on Kevolla melko helppokulkuista (verrattuna esimerkiksi Islannin Laugavegurin vaellusreittiin) ja nousumetrejä ei ole liiaksi, mutta silti kulkiessa joutuu katselemaan mihin astuu, ettei nyrjäytä nilkkoja kivikoissa.

Tällä toisen päivän reitillä oli kaksi selkeää nähtävyyttä eli Kevon kanjoni ja Fiellun vesiputous, jonka vieressä myös yövyimme.

Kanjonia lähestyessämme huomasimme, että meitä kohti lensi kovaa vauhtia ja äänettömästi kaarrellen jokin tumma hahmo. Vasta kohdalla tajusimme, että kyseessä on hornetti. Emme ehtineet muuta kuin tunkea sormet korviimme ennen kuin hornetin ääni saapui jälkijunassa jylisemään pitkin kanjonia ja tuntureita. Suorastaan mahtipontinen hetki.

Juuri ennen yöpymispaikkaamme Fiellun putouksen kupeessa reitillemme osui ensimmäinen joenylitys, Fiellogahjohka. Loput kolme ylitystä Kevojoen yli osuivat kahdelle viimeiselle päivälle. Vaikka vedet olivatkin tähän aikaan vuodesta matalalla ja pienten purojen yli pääsi kengät jalassa kiveltä toiselle hyppien, täytyi joet silti ylittää crocsit jalassa lahkeet käärittynä. Jokien ylityspaikoilla oli onneksi vaijerit helpottamassa tasapainottelua liukkailla kivillä. Muutoin reitillä oli tähän aikaan vuodesta sen verran kuivaa, että pärjäsimme hyvin lyhytvartisilla vaelluskengillä.

Aamu-usvaa Fiellun putouksen telttapaikalla kolmannen vaelluspäivän aamuna.

Risteys, josta käännytään pidemmälle vaellukselle eli Kuivin reitille. Me jatkoimme suoraan.

Kartanlukuhetki. Reitti on merkitty niin selkeästi, ettei karttaa tarvinnut usein vilkaista. Käytimme karttaa lähinnä henkisenä apuna arvioidessamme matka-aikaa seuraavalle taukopaikalle tai telttapaikalle.

Jokien ylitykset onnistuivat helpoiten crocsit jalassa.

PÄIVÄ 3: Fiellogahjohka - Gaskkamuš Njaggaljávri 22 km

Yö Fiellun putouksen laaksossa oli kylmä ja kostea. Ei ihmekään, että telttailualueella ei meidän lisäksemme ollut ketään muita. Yhteydetkään eivät pelanneet, joten olimme täysin omillamme. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut.

Aamulla teltasta kömmittyämme ymmärsimme, miksi teltan katosta oli yöllä tippunut kylmiä pisaroita naamaan: Putous keräsi kaiken kosteuden laaksoon, jonne auringonsäteetkään eivät yltäneet kuivattamaan ja lämmittämään. Koko laakso oli usvan peitossa.

Kolmannen päivän reittimme oli kaikista pisin, ja olimme varautuneet taukoilemaan usein. Pidimme sopivin välein evästaukoja ja kartanlukuhetkiä. Välillä pysähdyimme myös kuuntelemaan syvää hiljaisuutta, joka tuulettomilla tuntureilla tuona päivänä vallitsi. Ainoastaan porohirvaiden rykimä-ääniä kantautui korviimme silloin tällöin. Suopöllökin lehahti edestämme äänettömästi liitelemään. Muita vaeltajia näimme vasta ihan viimeisillä kilometreillä ennen yöpymispaikkaamme Njaggaljärvellä.

Kevon karttaan on merkitty selkeä havumetsän raja, joka kulkee Kevojoen vartta molemmin puolin. Lähestyessämme Kevojokea maisema alkoikin vehreytyä huomattavasti. Avotunturipaljakan ja ruskan väreissä läikehtivien tunturikoivikkojen jälkeen oli ihanaa piipahtaa välillä satumaisessa havumetsässä. Havumetsän tuoksu on myös todella rauhoittava.

Lähestyessämme reissun viimeistä telttapaikkaa alkoi vasen polveni väsyä etenkin alamäissä. Kipua alkoi tuntua viimeisissä portaissa, jotka laskeutuivat telttailualueelle. Onneksi seuraava eli viimeinen päivämatkamme tulisi olemaan reissun lyhin.

