Tammikuu. Vuosi alkoi kauniissa kaamoksen sävyissä. Vuosi alkoi myös toiveikkaana, kuten alkavaa vuotta on tapana käynnistellä. Helluni kyllä uumoili jo alkuvuodesta, että tästä vuodesta tulisi huono. Höpö höpö totesin minä siihen silloin. 2020 on jo lukunakin niin tasapainoinen ja symmetrinen, etten uskonut vuodesta tulevan kovinkaan turbulenttia.
Kuinka väärässä silloin olinkaan.
Helmikuu. Pitkästä aikaa tuntui, että oma arkeni oli jokseenkin tasapainossa: mukavan selkeää ja leppoisaa. Elin vieläkin autuaan tietämättömänä historiallisen vuoden tulevista myllerryksistä.
Pohdiskelin ja tunnustelin, millaista omannäköinen elämäni mahtaa olla. Ainakaan se ei ole määriteltävissä ammattinimikkeillä tai muilla ahtailla lokeroilla, vaikka välillä olisikin helpompaa antaa joku tittelin kaltainen yksiselitteinen vastaus etenkin etelän uteliaille tiedustelijoille.
Maaliskuu. Sitten se iski, se koronakaaokseksikin kutsuttu sekavuus. Lomautuksia, epävarmuutta, epätietoisuutta, terveyshuolia, taloushuolia.
Maaliskuussa elin vielä monien muiden tavoin siinä uskossa, että korona olisi kevään jälkeen jo ohi ja elämä pääsisi jatkumaan normaaliin tapaan.
Ja kuten monet muutkin, käytin koronakeväällä aikaa kirjojen ja etäkurssien parissa. Perehdyin muun muassa pohjoisen poliittisiin asioihin, joiden huomasin herättävän paljon tunteita ja olevan paljon monimutkaisempia vyyhtejä, kuin millaisen kuvan mediasta saa. Omat näkemykseni pohjoista koskevista poliittisista asioista varmasti tarkentuvat ja muuttuvatkin aina, kun saan uutta tietoa – ja korostan tässä nyt tietoa ylitse huhupuheiden ja mielipiteiden, joita riittää joka lähtöön.
Eristäytyneiden viikkojen aikana oli myös aikaa palata vuosien takaisiin kuviin ja mietteisiin siitä, miksi alun alkaen halusin muuttaa Lappiin, ja toisaalta myös pohtia sitä, miten mielikuvani Lapista on muuttunut näiden muutaman vuoden aikana. Lapsuudessa ja nuoruudessa omaksumani Lapin hiihtoturistin mielikuva on muuttunut paljon monipuolisemmaksi.
Huhtikuu. Kaunis kevätkuukausi vierähti uuteen normaaliin totutellessa. Huhtikuussa oli myös aikaa nauttia keväthangista.
Elämässäni jo jokusen tovin vaikuttaneet läheisen ihmisen mielenterveysongelmat alkoivat olla takanapäin, mutta koronavuosi on varmasti lisännyt mielenterveyden häiriöitä laajemmin Lapissa. Olisi hienoa jollakin lailla osallistua pohjoisen mielenterveyspalvelujen kehittämiseen joskus tulevaisuudessa.
Toukokuu. Perheeseemme muutti valloittava gordoninsetteri Kira, jonka tulon myötä monia asioita on täytynyt tehdä entistä enemmän koirien ehdoilla.
Toukokuussa aloin myös olla jo kyllästynyt lumeen, vaikka talvi-ihminen olenkin. Haaveilin tulevista sulan maan retkistä, joista osa jäi lopulta tänä vuonna toteutumatta. Erityisesti harmittaa välistä jääneet vaellukset, jotka toivottavasti tulevina vuosina toteutuvat. Vaikka upeat vaellusmaastot ovatkin nyt ihan lähelläni, vaatii pitkille vaelluksille lähteminen kuitenkin aina järjestelyjä ja sumplimista.
Kesäkuu. Jäät ja lumet sulivat vihdoin. Ja Norjan rajat aukesivat kesän ajaksi. Retkeilimme Norjan puolella usemmankin kerran kesäkuussa.
