Ensimmäinen yksinvaellus: Meekonlaakso Käsivarren erämaassa

Reitti: Kilpisjärvi–Saarijärvi–Kuonjarjoki–Meekonjärvi–Urtashotelli–Lossujärvi–Didnujoki, noin 65 km

Kesto: 3–5 päivää. Kovien sade- ja tuuliennusteiden vuoksi kiiruhdin reitin kolmessa päivässä, koska en halunnut jäädä avotunturiin testaamaan mieleni sateenpitävyyttä. Normaalisti päivämatkani vaelluksilla ovat 10–15 km.

Tämä ensimmäinen yksinvaellukseni oli niin mieleenpainuva kokemus, että aivan varmasti tulee lähdettyä toistekin. Muutaman lepopäivän jälkeen olenkin jo alkanut taas tutkailemaan karttaa ja pohtimaan hieman lyhyempää ruskavaellusta jollekin tulevan syksyn viikonlopuista.

Yksinvaellus Käsivarsi

Kolmantenakin vaelluspäivänä vielä hymyilytti, vaikka kroppa alkoi olla jo väsynyt.

Ennen reissua olin kuvitellut, että yksin kulkiessa tulisi ajateltua aivan kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja jotain jopa ulkoavaruuden reunoilta. Todellisuudessa vaellustranssi oli syvempi ja ajatusten määrä jopa vielä vähäisempi kuin seurassa – kävely oli tällä kertaa täyttä meditaatiota.

Kolmen päivän aikana satunnaisten vastaantulijoiden tervehtiminen ja muutamat vaellusreitistä vaihdetut lauseet olivat ainoita sosiaalisia tilanteita. Puuttuvalle patikkatoverille ei voinut päivitellä maisemien upeutta tai reissun haastavia hetkiä. Välillä lipsautin havainnon tai pienen kivikkoturhautumisärripurrin ääneen, mutta kuulolla olivat lähinnä kirkuvat tunturikihut ja piekanat.

Tunneliteltta on puuttomassa ja usein tuulisessa Käsivarressa kupolitelttaa fiksumpi valinta.

Yleensä en tunturissa kaipaa oman seurueen lisäksi edes vilausta muista ihmisistä, mutta tällä kertaa muiden vaeltajien läsnäolo kaukaisuudessa etenevinä rinkkoina, kengänjälkinä mutaisilla poluilla ja telttoina tupien pihapiirissä toi turvan tuntua. Käsivarressa riittää kulkijoita kesäisin, joten totaalisen yksinäisiä hetkiä oli lopulta vähän.

Meekonlaakso

Poseerausta Saivaaran kanssa.

Maasto oli minulle osan matkasta entuudestaan tuttua ja rinkan ponnistin selkään kotiovella, joten välillä tuntuikin että olisin ollut vain tavallista pidemmällä päiväretkellä. Toki jos nilkka olisi nyrjähtänyt tai joku varuste hajonnut, olisi fiilis ollut varmasti täysin toinen. Mukana kulkeva satelliittipuhelin antoi kuitenkin mielenrauhaa.

Vuomakasjoki

Ensimmäisen päivän taivalluksen jälkeen päätin puristaa reissun kolmen päivän vähemmän sateiseen säärakoon, joten mihinkään ylimääräiseen ei tällä vaelluksella jäänyt aikaa. Kaikki tunnit kuluivat kävellessä, syödessä tai nukkuessa. Olin ladannut puhelimelle äänikirjan offlineen, mutta en kertaakaan ehtinyt edes miettiä sen kuuntelemista. Iltaisin teltan pystytyksen, RealTurmat-pussipöperöiden popsimisen ja vaelluspäiväkirjan kirjoittamisen jälkeen olin valmis sujahtamaan makuupussiin, jossa uni tuli nopeasti.

Sadeaamun puuroaamianen valmistui kätevästi teltan absidin suojassa.

