Koti-ikävästä

Koti-ikävä on minulle uusi tunne, jota en potenut juuri koskaan ennen pohjoiseen muuttoa. Nykyään aina kun käyn etelässä, on ikävä pohjoiseen. Aina. Paitsi toukokuussa.

Mitäkö koti-ikävöin? Noh…

Tykkyisiä kynttiläkuusia ja tunturituulissa sinnitteleviä käkkäräkoivuja. Hangen päällä liitelevää lentolunta. Valon eri sävyjä ja ääripäitä. Kuutamon ja tähtitaivaan syvyyttä. Vinhaa revontulien tanssia ja harvinaisia helmiäispilviä. Paukkupakkasia. Kuuran valkaisemia keloja. Glitterihankea. Riekkoja ja rautuja. Tervastulien tuoksua. Pienuuden tunnetta avotunturien sylissä. Mieltä puhdistavaa puhuria. Tuulen ujellusta hormissa. Lumitöitä ja takkatulta. Arjen hitautta ja hiljaisuutta.

Sitä, että voin kotiovella sipaista sukset jalkaan ja suhahtaa tunturiin tai metsään, kun tarvitsen irtiottoa arjesta. Ja kyllä, arki ylettyy myös tunturien juurelle, mutta kovin erilaisena kuin etelässä. Arkeani täällä voisi verrata säätiloihin, jotka nekin ovat kaikkea muuta kuin tasaisia. Yhden päivän aikana voi myrskytä, tyyntyä, myrskytä taas ja tyyntyä vielä kertaalleen.

Ikävöin myös pientä, mutta kovin rakasta pohjoisen lähipiiriäni, joka koostuu tunturiluontoa arvostavista introverteihköistä ihmisistä, joita ei häiritse sosiaalinen kömpelyyteni tai ajoittainen ihmisväsymykseni. Ja joille tittelit ovat turhia ja minglaus, kreaus, pitchaus ja pöhinä vain epämääräistä sanahelinää. Asiat, joilla lähipiirilleni on aidosti painoarvoa ovat sellaisia, kuten miten pärjätä kairassa ja avotunturien myrskyissä. Ja milloin teeret ovat kevätsoitimella ja harjukset syönnillä.

Pohjoisen luonnon aiheuttamat tunnetilat minussa koti-ikävästä puhtaaseen onneen ovat yhtä intensiivisiä kuin sen luonnonilmiöt itsessään. Lännestä saapunut föhn-tuuli näyttäytyi eilen tunturin laella, kun aivan yhtäkkiä voimakas viima pieksi kaikkea olevaista pilvistä puihin, vaikka hetki sitten oli vielä ihan tyyntä. Nautin kotoisasta myrskytuulesta tunturin päällä auringonlaskua seuraten.

Ylikulutan jälleen kiitollisuutta, mutta olen valtavan kiitollinen siitä, että saan asua tämän ainutlaatuisen arktisen luonnon äärellä.

-Laura

Tunturihiihtelijän ylistys kaamokselle

Vielä viimeinen kaamosylistys tältä erää. Sitten on hiljalleen suunnattava ajatukset lähestyvään kevääseen, kerihangen kepeisiin hiihtopäiviin.

29.12.2021 Kaamoksen kaakaohiihto lähikukkulalle

Hiihtelimme hattarakoivikossa ahkiota vetäneen urhean umpisenhiihtäjän jälkiä. Kuten melkeinpä aina Kilpisjärvellä, hiihtoretkemme suuntautui jälleen ylöspäin, kohti puutonta keroa.

Löysimme aukean paikan koivikon keskeltä. Edessämme avautui Kilpisjärvi (sekä kylä että järvi) ja sitä ympäröivät teräväpiirteiset tunturit.

Lumikko oli käynyt tepsuttelemassa lähistöllä.

Lämmitystä kaipaavat kohmeiset sormet hakeutuivat höyryävän kaakaokuksan ympärille. Kuumaa juomaa hörpätessä osa härmistyneiden silmäripsien kuurakerroksesta suli pois.

Tuuhean talvikarvan kasvattanut belgianpaimenkoira Nelson nautiskeli kylmänvalkean pakkashangen viileydestä.

Kuva: Kirsi Kiemunki

7.1.2022 Tunturiylängön kaamostaikaa

Pelkistetty ja puhtoinen kylää reunustava tunturiylänkö rajautui pohjoisessa horisontissa täyteläiseen pinkkiin ja unensiniseen, etelässä mandariininoranssiin. Toissaöinen puhuri oli lakaissut eläinten vanhat jäljet hangelta ja jättänyt tilalle omat jälkensä lumidyyneinä, jotka kova pakkanen oli jähmettänyt paikalleen.