Heinäkuu. Lomailu teki hyvää. Heinäkuu oli samalla kaivattu paussi koronasta. Vietin kesälomaani muun muassa Rukalla ja Utsjoella retkeillen.
Elokuu. Elokuu jatkui retkeilyn ja marjastamisen merkeissä, tällä kertaa lähikohteissa Tunturi-Lapissa.
Syyskuu. Ruskaretkeilyn täyttämä kuukausi oli jälleen myös muutosten aikaa, sillä toteutin kuukausien ajan hauduttelemani osittaisen muuton takaisin eteläiseen Tunturi-Lappiin. Muuttoni taustalla oli järkiperäisten syiden lisäksi mielenmaisemaan liittyviä seikkoja, joita ei voi pelkällä järkeilyllä selittää.
Syyskuussa maailmalla edelleen jylläävä korona ja matkustusrajoitukset alkoivat kurittaa paikallisia matkailualan yrittäjiä, ja huolet alkoivat kasaantua myös omaan elämääni.
Lokakuu. Tutustuin lisää metsästykseen ja metsästäjiin. Metsästyksestä on olemassa kaikenlaisia stereotypioita ja ennakkoluuloja, mutta mitä enemmän tutustun metsästäjiin ja heidän ajatuksiinsa, sitä hienompana lajina metsästyksen näen.
Lokakuun lopussa koin yhden ikimuistoisimmista päivistä pohjoisessa asumiseni aikana. Pallaksella vietetyssä päivässä oli jotain mystistä mukana, jotain yliluonnollisen liepeillä olevaa. Vaikka olenkin ehdottomasti enemmän tieteen kuin uskomusten kannattaja, niin välillä uskomukset, myytit ja luonnonmystiikka kuitenkin tuovat elämään uusia ulottuvuuksia.
Marraskuu. Marraskuussa podin pientä etelän ikävää. Pääasiassa siksi, että siellä käyminen oli koronan takia hankaloitunut ja kaipasin hyvien ystävien kanssa käytyjä syvällisiä keskusteluja, joita etäyhteyksien välityksellä ei aina pysty käymään.
Joulukuu. Vuoden viimeisen kuukauden kuljin omassa ajatussumussani kaamoksen hämärässä. Kuluneesta vuodesta väsähtäneenä odotin jo seuraavan vaihtumista.
Jos ensimmäinen Lappi-vuoteni oli tunnemyrksyjä ja alkuihastusta täynnä, niin ei tämä toinenkaan kovin tasapaksusti mennyt. Toinen vuosi vierähti paljon arkisempien huolien kanssa painiessa, kun maailmanlaajuinen kriisi saneli monia asioita.
Ensimmäisenä pohjoisen vuotenani toivuin orastavasta burnoutista ja palauduin isoista elämänmuutoksista. Koin suuria ja syviä tunteita, entisestä elämästä luopumista ja uuden elämänvaiheen alkuhuumaa: kaikki oli vielä uutta ja jännää. Totuttelin pohjoisen verkkaisempaan rytmiin olla ja toimia, ja luovutin suorittamiselta tilaa nauttimiselle.
Toisena vuotenani luovuin tavara tavaralta turhasta ja tarpeettomasta materiasta. Jatkoin oman mieleni koukeroiden käsittelyä, ja etsiskelin myös tasapainoa yksinolon ja sosiaalisuuden välillä.
Tulevilta vuosilta toivon sitä, että löytäisin nykyistä pysyvämmän kodin pohjoisesta, ja kokisin entistä enemmän kuuluvuutta ja osallisuutta tänne. Toisaalta taakse jäänyt vuosi opetti myös sen, että pysyvyys ei välttämättä ole asia, jota kannattaa tavoitella. Ainakaan pysyvyyteen ei voi millään lailla luottaa, sillä aina tulee uusia käänteitä ja mullistuksia, jotka heittävät kaiken ylösalaisin ja väkisinkin uuteen näkövinkkeliin. Tasapainoista elämää on kai se, että tasapainottelee jatkuvien muutosten kanssa.