Auringonvalon välissä

Auringonsäteiden välissä vietetään muutaman kuukauden pituisia kaamoskarnevaaleja. Pilviverhojen pysyessä auki, voi taivaankannen väri-ilottelua seurata melkeinpä vuorokauden jokaisena tuntina.

Värikylläisten vuorokausien väleissä piipahtavat pyrypäivät ovat taivasnäytösten välipäiviä, ja samalla maankamaralla sijaitsevan yleisön lepopäiviä. Silloin ehtii uppoutua kirjailijoiden luomiin tarumaailmoihin jopa vuorokausiksi putkeen. Koko syksyn kestänyt luku- ja kuuntelu-urakkani päättyi eräänä pyryisänä joulupyhänä, kun luin Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta -kirjasarjan päätöstarinan yhteen pötköön.

Kaikki vapaat ja värikkäät kaamostunnit pyrin kuitenkin viettämään ulkona, minkä seurauksena kameraan kertyi kirjava kaamoskuvasarja.

5.1.2025 – violetin valon pakkaspäivä

Loppiaisen tienoilla pakkanen ylitti maagisen 30 asteen rajan, jonka kylmemmällä puolella kaamospäivät ovat usein purppuraisia maasta taivaaseen ja koivuihin kasvaa silkkipaperilehtiä.

Koivujen huurrelehdet syntyvät ilmassa olevan kosteuden jäätyessä kylmille oksille, mutta violetiksi värjäytyvän valon taustoja en osaa selittää. Oma veikkaukseni purppurapäiväilmiön syntyyn on se, että pakkasilmassa leijailevat pienen pienet jäähileet heijastavat auringon kaukaisen kajastuksen sävyjä, jolloin vaikuttaa siltä, että ilmakin olisi pinkkiä. Tämän tarkempaa selitystä en väri-ilmiölle vielä löytänyt, sillä päädyin lueskelemaan eri värien aallonpituuksista ja sain pääni pyörälle ennen kuin löysin pakkaspurppuralle pätevät perustelut.

11.1.2025 – helmiäispilvihiihto ja pieni siivu aurinkoa

Tammikuun puoli polaariyöstä oli helmiäistentäyteinen. Korkeapaineen luomat pakkasviikot sekä matalapaineita puskevat voimakkaat länsivirtaukset vuorottelivat ja loivat ilmakehän eri kerroksiin helmiäispilvien muodostumiseen vaadittavat olosuhteet.

Helmiäiset syntyvät hyisen kylmässä yläilmakehässä eli stratosfäärissä, mutta samaan aikaan täällä ihmisten ilmakehän kerroksessa, troposfäärissä, vietetään yleensä föhn-tuulen leudontamia päiviä.

Plussapäiviä kertyi tänä kaamoksena huolestuttavan useita. Eräänä näistä lauhoista, mutta tuulisista päivistä lähdimme tunturiin hiihtelemään. Helmiäishiihdon hovikuvaajana toimi Ville Alatalo.

Kuvaaja: Ville

Kuvaaja: Ville

Psykedeelisten polaaristratosfääripilvien tarkkailun lomassa havaitsimme myös pienen siivun kaukaisesta kaamosauringosta. Horisontin yläpuolelle aurinko kipuaa Kilpisjärvellä 12. päivänä tammikuuta, joten niillä tienoin korkeimmilta tuntureilta voi nähdä jo palasen valopallosta.

Kuvaaja: Ville

Kuvaaja: Ville

Muita kirjavia kaamoskuvia

Kaamoksen keskellä myös uusi kalenterivuosi vaihtui värikkäästi. Vuoden ensimmäisenä päivänä näin tähänastisen elämäni hienoimmat revontulet. Taivas oli täynnä monivärisiä, sähäkästi joka suuntaan sinkoilevia tulia, ja yläpuolelleni muodostuva revontulikorona muistutti valtavaa lohikäärmettä, jonka vihreissä siivissä oli punaisia, violetteja ja keltaisia juovia.