PÄIVÄ 4: Gaskkamuš Njaggaljávri – Kenesjärvi (Ganešjávri) 11 km

Viimeisen päivän aamu alkoi lämpimänä ja jouduimme vähentämään vaatetta jatkuvasti matkan edetessä. Nautiskelimme vielä viimeisestäkin päivästä, vaikka mielessä pyörikin jo ajatus rasvaisesta pizzasta, lämpimästä saunasta ja puhtaista hiuksista. Myös polveni kipeytyi jokaisella askeleella lisää. Atleettiselta näyttävä sauvakävelyaskel muuttui viimeisten kilometrien ajaksi ähkimiseksi, puhkimiseksi ja kiroiluksi vaellussauvoja kainalosauvoina käyttäen.

Onneksi myös tämän neljännen päivän reitille mahtui paljon vaihtelevia maisemia aina havumetsästä värikkäisiin vaivaiskoivuihin ja tyyniin tunturijärviin, joten polven kipu välillä unohtui.

Päätepisteessä eli Kenesjärvellä olo oli uupunut, mutta onnellinen!

Kevon vaellus oli myös minulle getaway arjesta, vaikka nykyinen arkeni onkin hyvin retkeilypainotteinen. Vaellusten fyysinen ja henkinen raskaus yhdistettynä upeisiin maisemiin ja suklaan mutusteluun taukopaikoilla on loistava kokonaisuus nautiskelua ja itsensä ylittämistä. Lisäksi mobiiliyhteyksien (lue: sosiaalisen median) ulottumattomissa oleminen tekee todella hyvää!

Kevon reitin tarkempi kuvaus ja ohjeistus löytyvät Metsähallituksen Luontoon.fi -sivustolta. Ohjeistus kannattaa lukea huolella läpi ennen vaellusta. Kevon luonnonpuisto on suosittu vaelluskohde, ja jotta jokaisen meidän kokemuksemme siellä olisivat positiiviseen sävyyn unohtumattomia, tulee meidän kaikkien noudattaa ohjeita.

Luotan siihen, että jokainen vaeltaja on halukas pitämään huolen esimerkiksi siitä, että:

• roskia ei päädy luontoon,

• autiotuvat pysyvät siisteinä,

• reitillä ei turhaan metelöidä,

• kulku tapahtuu vain merkityillä reiteillä, jotta hauras maasto ei kulu ympäriltä,

• tulia ei tehdä muualla kuin merkityillä tulentekopaikoilla,

• koiria ei pidetä vapaana, jotta lintujen pesintä tai muutkaan eläimet eivät häiriinny,

• astiat tiskataan kuivalla maalla (ei rannassa) pelkällä vedellä tai enintään biohajoavalla pesuaineella, jotta vedet pysyvät puhtaina ja juomakelpoisina.

Iso hatunnosto vielä Metsähallituksen työntekijöille ja mahdollisille talkoolaisille Kevon reitin palveluista, kuten telttailualueiden kuivakäymälöistä ja tulentekopaikoista sekä polttopuista, siisteistä autiotuvista, joenylityspaikkojen vaijereista, jyrkkien kohtien portaista, suoalueiden hyväkuntoisista pitkospuista sekä selkeästä reittiviitoituksesta. Ja kaikki tämä meille vaeltajille vieläpä täysin ilmaiseksi!

Vaelluksen jälkeisen päivän palautumista Pallasjärvellä

Pallasjärven Punainenhiekka

PALAUTUMISPÄIVÄ Pallaksella

Vaellusta seuraavana päivänä kävimme Pallasjärvellä tekemässä kylmähoitoa väsyneille jäsenille. Sen jälkeen tankkasimme vielä helluni aamulla pyytämää ja valmistamaa koppeloa kermakastikkeessa. Palautumisen ja levon jälkeen jaksaa taas suunnitella tulevia vaelluksia!

-Laura

Sivupolkuja:

Kevon reitti - Luontoon.fi

---

Vaellukset

Vaelluskohteita Lapissa

Muinaisuskoa ja diginomadismia Taatsin retkellä

Liikkuva, nomadinen, elämäntyyli on pohjoisessa yllättävän tavallista, ainakin oman tuttavapiirini joukossa. Lapin maakunnan sisällä paikkakuntaa vaihdetaan herkästi töiden perässä ja sesonkien mukaan. Monet lappilaiset myös lähtevät synnyinseuduiltaan heti peruskoulun jälkeen isompiin kaupunkeihin joko opiskelemaan tai näkemään maailmaa. Osa palaa pohjoiseen, lähtee uudelleen ja palaa taas. Jotkut asuvat puolet vuodesta Lapissa, ja toisen puolikkaan jossakin muualla. Tyylejä on monia.

