Täydellisen kaamospäivän resepti

Minulle täydellisen kaamospäivän resepti on seuraava:

1. Aloitan päivän useita tunteja kestävällä kahvinjuonnilla. Kahvin hörppimisen lomassa seuraan päivän valkenemista sinisen ja vaaleanpunaisen eri sävyjen vaihdellessa taivaalla.
2. Kahvittelun kyljessä rapsuttelen koiria ja lämmitän kämppää kamiinalla. Arkena aloitan päivän työt ja vapaapäivänä luen kirjaa tai uutisia Lapin Kansasta takkatulen ääressä, koska muualla kotona ei vielä aamusta tarkene.

3. Päivän valoisat hetket vietän arkena lounaslenkillä ja vapaapäivinä yksin tai hyvässä seurassa tunturissa hiihdellen, valokuvaillen ja luontoa tarkkaillen. Hiihtoretkien hienoimpia hetkiä ovat kaamoksen aikaan vauhdikkaasti muuttuvat taivaan värit sekä villieläinhavainnot, kuten riekot tai kiirunat.

4. Päivän hämärtyessä palaan tunturista kotiin ja pistän saunan lämpenemään. Pimeän laskeuduttua käyn saunassa, jotta saan pakkasessa kylmettyneet ja kohmettuneet jäsenet sulatettua.

5. Saunan jälkeen nautin herkullisen riista-, villikala- tai kasvisillallisen mielellään jonkun itseäni paremman kokin (yleensä Villen) valmistamana. Itse en ole kovinkaan hääppöinen kokki, joten annan ruuanlaittovastuun mieluusti muille.

6. Loppuillan vietän sohvalla katsoen sarjoja (viime viikonloppuna katsoimme Karpin uusimman tuottarin) tai lukien kirjaa (nyt käynnissä on Suon villi laulu).

7. Päivän päätteeksi käytän koirat iltapissalla kuunvalossa tai revontulien loimujen alla – toisinaan myös ihan rehellisessä lumimyräkässä.

Välillä päivään saattaa sisältyä myös jotakin puhdepuuhaa, kuten klapien pinoamista tai lumitöitä.

-Laura

P.S. Kuulin viime viikolla ensimmäistä kertaa termin meteopatia (kiitos Jonnan). Luulen lukeutuvani meteopaattien joukkoon, sillä synkässä sadekelissä mieleni on tasaisen apea ja moni asia tuntuu tavallista hankalammalta, mutta kirpsakkana pakkaspäivänä juuri mikään ei koskaan harmita tai paina mieltäni. Kauniissa kelissä kaikki tuntuu aivan valtavan hienolta, vaikka elämässä olisikin käynnissä ikäviä tai stressaavia asioita.

Marraskuiset Kuer ja Kukas

Ylläksen seitsemästä tunturista kaksi tähän vuodenaikaan mukavinta ovat mielestäni Kuer ja Kukas. Kävimme ystäväni Jeminan kanssa viime viikonloppuna näillä molemmilla tuntureilla.

Kaamoksen lähestymistä Kuerilla

Kivikkoiselle Kuerille emme uskaltaneet lähteä naarmuttamaan liukulumikenkien pohjia, joten päätimme kivuta huipulle ihan jalkaisin. Tunturiretkeen tulikin siksi seikkailun tuntua, sillä karttaan merkitty lumikenkäreitti ei ollut ehtinyt vielä tamppautua kantavaksi. Askeleita saikin varoa ja olla tarkkana, ettei humahtanut höttöhangessa kivenkoloon jumiin.

Huipulle kipuaminen oli kuitenkin kaiken kiikkumisen arvoista: panoraamanäköala lähestyvän kaamoksen sävyin värjäytyneeseen taivaaseen aikaansai kostuneita silmäkulmia ja ihastuneita huokauksia.

Liukulumikenkäillen Kukakselle

Kukaksella kävimme retkihiihtäen eli liukulumikenkäillen. Tunturilla oli tuona päivänä ihanan hiljaista: kohtasimme vain yhden vastaantulijan koko retken aikana.

Rauhallisen talvimaiseman ympäröimänä haltioiduimme kuurankukista ja kevyen lumikuorrutuksen saaneista puista. Huipulle päästyämme huomasimme kauniiden usvapilvien kertyneen alemmas laaksoon ja seurasimme kun hämärtyvä maisema peittyi hiljalleen pehmeään pumpuliin. Emme pitäneet kiirettä vaan annoimme katseemme kiertää rauhassa eri suuntiin tunturin huipulta, ja hengitimme puhdasta ja raikasta pakkasilmaa keuhkomme täyteen. Lopulta pienet vilunväreet herättivät meidät utuisesta satumaailman tunnelmasta ja päätimme liukua hissukseen takaisin autolle.

Rakastan marraskuun hitautta ja hiljaisuutta! <3

-Laura

---

Pallas & Ylläs

Päiväretkikohteita Pallas-Yllästuntureilla

Pohjoisen lokakuut

Kokemani pohjoisen lokakuut ovat sisältäneet yllättävän vähän lokaa eli kuraa ja liejua, sillä pakkaset ovat alkaneet melkeinpä heti ruskan päätyttyä. Ulkoisessa maailmassa kurakelit ovat siis loistaneet poissaolollaan, mutta sisäinen maailmani on tähän vuodenaikaan aina hieman lokainen: pitkän valoisan jakson jälkeen päivä päivältä pimeämmäksi käyvät illat luovat mieleeni mörköjä ja uniini painajaisia. Välillä ahdistaa paljonkin ja usein ihan syyttä suotta.