Värikkäiden taivastapahtumien lisäksi menneenä kaamoksena luntakin tuprutteli taivaan täydeltä, ja lapiointihommissa sai huhkia lihakset jumiin. Kaamoksen päättyessä virallinen lumensyvyys oli Kilpisjärvellä metrin luokkaa, joten kylä saattaa talven edetessä rikkoa vielä omia ennätyksiään. Suomen virallinen lumensyvyysennätys on nimittäin Kilpisjärven hallussa: 190 cm huhtikuulta 1997.

17. & 18.1. – polaariyön päätösviikonloppu

Kilpisjärven kylällä kaamos päättyy vuodesta riippuen 17. tai 18. päivänä tammikuuta, jolloin auringonsäteet kurkottelevat pienen hetken eteläisellä taivaanrannalla, kunnes katoavat jälleen kukkuloiden taakse. Tänä vuonna kaamoksen päätöspäivä pysyi osittain pilviesirippujen takana.

Itse olin viettämässä polaariyön päätösviikonloppua Ylläksellä, jossa jo hyvinkin tutuiksi tulleet helmiäispilvet esittivät talvikiertueensa viimeisiä näytöksiä. Tälle talvelle kertyneiden helmiäispäivien määrästä en ole pysynyt enää kärryillä. Psykedeelipilviä on näkynyt lähes yhtä usein kuin revontuliakin, ellei jopa useammin.

Helmiäispilviä Ylläsjärven jäältä kuvattuna. Ylläksen korkeudella kaamos kestää vain muutamia viikkoja ja oli päättynyt jo joulukuun lopulla.

Helmiäispilvien kuvaaminen ei ole kaikista helpoin laji niiden kirkkauden vuoksi.

Kaamoksenpäätöskärrynpyörä. Kuvaaja: Jenni Hakulinen

-Laura

2024 retkikooste

Vuoden varrella tuli retkeiltyä lähellä ja kaukana, lyhyesti ja pitkästi. Kotimaassa ja ulkomaillakin. Patikoiden ja hiihtäen. Välillä myös ahkio perässä ja rinkka selässä.

Storviksanden. Yövyimme kyseisellä leirintäalueella heinäkuisella Nordlandin road tripillämme.

Vuoden ensimmäinen retki: loppiaisliukulumikenkäily Saanajärvelle

Reitti: 6 km edestakainen janareitti. Kilpisjärven kylältä kasvipolun takaa kesäreittiä tai hiihtolatua myötäillen ylös Saanajärvelle.

Saanajärvi on sopiva talviretkikohde myös sydäntalven lyhkäsiin päiviin. Saanajärven kodalle ehtii hiihdellä aamun valjettua evästelemään ja liu’utella vielä takaisin kylälle päivän päätössinerryksen aikaan.

Hiihdimme OAC-suksilla latu-uraa myötäillen Saanajärvelle ja laskimme Tsahkaljärven kautta takaisin kylälle. Olimme suunnitelleet syövämme eväät kodalla tulen ääressä lämmitellen, mutta inversion takia Saanajärven korkeudella olikin niin mukavan leutoa, että päädyimme istuskelemaan eväshetken verran ulkona hempeitä taivaanvärejä tutkaillen.

Saanajärven kota kaamos

Saanajärven kota.

Keväthankien hohkaa ahkioretkellä: Ropitunturi, Käsivarsi

Reitti: merkitsemätön kelkkajälki Ropinsalmelta, n. 10 km suuntaansa.

Ropitunturi ja sen juurella oleva autiotupa sijaitsevat Käsivarren erämaa-alueella, noin 60 kilometriä Kilpisjärveltä etelään. Lähdimme katsastamaan paikan yhden yön hiihtoretkenä. Ropille voi taivaltaa sekä Iitosta että Ropinsalmelta, mutta aprikoimme Ropinsalmelta lähtevän kelkkajäljen olevan ahkioiden kanssa helpompi vaihtoehto, joten valitsimme sen.

Ropin autiotupa, jonka taustalla Ropitunturi.

Kelkkajälkeä pitkin matkanteko oli suhteellisen ripeää. Viimeiset kilometrit tuvalle hiihdimme edellisten kulkijoiden ahkiojälkiä ja välillä umpistakin, joten kokonaisuutena menomatka kesti lopulta nelisen tuntia. Takaisinpäin tullessa matka on aavistuksen alamäkivoittoisempaa, ja alitimme kolmen tunnin kulkuajan helposti.