Urtashotellin sumuisia huussimaisemia

Vaeltamista yksin ei voi suositella ensimmäiseksi vaelluskokemukseksi eikä varsinkaan Käsivarren haastavassa maastossa. Itse olin ennen tätä patikkaa tehnyt useita pidempiä vaelluksia seurassa ja lukemattomia päiväretkiä ja yön yli -retkiä Käsivarressa eri vuodenaikoina.

Loppuun vielä muutama vinkki yksinvaellusta suunnitteleville retkeilijöille.

Jos lähdet vaellukselle yksin

  • Kerro reittisuunnitelmasi etukäteen jollekin läheiselle tai luontokeskuksen asiakaspalveluun. Muista myös ilmoittaa paluusi maastosta.

  • Tee oma turvallisuussuunnitelma eri skenaarioiden ja varasuunnitelmien kera ja varaa mukaan riittävät ea-varusteet.

  • Ota mukaan satelliittipuhelin, jolla voit tarvittaessa hälyttää apua. Satelliittiviestintälaitteella voi myös viestittää iltaisin kotiin vaelluksen etenemisestä.

  • Juttele muille vaeltajille tuvilla ja tauoilla: vaihda tietoja jo kulkemastasi reitistä ja kysele edessä olevasta. Näin saat ajantasaisimmat tiedot reitin ja palveluiden tilanteesta. Myös tieto muiden vaeltajien kulkemisesta samalla reitillä auttaa henkisesti, vaikkei heitä näkisikään kuin iltaisin leiripaikalla.

  • Jos jännitys tai pieni pelkokin hiipii mieleen, keskity tekemiseen: kävelemiseen, luonnon tarkkailuun, teltan pystyttämiseen, ruuanlaittoon ja vaelluspäiväkirjan kirjoittamiseen, niin mielen möröt yleensä kaikkoavat. Voit myös ladata ennen vaellusta puhelimeen äänikirjan tai podcasteja offlineen, jolloin niistä saa tarvittaessa täytettä yksinäisimmille hetkille.

  • Retkiruoka kannattaa olla painoltaan mahdollisimman kevyttä ja helposti valmistettavaa. Esimerkiksi hintavat, mutta eurojensa arvoiset RealTurmatin retkiruuat ovat yksin vaeltaessa käteviä, koska ne ovat ravintosisällöltään riittäviä, mutta painavat vähän. Ne eivät myöskään vie rinkasta liikaa tilaa, ja niiden valmistamiseen riittää veden kiehauttaminen. Samalla saa keitettyä kätevästi juomavettä juomapulloon eikä retkikattilaakaan tarvitse tiskata.

-Laura

Kilpisjärven kevät

Aina keväisin mieleni valtaa levottomuus. Kaipaan jotain, mitä on vaikea määritellä tai sanoittaa. Levottomaan mieleen kun yhdistää tuskastuttavan hitaasti etenevän Kilpisjärven kevään, on ajatusten melankolinen myllerrys taattua. Onneksi ulkoilu auttaa yleensä tähänkin vaivaan.

Kevään ensimmäiset merkit

Touko-kesäkuun vaihteessa meinasi jälleen usko loppua siihen, että kesä oikeasti alkaa myös kotimaan kylmimmässä kulmassa joskus. Luontoäidin näytöksiä ei rospuuttoaikaan ole ähkyyn asti, ja kauneutta saa välillä hakemalla hakea.

Toukokuun puolivälissä purot, joet ja kosket kuohuivat yli äyräidensä kun lumimassat sulivat vauhdilla ylätunturissa.

Lintukevät jäi osaltani vaisuksi. Sepelrastashavainnon lisäksi uusia tuttavuuksia ei tänä keväänä tullut vastaan. Soidinmenoista seurailin muutaman kerran suokukkojen ja telkkien tansseja.

Lintujen sijaan kotivuonolla kiikaroitiin tänä keväänä valkokuonodelfiinejä.