Ihmisten liikkuvuus korostuu etenkin tunturikeskuksissa, joissa tulijoiden ja lähtijöiden virta on jatkuva.

Taatsijärvi ja Taatsinkirkko-kallioseinämä

Lahjoja Taatsin seidalla, saamelaisen muinaisuskon pyhällä kivellä. Seidalle vietiin ainakin muinoin, ellei edelleenkin, uhrilahjoja esimerkiksi paremman kalasaaliin toivossa.

Jonnakin kävi antamassa pähkinöitä lahjaksi seidalle.

Perinteisesti nomadeilla tarkoitetaan paimentolaisia, jotka elävät liikkuvaa elämää kasvattamansa karjan perässä. Pohjoisessa perinteisen nomadismin juuret ovat poropaimentolaisuudessa.

Nykypäivän länsimainen nomadismi on yleistetty tarkoittamaan vastakkaista elämäntapaa paikalleen asettumiselle. Nykynomadit ovat seikkailunhaluisia reppureissaajia ja autossa asujia sekä freelancereita, yrittäjiä ja etätöiden tekijöitä. Jälkimmäiselle kategorialle löysin trendikkään terminkin: diginomadit eli läppärikulkurit.

Nykynomadismiin liitetään monia asioita, kuten levottomuus ja lähtemisen halu, vapaaehtoinen lapsettomuus, suorituskeskeisen oravanpyöräelämän vieroksuminen ja uteliaisuus vieraita kulttuureita kohtaan.

Nomadiseen elämäntyyliin eivät sovi mutkuttelu ja sitkuttelu, eivätkä tarkat tulevaisuudensuunnitelmat. Vastakkainasettelu paikalleen asettuneelle elämälle on voimakasta.

Kuva: Jonna Saari

Kuksani, tai ehkä enemmäkin puukuppini, on kulkenut mukanani kaikilla kesän retkillä. Siitä on juotu teetä, kahvia ja kuohuviiniäkin eri juhlahetkien kunniaksi. Tällä retkellä skoolattiin kaakaolla Suomen luonnon päivän kunniaksi.

Elämäntapana nomadismi ei todellisuudessa ole kallis, vaikka se monesti yhdistetäänkin irtiottotarinoihin, joissa jätetään kaikki taakse ja lähdetään uraputkesta tukka putkella isojen säästöjen turvin. Toki kulkurielämää voi elää myös luksushotelleissa ja jokapäiväisillä ravintolaruuilla töitä vältellen, mutta harvalla on sellaiseen varaa.

Erityisesti ulkomaille suuntaavien nomadien elämänasenteen on oltava nimenomaan työtä pelkäämätön, koska jatkuva paikan vaihtaminen edellyttää valmiutta monenlaisten töiden tekemiseen ja toistuvaan uuden opetteluun vieraissa kulttuureissa ja vierailla kielillä.

Lapissa nykypäivän nomadi kohtaa sen tosiasian, että tietyt alat työllistävät toisia enemmän ja kaikkien alojen työpaikkoja ei ole saatavilla. Alaa voi joutua vaihtamaan tiuhempaan tahtiin kuin vaikkapa pääkaupunkiseudulla.

Vaivaiskoivuja ruskan väreissä

En ole koskaan kokenut, että minulla olisi nomadinen mentaliteetti, etenkään ulkomaille suuntautuva sellainen. Mutta Lapin maakunnan sisällä paikkakunnan vaihtaminen houkuttelee aiempaa enemmän, varsinkin kun minulla ei ole pohjoisessa mitään juuria tai paikkaa, johon elämäni olisi jo rakentunut. Ehkäpä omalta tuntuva rakennuspaikka jostain joskus löytyy.

Lappia kiertäväksi diginomadiksi päädyin hieman vahingossa, mutta ainakin tähän asti liikkuvampi elämäntyyli on tuonut kaipaamaani vaihtelua. Kuluneen vuoden aikana muutoksista ja erityisesti paikkakunnalta toiselle muuttamisesta on tullut myös rutinoituneempaa, vaikka muutosten edessä minulla kestääkin yleensä useita viikkoja sulatella asiaa.