Ropin tuvalla oli porukkaa, joten päätimme pystyttää kotateltan pihapiiriin. Kaivoimme hikipäissämme telttaa varten kuopan sokerilumeen, mutta kaiken tohinan jälkeen huomasimme, että aivan kuopan läheltä löytyi hangelta sopiva tasanne, joka kantoi. Kuoppa jäi siis käyttämättä kaikesta hikoilusta huolimatta.

Päivähiihtelyt Ropitunturin päällä. Kuva: Kirsi Kiemunki

Kylmän yön jälkeen kävimme lämmittämässä kohmeiset jäsenet aamupäivähiihdolla Ropitunturin päällä. Kevätauringon paahde poisti kaikki viimeisetkin hytinät kehosta. Ulkona nautitun lounaan jälkeen pakkasimme ahkiot ja hiihdimme takaisin Ropinsalmelle, jossa pulmusparvi vastaanotti meidät hämärtyvässä illassa sirkutellen.

Kuva: Kirsi Kiemunki

Lounaskokkailut.

Tupakärppä seuraili irvistellen kokkailujamme.

Ropitunturi.

Pulmuset.

Kesäkauden ensimmäinen retki: Rottenvikfossen, Lyngenin niemimaa

Lähtöpaikka: os. 9060 Lyngseidet. Kilpisjärveltä Yykeänmuotkaan ajelee parisen tuntia. Muutamien autojen suuruinen parkkipaikka löytyy kapean hiekkatien päästä. Samasta paikasta lähtee myös retkeilyreitti Rottenvikvatnet-jäätikköjärvelle, josta Rottenvikin vesiputous saa alkunsa.

Reitti: 3 km edestakainen janareitti, nousumetrejä reilut 100. Rottenvikfossen-vesiputoukselle johtaa punaisilla maalitäplillä merkitty suhteellisen helppokulkuinen puolentoistakilometrin pituinen reitti, jonka varrella voi nähdä myös laiduntavia lampaita. Alkukesästä pienet toisiaan vastaan kisailevat karitsat olivat huvittavia retkitovereita.

Rottenvikfossen.

Vuoden paras (ja rankin) huiputusretki: Parastinden / Bárrás (1419 m)

Lähtöpaikka: Signaldalenissa Rognlin kylän parkkipaikka Stordalsveieniltä erkanevan pikkutien päässä. Pysäköintialue on tilava ja sieltä löytyy myös huussi.

Huipulla.

Reitti: vaativa 16 km janareitti edestakaisin / kulkuaika n. 7–9 h. Reitti Bárráksen huipulle on vuorten huiputuksiin tottuneille helpohko, eikä nelinkontin tarvitse juurikaan edetä, mutta tuntureihin verrattuna loppumatka huipulle on huomattavasti jyrkempi ja kivikkoisempi.

Alkumatka reitistä kuljetaan leveää traktoripolkua aina puurajalle asti. Polku huipulle haarautuu ennen Skolehyttaa. Traktoripolulla on risteyksen kohdalla kyltti, jossa kerrotaan huipulle vievän vielä viitisen kilometriä. Kaikkiin maastokarttoihin tätä Bárráksen rinteessä kulkevaa polkua ei ole piirretty, mutta maastoon se on merkitty punaisin maalitäplin ja puutolpin. Polku nousee suhteellisen jyrkästi tunturiylängölle, jossa saa hetken aikaa kulkea mukavan tasaisella paljakalla. Huipun juurelle saapumisen jälkeen alkaa kivikkoinen jyrkähkö nousu päälle asti. Tässä kohtaa retkeä reittimerkit eivät aina ole selkeitä ja useampikin huiputtaja on eksynyt hieman sivuun reitistä.