Kilpisjärven jäällä näkyi pilkkijiä ja hiihtäjiä vielä toukokuun viimeisellä viikollakin, mutta vuonolla pääsi onneksi sulien vesien äärelle. Vaikken itse kalasta, hoiti kalastava ja kokkaava kumppanini ansiokkaasti merikalaherkkuja pöytään. Tämän kevään ehdoton suosikki olivat itse tehdyt sushit meriraudusta ja -taimenesta.

Talviturkit karistelimme Kirsin kanssa osittain vielä jäässä olevan kosken kuohuihin jo toukokuun puolivälissä – huomattavasti aikaisemmin kuin edellisinä vuosina. Ensimmäinen sulan maan telttayökin vietettiin jo huhtikuussa Norjassa.

Sinirikko

Sinirikot kukkivat ensimmäisten tunturikasvien joukossa jo toukokuun puolella. Ihana väripilkahdus muuten niin rospuutonruskeaan maisemaan.

Sinirikko

Viikko Altassa

Toukokuun lopulla lähdimme viikoksi etelän lomalle pari leveyspiiriä pohjosemmas; etsimään alkukesää Altavuonon rannalle. Melkein 500 metriä alempana meren äärellä kesä todella alkaa aikaisemmin kuin kotona. Altassa koivut olivat jo täydessä kirkkaanvihreässä alkukesän lehdessä, kun kotona vielä rikottiin pakkasennätyksiä ja odoteltiin jäiden lähtöä ja hiirenkorvien puhkeamista.

Alta

Altan kalliopiirroksia noin 5000 vuoden takaa

Kesäkuun pakkasennätys

Ei ehkä uskoisi, mutta Käsivarren kevät oli tänä vuonna tavallista aikaisemmassa, vaikka vielä 1.6. mitattiin Saanan päällä virallinen kesäkuun pakkasennätys, -7,7 astetta.

Pakkasesta huolimatta suurtuntureiden vakiokasvot riekot ja kiirunat kevätkukkoilivat tuttuun tyyliin reviireillään ja räkänaurullaan saattelivat satunnaisia tunkeilijoita. Tapasin kesäkuun alussa erään riekkokoiraan reippaasti puurajaa ylempänä, ja kysyinkin häneltä, että mitä hän mahtaa näin korkealla puuhata. Sain vastaukseksi vain naurahduksen.

Porovasat kylällä

Touko-kesäkuun vaihteessa porovaatimet laskeutuivat pikkuistensa kanssa tunturista teiden varsille ja kylän tuntumaan.

Hellyyttävät vastikään syntyneet vasat kekkuloivat yllättävän ketterästi ylipitkillä koivillaan pitkin kivikkoisia rinteitä ja lumilaikkuja.

Jäätikkö

Kahdeksantena päivänä kesäkuuta navakka tuuli puski viimeiset Kilpisjärven jäät isoiksi kasoiksi järven rannoille. Seurasimme haltioituneena, kun kotirantaan ilmestyi vartissa valtavan kokoinen jääkeko. Ristimme keon jäätiköksi, joka toimi samalla komeat 12 vuotta täyttäneen Nelson-koiran synttärilahjana.

Seuraavana päivänä lämpöaalto saapui kylälle, pääskynen liiteli Tsahkaljärven yllä ja Kilpisjärven kesä alkoi viimein.

-Laura



Sinivalkoinen tunturikupla maailman laidalla

Meidän pienessä kylässämme maailman laidalla taivas tuntuu toisinaan todella olevan lähempänä kuin muualla.

Seuraavaksi pienet maalis-huhtikuiset muistelut eli otteita menneen kevättalven sinivalkoisesta tunturikuplasta.

Käsivarren tunturit
Ruotsin talviset tunturit
Aurinko lämmittää hiihtelijän kasvoja

Maaliskuussa kävimme riekkohiihdoilla tunturissa, teimme tunturihiihtoja auringossa ja näimme aurinkokiirunoita hiihtäessä. Hiihtävää riekkoa tai kiirunaa ei sentään tullut vastaan, hiippailevia tunturikanoja montakin.