Olen oppinut nyt tunnistamaan tietyt vaiheet, jotka toistuvat aina muutoksia kohdatessani. Ensin tulee muutosvastarinta: mieleni syöttää tekosyitä toisen perään, miksi muutosta ei kannattaisi tehdä. Sen jälkeen iskee täysin päinvastainen reaktio eli yli-innostus ja impulsiivinen poukkoilu: haluaisin toteuttaa muutoksen heti tässä ja nyt. Vasta näiden vaiheiden jälkeen pystyn suhtautumaan muutokseen neutraalimmin ja analysoivammin.

Hiljennyimme kuuntelemaan vastarannalta kantautuvaa rummun kuminaa. Kuva: Jonna Saari

Kuva: Jonna Saari

Kuva: Jonna Saari

Tämä Taatsin retki oli viimeinen retki Kittilän seudulla hetkeen, ja sen myötä kiertoreittini läppäri retkirepussa jatkuu ja suuntaa entistä pohjoisemmas.

Levin lähiseudun luontoa ja ihmisiä minulle tulee varmasti ikävä. Jotkut kutsuvat Leviä Lapin ruotsinlaivaksi, mutta minulle Levi on kaikkea muuta. Se on paikka, jossa rakastuin. Ja paikka, jolla tulee aina olemaan paikka sydämessäni. Leviä ympäröivä luonto on uskomattoman kaunis ja kotoisa. Täällä vietin ensimmäisen Lapin kesäni, jota en varmasti tule unohtamaan koskaan. Niin paljon mieleenpainuvia hetkiä, retkiä ja ihania muistoja.

-Laura

Kuvat ovat Taatsijärveltä Kittilän Pokasta.

Ylläksen Pyhäjärvellä pohtimassa Lapin olemusta

Suomi on täynnä pyhäjärviä ja Lappi täynnä pyhätuntureita. Nämä tämänkertaisen retkemme pyhät eli Pyhäjärvi, Pyhälompolo ja Pyhäjärvenlaki sijaitsevat Ylläksellä Pallas-Yllästunturin kansallispuiston alueella.

Lähdimme seikkailemaan Pyhäjärven parkkipaikalta vailla tarkkaa reittisuunnitelmaa ja päädyimme kiertämään Pyhälompolon ympäri, minkä jälkeen kipusimme hetken verran kohti paljasta Pyhäjärvenlakea. Tajusimme pian, että silmämääräisesti lähellä häämöttävä huippu olikin oikeasti sen verran kaukana, ettei mukaan tarttuneilla eväsmäärillä kannattaisi lähteä sitä huiputtamaan.

Tunturien huiputtaminen on joka kerta erilaista; joskus paljas laki on saavutettavissa helposti ja nopeasti, mutta useimmiten sitä tulee itse huiputetuksi korkeuskäyrien tai hidaskulkuisen maaston toimesta.

Hillan lehdet ruskan väreissä

Tälläkin retkellä pohdiskelin taas ääneen ja äänettömästi monenmoisia asioita, muun muassa sitä, mitä lappi oikeastaan edes tarkoittaa, mistä se alkaa ja mihin se päättyy. Yhtenäistä lapin määritelmää kun ei vaikuttaisi olevan olemassa.

Googlettelemalla ja kirjoja lukemalla Lapin käsite ei ainakaan tarkennu yhtään selkeämmäksi. Määritelmä vaihtelee lähteen julkaisuajankohdasta sekä kirjoittajan taustoista ja näkövinkkelistä riippuen. Myös turismiteollisuudella on oma liiketaloudellista hyötyä tavoitteleva näkemyksensä Lapista.

Ja kun kysyn lapin määritelmää pohjoisen ihmisiltä itseltään, saan vielä epäselvempiä vastauksia.

Kuva: Jonna Saari

Yksinkertaisin tapa lähteä määrittelemään Suomen Lappia on nykyisen Lapin maakunnan rajat. Maakuntarajojen ulkopuolelle jää kuitenkin esimerkiksi Kuusamo, joka on maisemiltaan ja kulttuuriltaan varmasti monella tapaa lappimainen. Hieman epäloogisesti Lapin maakuntaan kuuluvat silti Kuusamon korkeudella sijaitsevat Posio ja Ranua.

Pinta-alaltaan nykyinen Lapin maakunta käsittää kolmasosan Suomesta, joten Lapin olemusta on siksikin vaikea kiteyttää, vaikka matkailumarkkinointi sitä kovasti, ja usein keinotekoisesti, yrittääkin. Eteläisimmät osat Lapin maakunnasta ovat esimerkiksi kasvillisuudeltaan paljon runsaampia ja vehreämpiä kuin ne karut ja jylhät pohjoisosien maisemat, jotka Lappi-kuvastoon monesti yhdistetään.