Epämääräiseen ahdistukseen on onneksi helppo lääke: ulkoilu. Ja tietysti myös sen tiedostaminen, että tähän aikaan vuodesta mieli on luonnostaan enemmän maassa kuin pilvissä. Ihmismielen ei kuulukaan jatkuvasti kulkea nousukiidossa tai muuten sen lento kääntyy herkästi äkkijyrkkään laskuun ja päättyy törmäykseen korkealta ja kovaa.

Syksyisestä synkistelystä huolimatta rakastan silti lokakuun pimeneviä iltoja: kynttilöiden ja takkatulen loimussa lepäämistä. Sitä ettei tarvitse tehdä mitään, jos ei halua. Ja sitä, että voi täysin uppoutua kirjojen ja sarjojen maailmaan, kun loistokas ulkoilukeli ei ikkunan takana enää häiritse keskittymistä.

Olen katsonut muun muassa Rebecka Martinsson -nimistä rikossarjaa, joka on kuvattu Ruotsin Lapissa Kurravaarassa, ja jonka päähenkilö on samankaltaisessa elämänvaiheessa kuin minäkin muutama vuosi sitten olin – eli kahden hyvin erilaisen elämän välitilassa. Toinen on etelän kaupunkielämä, jossa kulissit ovat kunnossa ja paperilla asiat ovat hyvin, mutta tunnetasolla kaikki on turtunutta. Toinen ääripää sarjassa on tietysti pohjoisen luonnonläheisempi pikkukylän elämä, jossa on omat hankaluutensa, mutta johon sisältyy syviä tunteita ja aitoja ihmissuhteita.

Kuuntelin myös yhtenä iltana putkeen Monni Himarin itsensä lukemana hänen uutuuskirjansa Vaella, kalasta, rakasta ja samalla selailin teoksen upeita kuvia Pohjois-Norjasta. Pohjoisesta inspiraationsa saaneet sarjat, kirjat ja elämäntyylit ovat minulle sattuneesta syystä hyvin samaistuttavia ja kiehtovia.

Rakastan pohjoisen lokakuissa myös syksyn ja talven yhtymäkohtia: sitä kun kuura kirkastaa maan ennen lumipeitteen tuloa ja vesistöjen ylle alkaa kertyä jäätä, joka levittäytyy pintakerrokseen joinakin syksyinä vuorokaudessa, toisina viikossa.

Ennen lumien tuloa lokakuun illoissa on myös hienoja hetkiä, kun maailmassa on pelkästään kaksi väriä: sysimustaa pimeyttä ja revontulien kirkasta vihreää. Päivänvalokin on lokakuussa hennon persikkaista ennen kaamoksen pastellipalettia.

Metsäterapiaa viime lokakuussa. Kuva: Jonna

Värikkäät suot ja märkä raikas metsä ovat myös lokakuun kauneuksia.

Talvi alkaa lokakuussa tuntureilta, jonne lumipeite sataa ensin. Sieltä se pikkuhiljaa levittäytyy alemmas tunturinrinteitä pitkin ja saapuu lopulta kyliin ja metsiin asti.

Olen joka syksy missannut Kilpisjärven jäätymisen ja niin näyttäisi käyvän tänäkin vuonna. Olen aina ollut etelän reissulla juuri kun järvi on saanut jääpeitteensä, vaikka eri vuosina jäätymisajankohdan välillä on ollut jopa kuukauden ero. Tänä syksynä näin sentään Kesänkijärven jäätymisen Äkäslompolossa.

Lokakuun neljäntenä viikonloppuna kävimme ystäväni Sannan kanssa avaamassa hiihtoretkikauden Kukastunturilla. Retken aikana juttelimme pohjoisessa asumisesta meidän etelästä tulleiden silmin, ja Sanna koosti näistä meidän keskusteluistamme aivan ihanan tekstin omaan blogiinsa.

Tällä hiihtoretkellä jouduimme välillä suksinemme valitsemaan kiertoreittejä märässä metsässä, mutta sehän on minulle tietysti ominaista. Kiertoreiteistä tulikin mieleen ystäväni Jonnan sanat aikaisemmin syksyllä kun satuin mainitsemaan, että olin miettinyt tämän blogini nimen vaihtamista, sillä mielestäni nimi ei varsinaisesti kuvasta enää blogin sisältöä. Siihen Jonna totesi viisaasti, että Kiertoreitti on hänen mielestään hyvä nimi, koska jos elämässä menee aina kiertoreittiä joka paikkaan, näkee ja kokee paljon enemmän kuin sillon kun pakoputki punaisena painelee aina vain suoraan kohteeseen – pätee niin elämään kuin retkeilyynkin. Tuo oli niin hieno ajatus, että päätin sittenkin jatkaa Kiertoreitti-nimellä.

Lokakuussa voi muuten käydä vielä linturetkilläkin: osa muuttolinnuista lähtee etelään vasta kun vesistöt ovat jäätyneet ja osa viivästyttää muuttoa esimerkiksi hyvän pihlajanmarjavuoden vuoksi. Osa linnuista myös jää kanssamme talven yli pohjoiseen. Vaikka lintuja ei retkillä aina näkisikään, näkyy tuoreessa hangessa usein jälkiä esimerkiksi metsäkanalinnuista.

Juna etelään nytkähti juuri liikkeelle, mutta minulla on jo ikävä tänne takaisin. Palatessani muutaman viikon päästä pohjoiseen, ovat päivänvalon määrä ja sen sävyt vaihtuneet jo enemmän kaamoksen vivahteisiin.

-Laura

Kuvat ovat viimeiseltä kolmelta lokakuulta Kilpisjärveltä ja Äkäslompolosta.