Riekonpyyntiä suurtuntureilla
Riekkokoira Kira
Riekkojen talvijälkiä

Samoihin aikoihin kun tunturitirpat aloittivat taas kulkunsa kohti loputonta valoa kevätrinnat röyheinä, alkoi sydäntalven jälkeinen aurinko jälleen lämmittää hiihtelijöiden kasvoja.

Pitkät päivät riekkokeitailla toivat kaivattua eskapismia arjesta. Kelloton kupla lumiaavikon syleilyssä kesti jopa kuukauden päivät, ja olisi jatkunut varmaan pidempäänkin, jos en olisi lähtenyt kohti etelän vihertyvää kevättä tänä vuonna tavanomaista aikaisemmin.

Naaraskiiruna

Kiirunat käynnistivät kumppanien kevätkuikuilun jo maaliskuussa.

Tunturikoivu
Lapintiainen

Lapintiainen

Sinivalkoinen tunturikupla ulottui myös rajan toiselle puolelle Norjaan. Tällä hiihtoretkellä kävimme vain pikkuisen tutkailemassa uusia paikkoja ja aivan yllättäen eteemme avautuivatkin huikaisevan hienot vuoristomaisemat.

Maisemia Norjassa

Kuva: Kirsi

Vuodenaikojen ja matkailusesonkien lisäksi elämää Kilpisjärvellä määrittävät myös erilaiset pyyntikaudet. Reilun puolen vuoden mittainen riekonpyyntikausi päättyi maaliskuussa ja sen päätyttyä riekkokoira-Kirasta tuli taas kevät- ja kesäkaudeksi minulle retkikaveri ja Villelle kalakaveri. Ajattelin myös kokeilla kevyttä polkuhölkkäilyä Kiran kanssa heti kun lumet ovat sulaneet tarpeeksi.

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kuva: Kirsi

Kevättalven tunturikausi huipentui pääsiäisenä pieneen yön yli -retkeen. Telttailimme erään vaaran laidalla riekkojen soidinkäkätyksiä kuunnellen. Nautimme illalliseksi jo perinteeksi muodostunutta retkikaaminalla valmistettua riekkoa punaviinikastikkeessa. Pannulle päätyvä riekko oli pyydetty samoilta tienoilta aikaisemmin maaliskuun puolella.

Skumppaa tunturissa

Juhlistimme vötkylä-pilkkisiikoja skumpalla. Kuva: Kirsi

Retkemme aikana soidinriekkoja vilisi pitkin tunturihankia hohtavina keiloina raikuvasti räkättäen. Lähietäisyydelle kevätkiimaiset kukot eivät kuitenkaan tällä kertaa päästäneet, vaan pyrähtivät lentoon heti kun havaitsivat kameroiden kanssa hiippailevat hiihtäjät.

Myös iso pulmusparvi pölähti lentoon pälveltä kun matkasimme kelkan kyydissä kohti leiriä. Pulmusten näkeminen on Kilpisjärvellä vähintään yhtä varma kevään ensimerkki kuin leskenlehti etelässä.

Kuva: Kirsi

Riekot hohtivat kevähangillä keilojen lailla. Tämän lähemmäs niitä ei tällä kertaa päässyt kuvaamaan. Kuva: Kirsi

Vesien sulattelua lumesta. Kuva: Kirsi

Ahman lumijäljet

Ahman jälkiä näkyi useitakin leiripaikamme lähistöllä. Näimme jopa pieniä ahman jälkiä, kenties tämän talven tulokkaita.

Pälvi

Ehdin käydä jo mutkan etelän kuntantuoksuisessa keväässä, vierailulla suuressa maailmassa. Kotiinpaluu tuntui ensimmäistä kertaa pohjoisessa asumisen aikana haikean vaikealta. 

Mutta teidän jo kokemuksesta, että etelän ystävien ja perheen hyvästelemiseen liittyvä haikeus kaikkoaa taas pian kun pääsen tunturiin etsimään uusia kukkia ja tarkkailemaan muuttolintuja.

-Laura