Jylhä ja samaan aikaan lempeä maisema oli yllättäen täysin tyven. Pakkasasteita oli kolmisenkymmentä, mutta sukset oli silti saatava jalkaan ja ajatukset hangen suhinaan.

Kaamostunturissa ei tehnyt mieli kiirehtiä. Hiihdimme hissukseen ja havainnoiden. Painoimme mieleen jokaisen yksityiskohdan tuulentuivertamassa pysähtyneessä tunturissa: lainehtivan lumipeitteen muotokielen ja riekon sipsuttamat symmetriset askellukset. Etsimme taivaalta kasvavaa kuuta, joka hiihtoretken päätteeksi tupsahtikin sirppinä tunturiharjanteiden väliin.

Kaamos

8.1.2022 Aurinkojahti kaamoksen lopulla

Pienellä kylällä jutut kulkevat vauhdilla. Niin oli korviimme kantautunut sekin tieto, että korkealta kukkulalta saattaisi nähdä jo pilkahduksen Auringosta. Kaamoksen lopulla Auringon tervehtiminen tuntuu tärkeältä siirtymisriitiltä seuraavaan vuodenaikaan.

Päättäväisinä tarvoimme ja hikoilimme umpisessa ja könysimme kukkulalle, jolta Auringon ennustimme näkevämme. Meitäkin sinnikkäämmät auringonsäteet kurkottelivat Ruotsin nyppylöiden takaa, mutta valahtivat kuitenkin lopulta näkymättömiin. Samaan aikaan Kuu kohosi vastataivaanrannasta kiiruhtaen.

Emme vieläkään nähneet pilkahdusta Auringosta – tuosta taivaankappaleesta, joka polaariyön aikaan ei meille näyttäydy, mutta joka silti on kaamoksessakin läsnä. Kuu heijastaa auringonvaloa myös kaamospäivinä, revontulet syntyvät aurinkotuulesta ja taivaanrantaan vastaruskon alapuolelle maalautuva sininen siivu, maapallon varjo, on sekin auringonvalon aikaansaannoksia.

Vajaan viikon päästä Aurinko tulee tervehtimään kyläläisiä kahden kuukauden tauon jälkeen. Siihen hetkeen päättyy kaamos.

Kuva: Kirsi Kiemunki

Kuva: Kirsi Kiemunki

Kilpisjärven kaamos on joka vuosi hieman erilainen. Toissa vuonna se oli leuto ja helmiäispilvet värittivät etelähorisonttia lähes päivittäin. Viime vuonna kaamos oli sitkeän pilvipeitteen hämärtämä, tuulinen ja tuiskuinen.

Tänä vuonna kaamos oli kirkas ja hyytävän kylmä. Kuu oli tämän kaamoksen päätähti ja tanhuavat taivaanvalkeat ilahduttivat iltaisin.

Kaamoksesta luopuminen tuntuu joka talvi vaikeammalta. Kaamoksessa on niin paljon lempeyttä ja armollisuutta.

-Laura

Sivupolkuja:

Retkipaikka: Värikästä ja levollista – 10 kuvaa Kilpisjärven kaamoksesta

2021 luontokohokohdat

KARAMELLIKELIT JA TYKKYLUMET

Kun kaamos kääntyi syvimmän pimeyden jälkeen kohti valoa, alkoi taivaanrantaan maalautua kauniita pastelliväriteoksia heti vuoden alun kunniaksi. Taivaan taideteoksiin kun lisäsi vielä tykkylumien koristelemat puut, ei voinut muuta kuin hihkua ilosta kaiken kauneuden keskellä.

Kuva: Jonna Saari

HANKIHIIHDOT JA HALOILMIÖT

Sydäntalven kovien pakkasten jälkeen aurinko alkoi taas lämmittää ja hankiaiset saapuivat pohjoiseen. Kauniita haloilmiöitä ilmestyi taivaalle hankihiihtäjien iloksi.

METSÄLOMA MUONIOSSA

Vietin maaliskuussa pidennetyn viikonlopun Muoniossa. Luin kirjoja ja retkeilin vanhoissa metsissä.

Kuva: Jonna Saari

HUHTIKUUN PIENI HIIHTOVAELLUS

Talvitelttailu ja ahkion kanssa hiihtäminen olivat molemmat minulle entuudestaan tuntemattomia juttuja vielä kuluneen vuoden alussa. Ensimmäinen talvivaelluksemme viime huhtikuussa oli ikimuistoinen pieni patikka Käsivarren erämaan reunoille. Luulenpa suuntaavani hiihtovaelluksille vielä tulevaisuudessakin.