Huomioitavaa: Bárráksen eli Parastindenin huiputtamiseen Kilpisjärveltä käsin on hyvä varata kokonainen päivä. Ajomatkat kestävät puolitoista tuntia suuntaansa, ja huipulla käyntiin menee taukoineen suunnilleen kahdeksan tuntia. Retkelle kannattaa varata kunnon eväät ja paljon juomista, sekä soraikossa ja kivikossa kulkemiseen soveltuvat kengät. Etenkin alaspäin laskeuduttaessa tukevat kengät pitävillä pohjilla helpottavat matkan tekoa. Itse tykkään kulkea kivikkoisessa maastossa perinteisillä vaelluskengillä, mutta olen kuullut myös polkujuoksu- ja paljasjalkakenkien olevan pätevät jalkineet tällekin retkelle. Myös vaellussauvasta on apua laskeutumisessa.

Bárrás näkyy kylältä Kilpisjärven vastarannalla ikään kuin se kohoaisi suoraan järvestä. Tunturin huipulta viimeiset lumenviipymät sulavat yleensä vasta keskikesällä ja uudet lumet saapuvat jo syyskuussa.

Bárrás-tunturi oli siintänyt viiden vuoden ajan Kilpisjärven kotimme ikkunasta ja vuosi toisensa perään keljuillen huhuillut, etten vieläkään ollut käynyt sen huipulla asti. Kesät talvet se oli sitkeästi tönöttänyt Kilpisjärven vastarannalla, kurkkinut Saanalla käydessä Malla-tuntureiden takaa, eikä ollut jättänyt rauhaan juuri millään kotitunturilla retkeillessä. Lähes joka kerta se oli ilmestynyt jostain horisonttiin ilkkumaan.

Viime kesänä oli korkea aika lähteä huiputusretkelle tälle purjeen muotoiselle tunturille, joka on Kilpisjärven-kävijöille kuuluisa, melkeinpä riitinomainen retkikohde. Norjalaisille huippu on oletettavasti vain yksi mitäänsanomattomista mäistä muiden joukossa.

Maisemia huipulta Signal-laaksoon päin.

Iloinen retkiseurue huipulla.

Haikailin Bárráksen päältä selkeästi erottuvalle Ruotsin-puoleiselle Pältsan-Moskkugáisi -tunturimassiiville, jonka huipuilla pitäisi vielä joskus päästä käymään. Kuva: Kirsi Kiemunki

Tottuneena tuntureiden kulkijanakin reitti tuntui raskaalta, etenkin helteisesssä kuumuudessa. Nestettä kului reippaat pari litraa ylöspäin könytessä ja evästä olisi saanut olla enemmän kuin muutama protskupatukka ja huiputuspulla. Onnistuimme kuumuuden sulattamien aivojen kanssa myös kulkemaan huipulle ohjaavan kyltin ohi, ja vasta Skolehytten kohdalla tajusimme kääntyä takaisin. Jo valmiiksi pitkään päiväretkeen tuli siis pieni lisämutka.

Paluumatkan maisemia Otertindenin suuntaan. Kuva: Kirsi Kiemunki

Otertinden.

Paluumatkan horisonttimaisemia hallitsi pyramidinmuotoinen Otertinden, joka mainitaan useiden kuvien kera myös Kaarina Karin kirjassa Haltin valloitus. Retkeilykansan joukossa kuuluisa Karin ja Lehtosen retkikunta vaelsi Signal-laaksossa kesällä 1935, huiputtaen Parastindenin kolmannella yrittämällään. Retkikunta jatkoi Bárrákselta taivaltaan aina Kilpisjärven Siilastuvalle asti, lopullisena päämääränään Halti.

Vuoden vaativin vesiputousretki: Litlverivassforsen, Ragon kansallispuisto

Reitti: n. 12 km pituinen loppumatkasta nelinkontin kulkemista vaativa edestakainen janareitti, jonka varrella nousumetrejä reilut 600. Vaihtoehtoisesti matkaa voi jatkaa n. 25 km pituiselle rengasreitille.

Lähtöpaikka: Laksholin pysäköintialue, jonne mahtuu vajaa kymmenen autoa. Parkkipaikalle vievä Laksholveien-tie on kapea.

Kesälomareissumme suuntautui Nordlandin läänin eli Pohjois-Norjan eteläisen osan eri kansallispuistoihin, joista yksi mieleenpainuvimmista oli Ragon kansallispuisto. Ragoa googlailemalla ensimmäisenä hakutuloksissa pongahtaa tämä vaikuttava vuorten ympäröimä järvi ja vesiputous, Litlverivassforsen. Sen mekin tietysti halusimme käydä katsomassa.