Maakunnan rajaama Lappi ei kuitenkaan aina vastaa ihmisten mielikuvaa Lapista. Etelästä katsottuna Lappi usein alkaakin jo Kuusamon Rukalta. Sen sijaan monen pohjoisen ihmisen mielestä oikea Lappi alkaa vasta kuusirajalta, eli sieltä missä luonnonvaraiset kuuset eivät enää kasva. Käytännössä kuusiraja kulkee Itä-Lapissa Ivalon ja Inarin kirkonkylän välissä ja Länsi-Lapissa Enontekiön kunnan etelärajan tienoilla.

Lappi ei myöskään pääty Suomen valtion rajalle, vaan ulottuu myös Norjan, Ruotsin ja Venäjän pohjoisosiin. Tarkemmin perehdyttyäni tätä neljän maan alueelle ulottuvaa aluetta tulisi kutsua Saamenmaaksi (pohjoissaameksi Sápmi) eli sen alkuperäiskansan saamelaisten kotiseutualueeksi, joka Suomen valtion sisällä käsittää Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnan pohjoisosat.

Kuva: Jonna Saari

Lapin laaja, monisyinen ja tietyiltä osin myös vaiettu historia vaikuttaa osaltaan paljon siihen, miten paikalliset ihmiset Lapin ja lappilaisuuden mieltävät. Historiankirjoissa puhutaan muun muassa Lapin ja Lannan rajasta, Saamenmaasta, Meänmaasta, Peräpohjolasta, ja tietysti Lapin sodasta, joka muutti asioita monin tavoin.

Jonna pääsi äyskäröintihommiin, jotta saatiin venelossi liikkeelle. Minun tehtäväkseni jäi tilanteen ikuistaminen.

Jos jätetään hallinnolliset, maantieteelliset ja historialliset määritelmät hetkeksi sivuun, voi Lapin olemusta etsiä myös kokemusperästä käsin. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna Lappi on jokaisen täällä asuvan ja täällä vierailevan oma henkilökohtainen kokemus ja siihen vahvasti liittyvä maa-alue tai maisema.

Monille syntyperäisille paikallisille koti tietyllä paikkakunnalla tai kylässä on sidottu suvun maihin, elinkeinoihin ja historiaan. Koti on siis vahvasti kiinni juurissa.

Matkailijan näkökulmasta Lapin voi kaiketi kokea niin monella eri tavalla kuin on lapinkävijöitäkin. Joillekin Lapin olemus on toiminnallisissa aktiviteeteissa, kuten hiihtokilometreissä, harjuksen kalastuksessa, laavulla tulistelussa, fyysistä ja henkistä kanttia koettelevissa erämaavaelluksissa, kelkkailussa, kullanhuuhdonnassa, koskenlaskussa tai revontulivalokuvauksessa.

Toisille Lappi on luonnontilaisessa metsässä, tunturiylängöillä, hillajängillä tai lohijoissa.

Mustikan varvuista näkee parhaiten ruskan etenemisen.

Minulle Lappi on kirkasvetisten tunturijärvien rannalla sekä puuttomien ja karujen tunturinlakien eli kerojen päällä – paikoissa, joissa näkee kauas. Ja ennen kaikkea Lappi on minulle luonnon hiljaisuudessa, kaukana kaupunkien aistiärsykkeistä ja autoteiden kohinasta.

Jonna elementissään tutkailemassa pinnanalaista maisemaa Pyhäjärvessä.

Minä elementissäni tutkailemassa aavaa maisemaa tunturijärven pinnan yläpuolella. Kuva: Jonna Saari.

Edessäni olevat kokemukset ja tulevaisuudessa kohtaamani ihmiset tulevat varmasti vielä muovaamaan käsitystäni Lapista ja lappilaisuudesta.

Luonnonilmiöistä minulla on vielä kokematta ainakin taivaankannen täyttävät revontulet, kaamoksen sininen hetki, vyötärölle yltävät lumihanget ja ripset jäädyttävät pakkaset. Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että tulen kokemaan nuo talven ihmeellisyydet paljon pohjoisemmassa, kuusirajankin pohjoispuolella; siellä joidenkin mielestä oikeassa Lapissa.

-Laura