Hiihtovaelluksen retkikertomus kokonaisuudessaan:

Ensimmäinen talvivaellus: Yhden yön hiihtoretki Käsivarressa

Kuva: Kirsi Kiemunki

RIEKKOJEN SOIDIN

Riekkojen soidin alkoi aikaisin kevättalvella ja päättyi lumien sulamiseen. Oli hienoa päästä seuraamaan soidinmenoja etäältä keväthangilla hiihdellessä, ja kuulla kun riekkokoiraiden päkätykset ja kopek-kopek-soidinääntelyt kaikuivat tuntureilla ja metsissä.

ALKUKESÄN LINTU- JA KUKKARETKET

Alkukesästä lintujen kevätmuuton ja soitimen seuraaminen olivat minulle uusia juttua, ja innostuinkin linturetkeilystä aivan uudella tavalla. Lintujen lisäksi myös tunturikasvit ja -kukat kiehtoivat menneenä kesänä.

Kesän lintu- ja kukkaretkiä:

Ensimmäisellä linturetkellä

Lapinalppiruusu

Päiviä tunturissa

Suokukkojen soidinmenojen seuraaminen oli komeaa katseltavaa.

Lapinalppiruusu on harvinainen pikkuruinen tunturikukka.

YÖTTÖMÄN YÖN TUNTURIRETKET

Ihastuin tänä kesänä valtavasti keskiyönauringon kellertävään lempeään valoon, enkä malttanut öisin juuri nukkua, vaan kipusin ilta toisensa perään yksin ja ystävien seurassa tunturiin etsimään harvinaisia kasveja ja hämmästelemään yöttömän yön valoa.

LOPPUKESÄN VIIPYILEVÄ VALO JA KUUKKELIEN PALUU

Yöttömän yön päättymisen jälkeen alkoi luonto valmistautua vauhdikkaasti syksyyn ja kasvi toisensa perään vaihtoi vihreät kesävärinsä ruskapukuun. Muuttolinnutkin valmistautuivat etelään lähtöön. Kuukkelit vastaavasti ilmestyivät havumetsien suojista kesän lopulla pihapiireihin ihmisten ilmoille. Tein kuukkelien kanssa tuttavuutta aikaisempia vuosia enemmän, ja opin samalla, että kuukkelit viettävät koko elämänsä saman kumppanin kanssa.

Sinirintapoikanen

Kuukkeli

Kuva: Kirsi Kiemunki

RUSKARETKET JA RIEKOSTUS

Ruska oli tänä syksynä taas upea! Olin säästänyt yhden kesälomaviikon syksylle, jotta ehdin nauttimaan ruskasta kunnolla.

LOPPUSYKSYN KIIRUNAKOHTAAMISET

Loppusyksystä törmäsin kiirunoihin useammallakin iltaretkellä. Hauskoja otuksia nämä kivikkoisten tunturien kanalinnut.

ENSILUMIEN TULO POHJOISEEN JA SUPPISREISSU ETELÄÄN

Lokakuu on eräänlaista välikautta pohjoisessa, mutta vuosi vuodelta myös lokakuu sykähdyttää minua enemmän ja enemmän. Pohjoisen lokakuuhun kuuluvat kuran sijasta kuura, hämyinen usva ja persikkainen valo. Omaan lokakuuhuni sisältyy myös jo perinteeksi muodostunut etelän reissu ja suppilovahveroiden keruu – niin myös tänä syksynä.

TUNTURIRETKET SATUMAAILMASSA

Kaamos on tänä vuonna ollut erityisen kylmä: kolmenkympin pakkaspäiviä on ollut lukuisia. Kylmyys kulkee usein käsikädessä kauniiden kirkkaiden kelien kanssa, joten näppien ja poskien kohmeisuudesta huolimatta suuntasin useina pakkaspäivinä tunturiin hiihtäen tai patikoiden.

Kuva: Jemina

PIMEÄRETKET

Talvipäivänseisaus (tänä vuonna 21.12.2021) on vuoden lyhkäsin ja pimein päivä. Talvipäivänseisauksen ympärillä kaamoskin on syvimmillään ja kaamosväsymys meinaa usein ottaa ohjat arjesta. Tänä vuonna löysin kaamosväsymykseen uuden lääkkeen: kuutamokävelyt ja pimeäretket.

Luontokohokohtien lisäksi – tai ehkä jopa niiden vuoksi – tämä vuosi on ollut minulle henkisesti käänteentekevä, sillä tunne kodista täällä pohjoisessa on vahvistunut.

-Laura