Sateisesta säästä huolimatta kumpuilevan kalliomaiseman sylissä sijaitseva järvi sekä siitä laskeutuva pitkulainen vesiputous todella olivat upeita luomuksia. Ihan jo tuon maiseman vuoksi kannatti kulkea paikoittain vaativaa maastoa ja kivuta useita satoja nousumetrejä.

Kevyttä kiipeilyä vaativalle reitille oli rakennettu myös yhdet puiset portaat kulkua helpottamaan. Kuva: Kirsi Kiemunki

Kuva: Kirsi Kiemunki

Syysretki: ruosteruskaa kolmen valtakunnan rajoilla

Reitti: Gálggojávri – Goldahytta 13 km (nousumetrit n. 500) & Goldahytta – Koltalahden venelaituri 6 km. Malla-laivan kyydillä Kilpisjärven yli kylälle.

Lähtöpaikka: Google mapsissa Goldahytta Trail Head, os. Nordlysveien 9143.

Kuuman kesän jälkeen lehtiruosteen värjäämä ruska saavutti Kilpisjärven jo aikaisin elokuussa, joten ruskaretken suunnittelussa meinasi tulla hoppu. Rinkat pakattiin melko hätäisesti pikaisen kartan tutkailun jälkeen. Jo pidempään mielessä ollut reitti Galggojärveltä Golddan tunturiylängön kautta Goldahyttan tuvalle valikoitui yhden yön telttapatikkamme kohteeksi.

Karunkylmiä patikkamaisemia Norjan-puoleisella tunturiylängöllä. Kuva: Kirsi Kiemunki

Suunnilleen kilometrin korkeuteen karulle tunturiylängölle nousevalla reitillä ei ruskaväreistä juuri päässyt nauttimaan. Norjanmereltä puskeva sormet kohmettava tihkusadekin tuntui hyisen talviselta elokuun viimeisenä päivänä. Kokonaisen päivän patikoinnin päätteeksi alempana Goldahyttan tuvan tuntumassa sormikkaista sekä untuvatakista sai viimein luopua, ja maaruskan ruosteenkirjavat värit alkoivat kaunistaa maisemaa.

Goldahyttia on kaksi: vanha ja uusi. Emme kuitenkaan yöpyneet kummassakaan, vaan pystytimme teltat tunturikoivikkoon hieman tuvilta syrjään. Seuraavana päivänä kipittelimme kuuden kilometrin pituisen helppokulkuisen polun Kolmen valtakunnan rajan kautta Koltalahteen. Retken päätteeksi palasimme Malla-laivan kyydissä Kilpisjärven yli takaisin kylälle, ja kävimme huuhtomassa rinkkahiet Retkeilykeskuksen rantasaunassa.

Kolmen valtakunnan rajapyykki.

Vuoden viimeisiä retkiä: Kuertunturi & Varkaankuru, Äkäslompolo

Kuerin reitti: lumikenkäilyreitti n. 2 km / suunta, merkitty sinisillä opastekepeillä.

Lähtöpaikka: Lompolontien ja Karhukoantien risteys. Lähin pysäköintipaikka levennyksellä Ravintola Rouhetta vastapäätä.

Kueriin ei kyllästy. Kesäisin tälle rakan kuorruttamalle tunturille on hankala kivuta, mutta talvisin paksu hanki mahdollistaa mukavat väylät ylös. Lumikenkäilijäletkojen ansiosta reitti pysyy avoimena myös kävelijöille. Tällä kertaa kävimme Kuerilla sanomassa heipat auringolle juuri ennen sen kaamoslevolle painumista.

Kuva: Kaisa Kauppila

Kävin myös seisomassa päälläni. Kuva: Kaisa Kauppila

Varkaankurun reitti: Varkaankurun vanhat pitkospuut korvattiin toissakesänä kestävämmillä ritiläpitkoksilla ja reittiä linjattiin samalla hieman uudestaan. Merkitty rengasreitti on noin 3,5 km pituinen, ja sen varresta löytyy kiinnostavia infotauluja sekä muutama katselutasanne, josta pääsee kurkistamaan alas kuruun ja sen pohjalla virtaavaan puroon. Pyöräily on reitillä kielletty vuoden ympäri ja myös muuta liikkumista on rajoitettu toukokuusta marraskuuhun, jolloin merkityltä reiteiltä ei saa poistua. Rengasreitin varrelle osuu Varkaankurun kota.

Lähtöpaikka: Varkaankuruun pääsee helpoiten Luontokeskus Kellokkaalta. Sekä kesäisin että talvisin reitit on merkitty selkeästi pitkin puisin tolpin.

Varkaankurussa mutkittelevasti virtaava puro on kuvauksellinen vuoden ympäri. Sulan maan aikaan sammalmättäät ja saniaiset reunustavat puronvartta ja luovat kuruun maahismaailman tunnelmaa. Talvisinkin pääosin jäättömänä virtaava Varkaanoja saa reunuksiksi lumihuntujen peittämät pengermät.

Varkaanojan silta.

Varkaanoja solisee Varkaankurussa.

Varkaanoja. Kuva: Kaisa Kauppila.

-Laura

Kuurakimara – lokakuun alun ylistys

Tunturi-Lapissa lokakuu on hyppelyä syys- ja talvipäivien välillä. Vuodenajasta toiseen ja takaisin, kunnes viimeinen loikka vie pysyvään talveen.

Kuurakuun kauneus korostuu mielestäni vesistöjen äärellä ja karpalosoilla.

Välillä on tietysti myös märkää ja vetistä; luovuutta lamauttavaa ja mielialaa musertavaa harmautta.

Sysimustina, mutta selkeinä iltoina algoritmit tuuttaavat näytöille toistaan värikkäämpiä revontulikuvia. Taivaantulien iltanäytöksiä ja myöhäisillan lähetyksiä näkisi unien sijaan, jos jaksaisi kukkua päivystämässä. Mutta jos kukkuisi päivystämässä, saattaisi herkästi nukkua aikaisten hallahetkien yli. Tässä vaihtokaupassa valitsen usein kuura-aamut.

Hopeakoivikot: lokakuun alkua Kilpisjärvellä

Yöpakkaset olivat luoneet erämaajärvelle Frozen-maailman. Koivujen hopeakuorrutus kimalteli auringonsäteiden avustuksella.

Ensilumet olivat sataneet jo muutamia päiviä aikaisemmin ja kerääntyneet tuntureiden painanteisiin. Tuulentuivertamissa paikoissa viimeiset maaruskan värit taistelivat vielä tilastaan, ja ruostetaudin ruskistamat lehdet saivat tulevalta talvelta lohdutukseksi ulkonäköä kohentavia koristereunuksia.

Glitterisuot: lokakuun alkua Äkäslompolossa

Loppusyksystä kuuran peittelemät glitterisuot suorastaan kutsuvat kuvaajia ja kohmeisten karpaloiden kerääjiä.

Joinain aamuina nappasin kotisuolle matkaan ämpärin, toisina kameran.

Retki Kesängille aamutuimaan

Herätyskellot pirisivät mökillämme reippaasti ennen aamun sarastusta, mikä aiheutti ruuhkaa kahvinkeittimen ääressä. Unisuus haihtui lopulta kaikkien retkeilijöiden silmistä samaan tahtiin, kun Kesänkijärven aamu-usva hälveni valkenevaan päivään.

Aamurusko värjäsi järveä reunustavan suon magnolianpunaiseksi. Hempeästi hohtavalla jängällä aikamme ihmeteltyämme kiipesimme kivikkoista Pirunkurua pitkin Kesänkitunturin laelle, ja keitimme uudet aamukahvit Tahkokurun kodalla.

Aamu-suolla. Kuva: Kaisa Kauppila

Aurinko-onnellisuutta Kesänkitunturin laella. Kuva: Kaisa Kauppila

-Laura

P.S. Lokakuun loppupuolella virittäydyn yleensä muutamiksi viikoiksi pääkaupunkiseudun taajuuksille. Sammalpetien sieniapajat, karut merenrantakalliot ja monivärinen puuruska piristävät etelärannikon lokakuuta.